Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)