Ihme on tapahtunut ja olen saanut luettua kokonaisen kirjan. Remontti on toistaiseksi tauolla ennen kuin saadaan viimeinen silaus tehtyä. En ole täysin tyytyväinen, mutta en aio täällä kirjataivaassa asiasta vinkua tämän enempää.
Nyt on kuitenkin hieman enemmän aikaa ja jaksamista lukea.
Danya Kukafkan romaani Notes on an Execution (Phoenix Books 2022, s. 306) kertoo Ansel Packerista, joka lusii viimeisiä hetkiään vankilassa ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa.
Tai oikeastaan kirja ei kerro Anselista, vaan uhreille läheisistä ihmisistä, jotka jäivät suremaan murhattuja rakkaitaan. Anselin ääntä emme kuule lainkaan, sillä tarina suodattuu kauttaaltaan kolmen muun henkilön näkökulmista, joista yksi on Anselin äiti, Lavender.
Lavenderin rooli Anselin elämässä ei ole järin pitkä, mutta Anselille se on merkittävä. Olisi helppo etsiä syitä Anselin teoille nimenomaan osoittamalla sormella Lavenderia, mutta se olisi laiskaa ja kliseistä (ja jälleen kerran äitiä syyllistävää: ikään kuin toisella vanhemmalla ei olisi mitään merkitystä mihinkään). Sitä paitsi jos Lavender ei olisi hylännyt lapsiaan, olisi lopputulos mahdollisesti ollut vielä karseampi eikä vain Anselia ajatellen.
Nämä kolme henkilöä, joiden kautta tarina avautuu, ovat kaikki naisia. He kaikki kierivät syyllisyydessä ja pohtivat mahdollista omaa osuuttaan murhiin. Jos sitä ja jos tätä jos jos jos.
Myös Ansel jossittelee: hän pohtii rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki olisi käynyt toisin. Hän kirjoittaa manifestia aiheesta ja manipuloi erästä vanginvartijaa auttamaan sen julkaisussa ja vähän muussakin. Sillä Ansel ei varsinaisesti kadu – hän haluaa tulla ymmärretyksi.
Anselin osuudet on jaoteltu tunteihin: kuinka paljon aikaa on jäljellä ennen ns. viimeistä piikkiä. Tunnit alkavat kahdestatoista. Nämä luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, kuin joku ulkopuolinen kävisi läpi Anselin viimeisiä hetkiä ja (oletettuja) ajatuksia. Mielenkiintoinen ratkaisu.
Notes on an Execution on kiinnostava, mutta samalla se käy hermoilleni. Ansel Packer on murhaaja – ihan sama, vaikka hän itse mitä muuta kuvittelisi ja kokisi että vaihtoehtotodellisuudessa kaikki olisi toisin. No, niin varmaan olisi. Mutta me elämme tämän yhden elämän niine valintoine, joita teemme. Kuolleet eivät tässä elämässä nouse haudoistaan.
Jokainen murha on Anselin valinta ja täysin hänen vastuullaan. Piste.
Erään seikan kirjailija tuo hyvin esille: meidän on vaikea täysin tuomita ja tyrmätä ihmistä, josta tiedämme vain hyvän. Joka on ollut meille aina hyvä ja avulias. Miten vaikea tuota kuvaa on murtaa edes sitten, kun koko totuus paljastuu. Tätä jäin oikein pohtimaan ja sekin alkoi ärsyttää (henkilökohtaisista syistä, joihin en tässä mene).
Tai menen sittenkin. Siis niihin henkilökohtaisiin syihin ihan pienen epämääräisen esimerkin verran.
Joku on kohdellut sinua todella huonosti ja lopulta puukottanut selkään ja pettänyt luottamuksesi. Kukaan muu lähipiiristäsi ei kuitenkaan ole tästä henkilöstä tätä puolta nähnyt ja sinä joudut elämään ristiriidassa, jossa moni pitää tätä henkilöä suunnilleen pyhänä mutta itse tiedät muuta.
Erittäin repivää.
O minuuttia.
Goodbye, Ansel. Ei tuu ikävä.
(Ps. en kannata kuolemantuomiota, vaikka voisi kai ajatella niinkin – en ajattele – että ihminen tietoisesti toisen tappaessaan luopuu samalla omasta oikeudesta elämäänsä/oikeudestaan elää...)
Brutaalisuusmittari: 0/3. Painopiste on tuntemuksissa ja tunteissa, kokemuksissa. Ei niinkään väkivallan kuvailussa, jota on vain nimeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.
Kiinnostava ja järeänoloinen teos. Tuosta ristiriidasta ja sen repivyydestä olen samaa mieltä. En myöskään ole kuolemantuomion kannalla.
VastaaPoistaAvaustasi lukiessani valinnoista putkahti mieleen motto: Tänään on avain eiliseen ja eväät huomiseen; sillä mennään tässä elämän suuressa seikkailussa kahden ikuisuuden välissä...
Tämä tuntui kyllä sivumääräänsä pidemmältä, mutta ei siis huonossa vaikkakin häiritsevässä mielessä. Hämmentynyt olo jäi kirjan luettua.
PoistaOsuva on mieleesi tullut motto - niillä mennään, mitä on... Olen itsekin joskus sortunut jossitteluun, mutta tietoisesti opettelin siitä pois, koska jos "jos olisi jos niin lehmätkin lentäisi".
Mielenkiintoisen oloinen kirja. Varsinkin ton sun kirjotuksen lopun esimerkin valossa. Iteki kokenu tuo ristiriidan syvän kipeästi omassa elämässäni.
VastaaPoistaMielenkiintoinen tämä kyllä on, mutta en vieläkään tiedä pidinkö kirjasta varsinaisesti. Herätti kyllä ristiriitaisia tunteita monessakin mielessä eli sinänsä tuli ajateltua kaikenlaista ihan ohi kirjankin.
PoistaEsimerkkisi on hyvä, samoin kirjailijan huomio. Muinoin luin Nabokovin Lolitan ja otin siitä ylös ajatuksen, jossa juuri pohditaan tuota ihmisen taipumusta tunkea kaikki tutut muotteihin ja sen mukaan ennustaa, miten he tulevat ihan aina käyttäytymään:
VastaaPoista"Olen usein huomannut, että meillä on taipumusta kuvitella ystävämme tyypiltään yhtä lopullisiksi kuin kirjalliset henkilöt ovat lukijan mielessä.[...]Siten x ei koskaan tule luomaan kuolematonta musiikkia, joka poikkeaisi niistä toisen luokan sinfonioista, joihin hän on meidät totuttanut. Y ei koskaan tee murhaa. Z ei koskaan missään olosuhteissa petä meitä. Kaiken me olemme järjestäneet mielessämme, ja mitä harvemmin me näemme jotakuta henkilöä, sitä suurempi on tyydytyksemme havaitessamme, kuinka tottelevaisesti hän sopeutuu meidän käsitykseemme, milloin vain hänestä kuulemmekin."
Tämä meni nyt vähän sivuraiteelle, mutta ajattelin että sitaatti saattaisi kiinnostaa sinua jos ei ole jo valmiiksi tuttu.
En ole Nabokovin Lolitaa lukenut, mutta tiedän, mitä se käsittelee. Lainauksesi on hyvin osuva ja se sopii tavallaan tähän Kukafkankin kirjaan. Käsitykset joistakin ihmisistä ovat niin voimakkaita (ja epäajantasaisia), että voivat olla suorastaan toiselta planeetalta todellisuuden kanssa.
PoistaMoni näkee ja hyväksyy muutokset itsessään, mutta toiset nähdään yhä vain sellaisina kuin he joskus olivat (erityisesti, jos ei nähdä usein).