Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.