Sivut

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Ikinä et saa anteeksi

Jacqueline Roy: The Gosling Girl
Simon&Schuster, 2021
s. 391
ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi


 Lontoo.

Michelle Cameronia kutsutaan julkisuudessa Gosling Girliksi. Nimitys ja sen mukanaan tuoma viha ja vaino ovat niin sitkeitä, että Michelle rakentaa elämää nimensä vaihtaneena.

Vaan mistä massojen viha kumpuaa? Michelle on se 10-vuotias musta tyttö, joka houkutteli nelivuotiaan lapsen, Kerry Goslingin, siirtolapuutarhaan ja surmasi tämän. Hirviölapsi, jota ei koskaan pitäisi päästää vapaalle jalalle.

Uuden identiteetin turvin täysi-ikäinen Michelle kuitenkin kävelee vapauteen ja uuteen elämään. Alku on vaikeaa, oikeastaan kaikki on vaikeaa laitosmaisissa olosuhteissa varttuneelle lapselle. Menneisyys ja sen mustavalkoisuus piinaa. Miksi joku pääsee pälkähästä ja joku ei. Sillä ”The Gosling Girl” tietää enemmän kuin suuri yleisö. Hän lähes ainoana tietää, mitä todella tapahtui.

Mutta hän ei halua puhua siitä.

Sitten tapahtuu murha, joka yhdistyy Michelleen. Yleisö saa vihiä, että Michelle on jälleen syytettynä murhasta. Näin ei kuitenkaan ole, mutta mitäpä sillä on väliä – kerran murhaaja, aina murhaaja. On vain ajan kysymys, kun Michellen uusi identiteetti paljastuu.

The Gosling Girl on kompleksinen romaani, joka nostaa esille brittirakenteissa muhivan rasismin ja sen, miten ihonväri vaikuttaa niihin tapoihin, joilla ihmiseen suhtaudutaan. Osa voi olla aivan tiedostamatontakin, osa laskelmoitua. Tämä tulee esille sekä Michellen että Michellen yhteyshenkilön, mustan poliisietsivä Natalie Tylerin kautta.

Eräs keskeinen henkilö kirjassa on psykoterapeutti Zoe Laing, joka haluaa kirjoittaa kirjan Michellestä. Hän painottaa haluavansa antaa Michellelle mahdollisuuden kertoa oma näkökulmansa tapahtuneesta. Zoen motiivina on myös tutkia ja selvittää, miksi lapsi murhaa ja rakentaa laadukas teos, jolla niittää mainetta, kunniaa ja rahaa. Nämä muut motiivit ohjaavat Zoeta vähän turhankin paljon.

Zoe pyrkii empaattisuuteen, mutta useimmiten ei siihen kykene paitsi ehkä omasta mielestään. Pakko sanoa, että koko akka kävi hermoilleni samoin kuin ajoittain Michellekin. Tosin Michellelle minulta riittää empatiaa ja hänen kompleksista käytöstään on muutenkin helpompi ymmärtää. Jos Michelle jotain olisi tarvinnut jo aikoja sitten, niin asianmukaista hoitoa. Kyseessä oli ja on selkeästi vakavasti traumatisoitunut lapsi ja sittemmin aikuinen.

Ketään ei vain varsinaisesti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleen. Paitsi Zoeta, mutta häntäkin kiinnostaa Michelleä enemmän oma kirjaprosessinsa, johon hän Michelleä tarvitsee. Michelle tuntuukin olevan Zoelle lähinnä väline eikä ihminen. Natalie Tyler yrittää omalla tavallaan auttaa, mutta hän on poliisi eikä mikään psykiatri.

Taiten rakennettu tarina, jossa asioita avautuu sopivasti ja joiden tiimoilta lukija voi itse tehdä tulkintoja. Ei siis kannata odottaa valmiiksi pureskeltua tarinaa, jossa osoitetaan sormella eri asioita ja sitten selitetään ne tai kerrotaan, miten niihin pitää suhtautua. Ei ei, lukijan tehtävä on tulkita itse sillä kirjassa on useampikin epäluotettava henkilö.

Henkilöhahmot ovatkin moniulotteisia ristiriitaisuuksineen. Kaiken keskiössä on ehdottomasti tietysti Michelle, joka tulee kaikkein läheisimmäksi. Hän ei ole päällisin puolin erityisen pidettävä henkilö – hänestä pitääkseen, täytyy olla kykyä asettua toisen asemaan. Moni kuvittelee olevansa empaattinen, mutta kenties vain siinä tapauksessa, että se palvelee jotain omia tarpeita, uskomuksia tai asenteita. Empatia ei myöskään ole sama asia kuin hyväksyntä, jollaiseksi jotkut ihme kyllä empatian ilmeisesti mieltävät.

Toivonhippusia sisältävä romaani, joka kuitenkin kauttaaltaan on aika surullinen tarina eräästä ihmisestä, jonka ei anneta unohtaa ja jolle ei anneta anteeksi. Leimakirveellä lyötyä lyödään lisää. HUOMIO, tämä ei ole mikään nyyhkytarina jossa yritetään saada lukija huokailemaan kauhistuksesta ja tiristämään itkua.

Vaikuttava ja koskettava, pidin kovasti jos nyt taas näin voi sanoa tällaisesta kirjasta.

*

Jacqueline Roylta on julkaistu myös romaani nimeltä The Fat Lady Sings, josta alla lyhyt kuvaus:

Locked in a psychiatric unit because her public singing brought her to the attention of the police, Gloria meets another British woman of Jamaican descent with whom she can share her past, giving them both hope for the future.

Se täytyypi saada lukuun eli pitänee ostaa, koska kirjastosta sitä ei saa.

Kirjailijasta:

Jacqueline was born and raised in London. Her father was Jamaican and her mother was English and she comes from a family of writers. Lue lisää täältä.

Jacqueline Royn haastattelu Mixed Messagesissa.

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Uudet hyllyasukit

Vihjailin aiemmin, että olen ostellut kirjoja. Oletin, että olen ostellut enempi mutta eihän noita ole kuin viisi plus eräs sellainen kirja, joka ei ole perinteisessä mielessä kirja, joten sitä en nyt esittele. Kerron siitä ehkä joskus toiste.

Nyt esittelen uudet hyllyasukit.


1. Steve Birkinshaw: There Is No Map in Hell – The record-breaking run across the Lake District fells

Kertoo Steven valmistautumisesta juoksemiseen ja juoksuun Lakesien fellseillä ja nimenomaan juoksi Wainwrightit. Hyvin paikallinen kirja, joka tuskin aukenee ellei tunne aluetta/ole britti. Palaan näihin Wainwrighteihin mahdollisesti joskus (olen mm. täällä sivunnut Alfred Wainwrightia).

Ostin kirjan miehelleni hänen pyynnöstään, mutta veikkaan että luen sen itse ensin koska mies ei ole sitä vieläkään saanut aloitettua. On toki haltioissaan selannut, muttei ole saanut aikaiseksi lukea.

2. Juhea Kim: Beasts of a Little Land

Lukulistalla roikkunut kirja, jota ei saa täkäläisestä kirjastosta joten pakko oli ostaa.

1900-luvun Koreaan sijoittuva historiallinen romaani. Ote takakannesta:

In 1917, deep in the snowy mountains of occupied Korea, an impoverished local hunter on the brink of starvation saves a young Japanese officer from an attacking tiger. In an instant, their fates are connected—and from this encounter unfolds a saga that spans half a century.

In the aftermath, a young girl named Jade is sold by her family to Miss Silver’s courtesan school, an act of desperation that will cement her place in the lowest social status. When she befriends an orphan boy named JungHo, who scrapes together a living begging on the streets of Seoul, they form a deep friendship
.

3. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Tämän kirjan pohjalta on tehty legendaarinen Blade Runner -elokuva, jota en muista edes nähneeni mutta mies väittää, että olemme katsoneet sen joskus sata vuotta sitten yhdessä. Jompi kumpi meistä on väärässä. Edelleen on epäselvää kumpi. Minä olen kylläkin meistä se, jolla on parempi muisti…

Anyway, kirjan sai neljällä punnalla paikallisesta kirjakaupasta eli oli PAKKO se ostaa.

Paikallinen kirjakauppa

4. Michelle Zauner: Crying in H Mart

Muistelmateos.

An unflinching, powerful memoir about growing up Korean American, losing her mother, and forging her own identity.

Olen lukenut ensimmäisen luvun ja kiintoisalta vaikuttaa. Lukeminen takkuaa, koska pitää lukea kirjastosta lainassa olevia kirjoja ensin ja jostain syystä sieltä kirjastosta tulee kotiin koko ajan kirjoja.

Lisäksi en muutenkaan ole jaksanut lukea paljon viime aikoina. Joka ilta kyllä luen, mutta Nukkumatilla on kauhea kiire roudata minut unimaailmaan jo alkuillasta.

5. Giles Foden: The Last King of Scotland

Monelle taitaa samanniminen elokuva olla tutumpi? Minulle tosin ei. Elokuva pompsahti taannoin esille Kololo Hilliä käsittelevän postauksen kommenttilaatikossa.

Kun kirja osui silmiini charity shopissa, piti se tietysti heti hommata omaksi.

Olen jostain syystä viime aikoina törmännyt muutenkin Idi Aminiin. Sattumoisin myös vastikään lukemani Jennifer Nansubuga Makumbin romaanissa The First Woman sivutaan Idi Aminia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat niinikään Ugandaan ja Aminin aikaan.


Ote takakannesta:

What would it be like to become Idi Amin's personal physician? The Last King of Scotland is the story of a young Scottish doctor drawn into the heart of the Ugandan dictator's surreal and brutal regime.


En yleensä innostu fiktiosta, jossa esiintyy todellisia henkilöitä mutta poikkeuksia on ja tämä on eräs niistä.

*


Semmoisia osteluita. Onko joukossa tuttuja kirjoja ja kiinnostaako sinua yksikään näistä?

Minua houkuttelee nyt erityisesti tuo Juhea Kimin romaani, jonka aloittanen ensi tilassa joka kohdallani tosin voi tarkoittaa jotain päivästä kuukausiin.

tiistai 16. elokuuta 2022

Minimiete: Sebastian Fitzekin Therapy ja kuvalliset kuulumiset

Eipä ole pahemmin tullut luettua viime aikoina, joten siksi olen ollut hiljaisena. On kyllä ollut aikeenani esitellä uusimmat kirjaostot (joo, nyt se hamsterointi jo on alkanut, mutta kun kirjastosta ei saa plus muut kootut selitykset).

Yhden kirjan ole tässä välissä saanut luettua kokonaan ja se on Sebastian Fitzekin Therapy, joka olikin erittäin nopealukuinen ja -tempoinen.

Therapyn keskiössä on psykiatri Viktor Larenz, jonka maailma luhistuu kun hänen 12-vuotias tyttärensä katoaa. Larenz lopettaa työnsä ja eristäytyy saarelle käsittelemään tragediaa. Toivo tyttären löytämisestä elossa kytee ja roihahtaa liekkiin Larenzin saadessa vieraakseen salaperäisen kirjailijan Anna Glassin. Saattaa olla, että kirjailija tietää jotain Larenzin tyttären kohtalosta.

Hmm, kannattaa unohtaa uskottavuus ja nauttia fiktiivisistä kyydeistä (eli sama huomio kuin aiemmin lukemassani Fitzekin trillerissä The Nightwalker, joka oli piirun verran enemmän makuuni kuin tämä). En koe, että nämä mielenterveydelliset kuvaukset saati terapiat ovat järin uskottavia muualla kuin tässä kirjan maailmassa ja koska kirjallisuudessa kaikki on mahdollista, niin parempi antaa vain fiktion viedä ja unohtaa muu.

Oletin kirjan olevan brutaali, koska Fitzekin kirjoja ovat monet moittineet melko raaoiksi. Enpä kokenut tätäkään erityisen raakana, muutama kohauttava kohtaus on mutta mielestäni esim. moni Jo Nesbon Harry Hole -sarjan kirja on huomattavasti brutaalimpi (eivätkä ne ole edes minun mittapuullani järin brutaaleja – lähinnä verilammikoissa liukastelua ja muuta perushuttua).

Asettaisin siis brutaalisuusmittarin ykköseen eli 1/3. Hieman eläinrääkkäystä esiintyy, mikä oli minulle se brutaalein osuus.

 

Sebastian Fitzek: Therapy
Corvus, 2008
alkuper. Die Therapie, 2006
saksasta englannintanut Sally-Ann Spencer
s. 293
kirja on suomennettu nimellä Terapia


Mahdollisesti luen joskus lisääkin Fitzekiä, vaikka ei tämä varsinaisesti vakuuttanut. Fitzekin Potilas erityisesti kiinnostaa, mutta luonnollisesti sitä ei saa kirjastostamme joten tuskin tulee sitä ihan ensi tilassa luettua, koska en ole aikeissa sitä ostaa.

Tästä saisi kätevän aasinsillan niihin kirjaostoksiin, vaan eipä nyt mennä sille tielle. Sen sijaan lämäsen tähän muutaman kuvan viime päivien patikoilta. Olen nimittäin patikoinut urakalla ja myös fillaroinut. Siinäpä syy, miksei ole oikein tullut luettua: en yksinkertaisesti jaksa eikä ole aivotoimintaa enää illalla jäljellä.


Mukavaa tuoretta viikkoa!

tiistai 2. elokuuta 2022

Naiseudesta ja vahvuudesta

Joskus harvoin käy niin, ettei haluaisi kirjan ikinä loppuvan. On niin sulautunut sen maailmaan ja henkilöihin, että soisi tarinan jatkuvan ikuisesti. Jennifer Nansubuga Makumbin komea romaani The First Woman muodostui minulle tällaiseksi – kauhulla katsoin sivujen hupenemista ja piti oikein hidastaa lukutahtia saadakseen nauttia kirjasta kauemmin.

 

The First Womanin tapahtumat sijoittuvat Ugandaan, kuvitteelliseen Nattettan kylään. Kirjan keskiössä on teini-ikäinen Kirabo, jonka varttumista seurataan kymmenisen vuoden ajan. Tapahtumat alkavat toukokuusta 1975, vaikka luonnollisesti kaikki on alkanut jo aikoja sitten.

Mutta tuona toukokuuna Kirabo havahtuu ensimmäisen kerran toden teolla ajattelemaan äitiään, jota ei ole koskaan tavannut. Äiti lähti heti Kirabon syntymän jälkeen eikä suku ole halunnut äidistä puhua. Kirabolla on rakastava perhe ympärillään ja äitihahmo(ja)kin. Käsitys äitiydestä on toisenlainen kuin länsimaissa: synnyttäminen ei ole ainoa tapa ”toimittaa” äitiyden velvotteita. Koko suku kasvattaa.

Kirabon uteliaisuus johtaa hänet kylän noidan, Nsuutan, puheille. Nsuutalla on tietoa Kirabon äidistä, mutta myös muu tarina kerrottavanaan. Kirjan nimi The First Woman viittaa perinteiseen myyttiin, jonka Nsuuta haluaa Kirabolle kertoa. Kirabon ja Nsuutan välille syntyy salainen ja omintakeinen ystävyys ja Nsuutankin tausta alkaa lopulta paljastua.

The First Woman on nautittavan runsas kirja, jossa runsaus ei pursu yli. Kertomus pysyy koossa eikä Makumbi sorru selittelyyn, lukijan ohjaamiseen saati valmiiden vastausten antamiseen. Eipä niitä aina (jos koskaan) elämässäkään saa valmiiksi pureskeltuina: ne pitää ajatella itse, päättä omasta suhtautumisestaan. Tyyli on vaikuttava, arvostan ja ihailen!

Kirjassa on voimakas feministinen vire, mutta kyseessä ei ole mikään mustavalkoinen asetelma vaan sekin sisältää konflikteja. Lisäksi ihmisten/sukujen väliset valtasuhteet vaikuttavat kaikkeen. Nämä piirteet vaikuttavat jo lasten elämään ja siihen, mihin suuntaan on mahdollista kulkea. Kirabo on tässä mielessä onnekas, mutta Kirabon samanikäinen ystävä Giibwa on kolikon toinen puoli. Ystävysten valtasuhteiden epäsuhta korostuu ja kulminoituu vasta myöhemmällä iällä. 

Kirjan sanotaan olevan tarina vahvoista naisista ja naisista yleensä. Minut se sai pohtimaan vahvuutta yleisesti.

Mitä on vahvuus? Monesti vahvuus nähdään menestymisenä. Ryysyistä rikkauksiin päässyttä henkilöä ihaillaan: hän on niin vahva! Eivätkö ne muut (jotka jäivät sinne ryysyihin) ole vahvoja? Eikö ole vahvuutta pärjätä patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa muilla tavoin kuin pääsemällä käsiksi rikkauksiin? Onko rikkaus vahvuuden huipentuma?

Vahvana pidetään ihmisiä, jotka paranevat/eheytyvät jne. Mutta eikö ole vahvuutta sietää ja taipua bambun lailla vuodesta toiseen paskassa tarpoen. Ei ei ei, se ei ole salonkikelpoista vahvuutta. Se on vain säälittävää alistumista. Ei sellaista kukaan halua nähdä, kun halutaan sankareita.

Mietin Giibwaa. Häntä tuskin moni pitää vahvana saati sankarina. Mutta eikö vahvuutta ole tietää asemansa, tajuta ääriviivansa. Se, että vaikka voit itse muuttua, et voi muuttaa muita saati kokonaisia yhteiskuntia. Joten pitäisikö laskea pää ja kumartaa, niiata. Teeskennellä olevansa samanarvoinen, vaikka tiedostaa ettei ole. Teeskennellä, että on samat (etu)oikeudet, vaikka ei ole.

HUOM: kaikki yllä esittämäni kysymykset ovat retorisia.

The First Woman on minulle THE KIRJA. Uskomattoman upea romaani, jota en varmaan koskaan unohda.


Jennifer Nansubuga Makumbi: The First Woman
Oneworld, 2020
s. 435

Makumbilta on julkaistu myös teokset Kintu ja Manchester Happened. Kintu on ollut lukulistallani sen julkaisusta lähtien, mutta The First Woman päätyi poikkeuksellisesti lukuun aiemmin (koska satuin ostamaan sen omaksi, onneksi!).