Sivut

perjantai 15. heinäkuuta 2022

LUKUPÄIVÄKIRJA: Maxine Mei-Fung Chung - The Eighth Girl

Perjantai 8.7.

Kerroin aiemmassa postauksessa intuitioni varoittelusta liittyen Maxine Mei-Fung Chungin kirjaan The Eight Girl (Pushkin Vertigo 2020).

Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

 

Intuitioni oli jälleen oikeassa. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä 233 luetun sivun jälkeen olo on melko tympeä. Tämä kirja on tylsä, TYLSÄ.

Miksen jättänyt kesken? Ja vieläkin voisi jättää, koska sivujahan piisaa yhä (kirjassa on 471 sivua). Koska olen tänne asti lukenut, niin katsotaan nyt loppuun. Olen utelias ihminen ja vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei ole mielestäni järin kiinnostava, haluan nähdä miten tässä käy.

Jotkut sanovat, että elämä on liian lyhyt ”huonoille” kirjoille. Se on heidän näkemyksensä. Itse en ajattele asiasta niin. Utelias ihminen voi löytää kaikenlaista niistä ”huonoistakin” kirjoista ja sehän on itsessään jo syy lukea.

Koska The Eight Girlin lukeminen on niin tuskaista, päätin auttaa itseäni pitämällä lukemisen ohessa päiväkirjaa.

Mistä kirja kertoo ja miksi koen sen tylsänä?

Alexa on parikymppinen nainen, juuri uransa valokuvaajana aloittanut. Alexan elämää ja olemassaoloa varjostaa dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Alexan hyvä ja suunnilleen ainoa ystävä on Ella, joka taloudellisen ahdingon takia päättää mennä eroottiselle klubille töihin. Alexa on Ellan uutta työtä vastaan, mutta yrittää silti olla tukena ystävälleen.

Samaan aikaan Alexa käy terapiassa Daniel Rosensteinin vastaantotolla. Alexa on tietoinen sivupersoonistaan ja kuvaa niitä perheenään, joka asuu hänen sisällään. Alexa on siten myös tietoinen lähes kaikesta, mitä tapahtuu ja kun muistikatkoksia esiintyy, sivupersoona joka on ollut ohjaksissa (tai joku muu sivupersoonista), yleensä kertoo mitä on tehty.

Toki veikkaan, että jossain kohtaa (kuten kirjan nimi mahdollisesti enteilee) löytyy vielä joku sivupersoona, jonka olemassaolosta Alexa eikä ehkä muutkaan sivupersoonat ole tietoisia.

Minulle ongelmaksi tässä kirjassa on muodostunut sen viihtellisyys – siis ihan joka saralla. Alexa on aika usein viihteellä ja bilettämässä. Suhteiden sutinaa on vähän sinne sun tänne ja samaan aikaan sivupersoonat riitelevät keskenään ja toki myös tukevat toisiaan. Iso osa tapahtumista tuntuu lähinnä kirjan pitkittämiseltä tai jos niillä on jokin muu funktio (esim. vain kuvata sivupersoonahäiriöistä ihmistä), niin aika laimeaa on.

Kulmat ovat vierailleet katossa melko lailla tätä lukiessa. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön kuvaus on mielestäni erittäin kepeää ja superviihteellistettyä ja siksi valitettavan epäuskottavaa.

Ja entäpä terapeuttimme Daniel sitten. Viitsinkö edes aloittaa. Mainittakoon tässä välissä, että kirjailija itse on psykoterapeutti (suuntauksena psykoanalyyttinen terapia) eli periaatteessa hän tietää, mistä kirjoittaa.

Daniel on raitistunut alkoholisti, joka yhä käy AA-kokouksissa. Lisäksi hän kiihottuu Alexasta ja hänen pitää ihan taistella, ettei sortuisi Alexan erään sivupersoonan viettelemäksi. Daniel ei vaikuta minusta järin älykkäältä, sori vaan. Lähinnä muna puhuu vaikkei sitä ole dipannut ainakaan vielä potilaaseensa. Mutta kovin paljon hän kiinnittää huomiota Alexan sääriin ja asentoihin ja nimenomaan seksuaalisessa mielessä eikä pelkästään elekieltä tulkiten. Niin kliseistä, tylsää ja jopa miestä halventavaa. On Freudit luettu, sen kyllä huomaa.

Lisäksi Daniel on kostonhaluinen ja hän lavastaa erään tuntemattoman ihmisen varkaaksi vain koska haluaa näpäyttää tätä. Tässä vaiheessa minulta meni maku koko äijään, vaikka varmaan kohtaus oli olevinaan hauska ja kertoi Danielin ”sympaattisuudesta”. Yeah, sympathy my arse.

 

Perjantai 15.7.
 

Sainkin kirjan luettua loppuun ilman enempiä merkintöjä. Ei johdu siitä, että olisin imaistunut yhtäkkiä tarinaan. En vain jaksanut kirjata mietteitäni.

Ellan eroottinen ura klubilla saattaa sekä Ellan että Alexan vaikeuksiin. Klubin toiminta on kaikkea muuta kuin eettistä ja ystävykset päättävät yrittää käräyttää klubin omistajan.

The Eighth Girl noudattelee kaavaa, josta en pidä: kaikki toiminta on pakattu ihan kirjan loppuun ja koko muu kirja on lähestulkoon pelkästään haahuilua siellä klubilla plus muutaman sivun verran Alexan valkuvaustyössä. Kaiken lisäksi iso osa tapahtumista on juonen ja oikeastaan kaiken kannalta melko epäoleellisia. Ne eivät johda mihinkään: kuin puhaltaisi ilmapallon ja päästäisi sen sitten vain ilmaan. Maalaisi taulua, muttei jaksaisikaan maalata sitä loppuun asti.

Repsottavat langat ja avoimet tienhaarat ovat ok tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä on koko kirja pullollaan, alkavat ne näyttää lähinnä ajatusten ja tapahtumien kaatopaikalta.

Tulipahan luettua kuitenkin. Ei kaduta, mutta en kokisi jääneeni mistään paitsi vaikken olisi tätä lukenutkaan. Kirjaa voin suositella viihteen ystäville mielenterveystwisteillä. Täytyy myös sietää biletystä ja muuta örvellystä.

Jälkikirjoitus:

Taas mietin voiko näin kitkerää mietettä edes julkaista. Samaan aikaan mietin, miksi ei voisi. Blogini ei ole profiloitunut hehkuttamiseen tai muuhunkaan hypetykseen.

En myöskään näe, että kriittiset mielipiteet tai se, ettei pidä jostakin kirjasta, ovat mitenkään vaarallisia asioita. Sehän nyt on selvä, ettei kaikkia voi miellyttää. Suopeampia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Minulle on tärkeää perustella, miksen jostain pida ja koen tässä perustelleeni, miksi kirja ei minuun tehnyt vaikutusta. Jos dissosiatiivinen identiteettihäiriö kiinnostaa (muuta kuin raflaavassa viihdemuodossa), suosittelen valitsemaan jotain muuta kirjallisuutta aiheesta: esimerkiksi edellisessä postauksessa mainitsemani Daniel Kayesin teoksen The Minds of Billy Milligan tai vaikkapa Alice Jamiesonin muistelmateoksen Today I’m Alice.

12 kommenttia:

  1. Kuulostaa hyvin erikoiselta sopalta. Disson kanssa eläminen ei ole mitään viihdettä. Sinänsä hienoa, että sairautta käsitellään ja tuodaan ihmisille tietoon, mutta tämä viihdepaketti ei taida olla sille paras tapa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dissosiattivinen identiteettihäiriö (enkuksi muinoin multiple personality disorder, jolla nimellä sen opin itse muinoin tuntemaan) ei ole kovin yleinen, vaikka muu dissosiatiivinen oireilu onkin. Siksi viihteellistäminen kummeksuttaa erityisesti. Mutta fiktiotahan tämä kirja on ja sellaisena se kannattaa lukea, jos lukee.

      Poista
  2. Voi ei mikä kirja, huh huh! Ikävää, että dissosiatiivista häiriötä käsitellään näin viihteellisesti - ja kirjailija on kaiken huipuksi psykoterapeutti?! Aiheesta saisi minusta kirjoittaa asiallisia kirjoja, koska ainakaan suomeksi siitä ei varmaan ole kovin paljon kirjoitettu. Yhden romaanin tiedän, mutta en ole itse lukenut. Yhden tietokirjan olen aiheesta lukenut.

    Ja tosiaan tuo intuitio tuntuu kyllä usein tietävän. Jostain syystä sitä ei vain aina suostu heti uskomaan ja saattaa kahlata kirjaa ihmeen pitkällekin ennen kuin väsähtää lopullisesti. Itse en jaksa väkisin lukea loppuun asti, jos alkaa kovin tökkiä. Joskus kyllä jotain jännäriä koukuttuu lukemaan ihmeen pitkälle, vaikka samalla koko ajan tökkii...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan kirjailijan tausta vaikuttaa kirjan teemaan. Ymmärrän sinänsä, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö on herkullinen aihe käsitellä myös kaunokirjallisuudessa/fiktiona. Minun makuuni kyllä tosiaan överiviihteellinen.

      Suomeksi käännettynä löytyy ainakin yksi tosipohjainen teos aiheesta: Truddi Chasen muistelmateos Jänis ulvoo – Truddi Chasen 92 sivupersoonaa. Minulla on kyseinen kirja enkuksi ja olen sen joskus sata vuotta sitten lukenut, mutta kirja on saanut jäädä hyllyyni koska haluan lukea sen uudelleen jossain vaiheessa.

      Joskus taisi olla ihan buumia ”multiple personality disorderista”, koska muistan jopa Sidney Sheldonin jossain kirjassa käsitelleen aihetta. Hitsit, kun en muista kirjan nimeä! Luin teininä ja vielä parikymppisenäkin Sheldonin kirjoja.

      Intuitio yleensä tietää! Tietoisia ”riskejä” otan silti joskus. Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja koska halusin jotain lainata (ei oikein löytynyt muuta kiintoisaa), niin otin sen vaikka intuitio itki verta :D

      Poista
  3. Aihe tässä on kyllä tosi mielenkiintoinen, mutta en usko, että jaksasin lukea tohellusta ja örvellystä kovin montaa sivua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, aiheesta löytyy kyllä muutakin kirjallisuutta ja niitä muita suosittelen enempi :D

      Poista
  4. Kyllä mielestäni hyvinkin voi ja kannattaa julkaista kriittisiäkin lukutuntoja! Kun teksti on hyvin kirjoitettu ja avattu (kuten sinulla), voi lukija tehdä sitten omat johtopäätöksensä, haluaako kirjaan tutustua vai ei. Jollekin toisellehan voi tulla sellainen fiilis, että tämä kiinnostaa minua, vaikkei tämän bloggaajan kuppi teetä ollutkaan.
    Minäkin olen huono lopettamaan kirjoja kesken. Ja toisinaan se kyllä palkitseekin, kun tarina jotenkin avautuu loppuvaiheessa. Mutta ei aina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, olen täysin samaa mieltä. Silti edelleen tulee joskus pohdittua näitä. Kaipa sekin on osittaista perustelua itselle liittyen siihen, miksi haluaa kirjata kriittisemmätkin mietteet. Olen muuten itsekin ottanut kirjoja lukuun, vaikka niistä blogannut ei ole kirjalle lämmennyt. Ja toisaalta moni ”hehkutuskirja” ei ole päässyt lukulistalle. Eli kiinnostuksen heräämiseen vaikuttaa moni asia!

      Kyllä, joskus ns. huono kirja voi kuitenkin palkita lopussa tai jossain vaiheessa. Joskus ihan muutama kohtauskin voi kohentaa kirjan arvoa, vaikkei se kokonaisuutena silti säväyttäisi. Tosin ei aina. Tämän kirjan kohdalla on pakko sanoa, ettei sellaista elämystä tullut missään vaiheessa :D

      Poista
  5. Ilman muuta perusteltu kritiikki on aina paikallaan, vaikkei kirja miellyttäisikään.

    Ikäviä aineksia tässä opuksessa on niin paljon, että minulta jää väliin. Tätä en pysty itselleni perustelemaan edes enkun brush upilla.

    Minna /KBC

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa minuakin kiinnosti ainoastaan kys. diagnoosi ja miten sitä on käsitelty. Aika höttöisesti.

      Poista
  6. Ai että, sivupersoonat ovat todella mielenkiintoisia kirjallisuudessa, tykkäsin kovin esimerkiksi Tiina Laitila Kälvemarkin kirjasta H2O. Tämä kuulostaa harmillisen typerältä, varmaan sen jatkuvan biletyksen ja suhdesopan takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Tiina Laitila Kälvemarkin kirja kiinnostaa kovasti! Pitää nyt oikein merkata se ylös, jos muistaisi ensi kerralla Suomessa joko lainata kirjastosta tai ostaa omaksi!

      Tämä on mielestäni tosi höttöinen eikä vain rilluttelun ja muun tiimoilta. Mielestäni kyseisen sairauden kuvaaminen oli vähintäänkin erikoista, mikä varmasti johtuu juuri siitä, että siitä on tehty viihdettä.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.