Sivut

torstai 14. huhtikuuta 2022

Vankilaelämää

Aiemmin jo kirjoittelin muutaman sanasen David Berridgen muistelmateoksesta Inside Parkhurst, mutta vielä palaan siihen nyt kun olen kirjan lukenut kokonaan.


Berridgen muistelmat perustuvat merkintöihin, joita hän on kirjoittanut vanginvartijavuosinaan 1992-2019. Ne sisältävät erilaisia tapauksia ja selkkauksia, joita vankilassa on tapahtunut. Oikeita nimiä ei tietenkään käytetä, koska vaitiolovelvollisuus sitoo. Itse googlettelin eräitä tunnettuja vankeja.

Inside Parkhurst avaa ansiokkaasti vannginvartijan työtä käytäntöineen ja organisaatiota ja hallintoa vankilassa. Berridge teki lähes kolmenkymmenen vuoden uran Parkhurstissa ja sen sisarvankiloissa, joten hänellä on pitkä kokemus Brittein vankilakäytännöistä. Ne ovat muuttuneet paljon vuosien saatossa eikä Berridge koe, että kaikki muutokset välttämättä ovat hyvästä.

Käsittelyyn pääsee myös poliittiset kysymykset, jotka liittyvät erityisesti rahoitukseen (ja sen leikkaamiseen) mikä tietysti tarkoittaa pienempiä resursseja alati suurenevien vankimäärien edessä. Vartijan työtä ei juuri arvosteta eikä siitä kirjoiteta lehdissä, ellei ole tapahtunut jotain negatiivista (esim. pako, murha/tappo vankilassa ymv.).

Koen että on ihan terveellistä lukea siitä toisestakin puolesta: miten vartijat kestävät työssään, jossa joutuvat olemaan päivittäin tekemisissä kierojen kusipäiden (pardon my French, kaikki vangit eivät tietenkään ole mulkkuja mutta eivät he etenkään Parkhurstiin päädy ilman mittavaa rikosta tai rikossarjaa) kanssa ja jossa jokainen päivä on uusi uhka. Sellainen vaatii vahvaa psyykettä.

Suhde vankeihin on niinikään muuttunut: ennen vangit olivat vankeja, sittemmin heistä tuli mistereitä, joiden jokaista oikkua tulee harkita ja peräti täyttää. Pakko sanoa, että otti päähän lukea niitä kohtia, joissa selkeästi vangit käyttävät systeemiä hyväkseen. Suunnilleen kaikki (paitsi ehkä korkein johto) sen näkevät, mutta siihen ei voi puuttua, koska tokihan vangeilla on oikeuksia.

Vartijat eivät enää ole vartijoita, vaan lähinnä vankien palvelijoita. Aivan nurkinkurista. Vankilan viihtyvyydestä kertoo sekin, ettei monille vangeille ole mikään ongelma tulla takaisin lusimaan: mikäpäs siinä maatessa täysihoidossa. Lisäksi vankilassa on helppo tienata rahaa erilaisin kepulikonstein.

Mainitaan nyt vaikka se paska, josta jauhoin jo aiemmin. Paskalla voi tosiaan tehdä kauppaa. Vangit siivoavat itse tiloja, joten vangeilla saattaa olla sopimuksia keskenään tyyliin joku sotkee sellinsä ulosteella jotta siivooja saa ”paskaisen työn lisän” (vangeille maksetaan eritteiden siivoamisesta extraa). Kaikenlaista kaman (huumeiden ja arkisten tavaroiden) diilaamista myös esiintyy. Kokenut vanki löytää kyllä keinot tienata pimeää rahaa ”majoitusaikanaan”.

Berridgen tyyli on humoristinen, mutta vakava pohjavire löytyy ja etenkin kirjan edetessä myös kantaaottavuus lisääntyy. Kirjaa oli ajoittain turhauttava lukea: toisteisuutta esiintyy jonkin verran ja oikeustaju on monet kerrat koetuksella. Eritekammoisille en tätä suosittele, mutta muille tiedonhaluisille kyllä. Itse koin kirjan sekä viihdyttävänä (jos nyt näin sopii tällaisesta kirjasta sanoa) että aihettaan avartavana. 

Teaserimaisen arvion kirjasta voi lukea County Pressistä.

David Berridge: Inside Parkhurst - Stories of a Prison Officer
Seven Dials, 2021
s. 286

*

Suorittelen rennolla otteella Seinäjoen kirjaston lukuhaastetta, jossa teemana on paikat. Tämä kirja sopii kohtaan 19. vankilassa. Lukuhaaste oli innoittaja siinä, että tulin katselleeksi erilaisia vankilakirjoja, joista tämä Inside Parkhurst sitten päätyi lukulistalle. Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä muuta olen tähän mennessä haasteeseen lukenut.

16 kommenttia:

  1. Todella kiinnostava avaus vähemmän - jos lainkaan - tunnetusta aiheesta ja miljööstä, kiitos!

    Nurinkuriseksi on mennyt/menossa tämä vankiloiden roolijako meilläkin.
    Tuntuu kurjalta ja kohtuuttomalta ajatella, että vankiloissa on huomattavasti paremmat olot ja etuudet kuin vanhustenhoidossa, jossa sentään asuu elämäuransa tehneitä edellen veroja maksavia asukkaita... Arghh ja arghh!!

    Keskustelin taannoin aiheesta tutun poliisin kanssa ja kerroin loistoideana, että mitäs jos me Kanssakulkijan kanssa tekisimme sitten joskus pienen kuprun ja pääsisimme nauttimaan vankilan etuuksista säännöllisine ulkoiluineen yms. fasiliteetteineen, kuten kuulemma Japanissa on tapahtunut. Jep totesi hän, muutoin hyvä idea, mutta huomautti, jottei siellä ole eri sukupuolille yhteissellejä... Elämä on;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä kiintoisa ja jokseenkin häiritsevä lukukokemus. Todellakin, vankien ihmisoikeudet (ihmisoikeudet tietysti kuuluvat kaikille) tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin joidenkin muiden. Itse olen siinä mielessä ankara, että ihminen rikkoessaan lakia ja erityisesti tappaessaan tai murhatessaan tai muuten ”rikkoen” toisen ihmisen, on tehnyt valinnan ja varmasti seuraukset ovat selvillä. Tietysti mahdolliset lieventävät asianhaarat huomioiden, mutta ei vankilan kuulu olla mikään lomahotelli. Sopeuttamista takaisin yhteyskuntaan voi harjoittaa muutenkin kuin nuolemalla vankien persettä, jos tällainen suora ilmaus sallitaan. :D

      Olen kuullut tuon Japanin vankilastoorin aiemminkin. Paul Murphyn teos True Crime Japan avaa hyvin japanilaista oikeuskäytäntöä ja myös vankilaoloja, jotka ovat todella tiukat, aikataulutetut ja niihin liittyy paljon sääntöjä aina puhumisesta lähtien. Mutta jos ei ole vaihtoehtoja eli vaikkapa koti lähtenyt alta eikä ole rahaa ruokaan, niin ehkä moni kokee että vankila on parempi vaihtoehto siinä tapauksessa.

      Poista
  2. Onpa kiinnostavan oloinen kirja! Britanniassa taitaa sentään olla pidempiä tuomioita vakavista rikoksista? Suomessahan tunnutaan aina käytettävän sitä alinta asteikkoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kovin perillä Brittien tuomitsemiskäytännöistä, mutta vissiin asteikkoa käytetään laajemmalla skaalalla ja ainakin raiskauksista saa yleensä kunnon tuomiot eikä mitään päähänsilittelyä niin kuin Suomessa.

      Poista
  3. No onpa todella ikävää, että vangeista on tullut tuollaisia mistereitä ja vanginvartijoista heidän palvelijoitaan. Kaikkea sitä kuulee! Mihin tämä maailma oikein on menossa?

    Raskas työ tuo tosiaan on. Taisin jo kertoakin ystäväni siskosta, joka oli vanginvartija. Muistaakseni hän sai kerran niskaansa sangollisen sitä itseään, joten eritepitoista työtä se tuntuu tosiaan olevan... Kuka tahansa ei niissä hommissa tosiaan jaksaisi eikä pärjäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, minua riepoo se että tiukkojen rajojen puuttuessa vangit käyttää ihan surutta systeemiä hyväkseen: alati mietitään uusia keinoja ja porsaanreikiä eikä siihen voi puuttua, koska kaiken pitää olla niin ”polite” ja vangit tekeytyvät ”lumihiutaleiksi”.

      Verta ja sontaa tosiaan piisasi tässä kirjassa. :D

      Poista
  4. Kuulostaa mielenkiintoiselta.Vankilaolot ovat niin erilaiset ,riippuu siitä mikä maa on kyseessä. Katselin suomalaisten naisvankien uudesta hienosta vankilasta kertovaa dokkaria YLEllä, ja totesin että onpa hieno vankila ja hienot olot,vaikka vapauden menetys on aina vaikea asia. Kun on nähnyt Venezuelan yhden pahamaineisimman vankilan,(kirjoitin siitä ihan blogin alkuaikoina) niin kaikki muut tuntuvat melkein lepokodeilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, toki vankilaolot ja -käytännöt vaihtelevat maittain ja maidenkin sisällä vankiloittain. Vapauden menettäminen on juu vaikea asia, mutta niin on elämän menettäminenkin. Ihminen yleensä tietää rikkovansa lakia rikoksen tehdessään, joten itse näen että hän on silloin tehnyt valinnan ja siihen valintaan liittyy mahdollinen vapaudenmenetys.

      Venezuelan vankiloista olen kuullut kauhutarinoita, samoin Venäjän vankiloista. Vuosia sitten lukemani Tig Haguen kirja The English Prisoner kertoo siitä, kun Hague lusi Moskovassa ja Mordoviassa.

      Poista
  5. Kiinnostava kirja Seinäjoen haasteen vankila-kohtaan. Muutin hiljattain ja asun nykyään aika lähellä Oulun vankilaa. Sen ohi tulee kuljettua lähes joka päivä, ja varsinkin alkuaikoina tuli tuumittua paljonkin sitä, että muutaman metrin päässä "normaalista" yhteiskunnasta vietetään aivan toisenlaista elämää... tämä voisi siis olla avartavaa luettavaa itselle.

    Tsemppiä muuten sinulle asunnonvaihtoon ja muuttamiseen, jos/kun sen aika koittaa (luin juttusi aiheesta pari postausta taaksepäin). Itse olen just saanut omat muuttohommat taputeltua ja on tämä melkoinen ruljanssi, varsinkin kun ei ole pitkään aikaan muuttanut. Mutta lopussa kiitos seisoo, on kyllä kivaa kun tavarat on viimein edes jotenkuten paikoillaan uudessa asunnossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vankilat ovat usein huomiota herättävän näköisiä jyhkeine muureineen ja aitoineen. Pakko kyllä todeta, että itse harvemmin olen tullut ajatelleeksi millaista siellä olisi asua. Katajanokan vanhassa vankilassa (joka siis on hotelli nykyään) olen yöpynyt. Ja olen käynyt mm. Alcatrazin vankilasaaressa, joka oli kyllä melkoinen elämys. Tiedostan, että minulla on aika karu suhtautuminen rikollisiin: harva on vankilassa ilman syytä. Sääliä ei minulta heru helpolla.

      Sinullakin siis muutto ja jo takanapäin. Onnea uuteen kotiin! Se vaihe on ihan parasta, kun kaikki kamat on uudessa osoitteessa ja voi aloittaa uuden vaiheen. Tämä odottelu ja kaikenlainen säätäminen on turhauttavaa (lähinnä siis siksi, että asiat etenee niin hitaasti ja kauheasti paperinpyöristä vaaditaan tämän hoitamiseen). Toisaalta on ainaa karsia kamaa ja pakkailla ihan rauhassa.

      Poista
  6. Mielenkiintoista! Katsoin keväällä Ylen tosi-tv-sarjan Hämeenlinnan naisvankilasta. Linnassa taisi olla sen nimi. Siinä tosin näkökulma oli muutamassa vangeista, joita seurattiin, mutta paria vartijaakin haastateltiin. Yksi oli entinen päiväkodin lastenhoitaja, ja hän jotenkin kommentoi, että aika samanlainen homma loppujen lopuksi tämäkin. On vaan aikuiset asiakkaat :)
    Herätti kyllä jotenkin tosi ristiriitaisia ajatuksia se sarja, ja tuli pohdiskeltua tätä vankila- ja rikosseuraamusasiaa enemmänkin. Voin kuvitella, että tämä kirja herättää samantyyppisiä ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli joskus Hämeenlinnan vankilasta kertova kirja nimeltä Kalterimaisema. Kirjaa ei minulla enää ole, mutta se on jäänyt mieleeni, koska ostin sen Hämeenlinnasta samalla reissulla kun kävin Hämeen linnassa.

      Lastentarhavertaus lienee ihan paikkansapitävä sillä erotuksella, että vankilassa lienee väkivaltaisemmat “leikit”. :D

      Poista
  7. Onpas poikkeuksellinen ympäristö! Ja vaikuttaa, että kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ote, mikä minua aina houkuttaa. Kuvaamasi tilanteet, joissa vangeista tulee palveltavia herroja, vaikuttavat kyllä hurjilta ja uhkaavilta. Jossain vaiheessa ollaan menty todella pieleen ja oikaisuliikkeet voivat olla vaikeita. Tätä kirjaa en taatusti oli ilman blogikirjoitustasi löytänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä on sitä yhteiskunnallista otetta ja läpileikkausta siihen, miten vankilatoiminta ja -käytännöt ovat muuttuneet noin kolmessakymmenessä vuodessa. Nykypäivien tietoisuus näkyy kaikkialla – myös vankiloissa.

      Poista
  8. Tämähän kuulostaa Kylmältä ringiltä eli Oz-tv-sarjalta!

    Vankilateemasta on turhan helppo laukoa populistisiakin mielipiteitä, tyyliin "pikkurikollisetkin pitäisi panna telkien taakse vuosikymmeniksi". Oikeasti vaikkapa vankilamenojen budjetointi voi olla aika hankalaa, jos ajatellaan että ei ole kovin suosittua vaatia vankienhoitoon menolisäyksiä, mutta samaan aikaan vaikka opiskelumahdollisuuksien tarjoaminen vangeille olisi tärkeää pitkällä tähtäimellä.

    Kuvauksesi perusteella kirjailija kuulostaa jopa hieman katkeralta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole Kylmää rinkiä katsonut, joten en osaa ottaa kantaa tuohon vertaukseen. :D

      Parkhurstissa ei pikkurikollisia ole, vaan sellaisia jotka ovat tehneet todella rajuja rikoksia, esim. tappoja ja murhia. Toki niiden lisäksi sitten muutakin. Iso osa istuu elinkautista, joka täällä on oikeasti elinkautinen eli pääsy vapauteen on erittäin epätodennäköistä. On erilaisia vankeuslaitoksia: myös sellaisia, jossa pidetään rikollisia, joiden kohdalla ei ole toiveita paluusta yhteiskuntaan.

      Hmm, missä kulkee kritiikin ja katkeruuden raja? Itse en kovin helpolla ketään “tuomitse” katkeraksi enkä kokenut kirjaa lukiessa Berridgeä katkeraksi: hän kertoo asioista niin kuin ne ovat ja hän nojaa faktoihin. Lisäksi hän pohtii, mikä ennen oli ehkä paremmin ja mikä kenties ei. Ja toisaalta, mikä nyt on paremmin ja missä kohdin on mahdollisesti vedetty överiksi. Mielipiteensä hän esittää perustellen ja hienovaraisesti.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.