Sivut

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Imanishi tutkii rahansa ja vapaa-aikansa

Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates
Alkuper. Suna no Utsuwa, 1962
Soho Press 1989
Englannistanut Beth Cary (tai Beth Carey - kirjassa esiintyy Bethin sukunimi kahdessa eri muodossa, joten en tiedä kumpi niistä on oikea)
S. 313

Tässä onkin varsin puhdasverinen dekkari. On rikos ja sitä vatvotaan ja tutkitaan koko kirjan ajan. Mitenkään raaka tämä ei ole, vaikka ruumiita siunaantuukin muutama. Jännityskin on olematonta, mutta voi kukot ja kanat miten kiinnostava kirja!

Kamatan juna-asemalta Tokiossa löytyy pahoin murjottu ruumis. Kyseessä on selvästi murha ja poliisi kutsutaan paikalle. Komisario Imanishi Eitaro on eräs juttua tutkivista poliiseista. Imanishi on tunnollinen ja perusteellinen - jopa siinä määrin, ettei kykene luopumaan jutusta, vaikka tapaus suljetaan selvittämättömänä. Imanishi jatkaa tutkimuksiaan apunaan eräs nuorempi kollegansa, Yoshimura.

Tutkimukset kuljettavat Imanishia ympäri Japania eikä Imanishi säästele kuluissa. Hän maksaa osan tutkimuskuluista itse (ja tutkii vapaa-ajallaan), kun ei kehtaa eikä oikein voikaan ehdottaa työmatkoja poliisin kustannettavaksi. Imanishi on sympaattinen persoonallisuus ja minua ilahdutti etenkin hänen ja Yoshimuran ystävyys.

Jos japanilaisuus viehättää, niin tässäpä sitä. Tosin mitä muuta voi odottaa, kun kyseessä on kuitenkin japanilainen kirjailija ja kirjallisuus. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1960-luvulle, mutta eipä esimerkiksi naisen asema ole siitä paljon muuttunut: Nainen jää (edelleen usein) kotiin avioiduttuaan ja saatuaan lapsen/lapsia. Nainen hoitaa lapsen lisäksi miehensä. Minusta se on viehättävää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se on vapaaehtoista (mitä se harvemmin Japanissa on: se on monesti naisen ainoa vaihtoehto). Imanishin ja vaimonsa suhde on kuitenkin kaunis ja he kunnioittavat toisiaan.

Kirjassa kohdataan useita mielenkiintoisia henkilöitä, joiden siivin pääsee tutustumaan moninaisiin kulttuurin kiemuroihin aiheinaan niin murteet kuin teatteri- ja musiikkimaailma. Kulttuureista kiinnostuneille varsinaista herkkua. Ainoan miinuksen joudun antamaan käännöksestä, joka on suoraan sanottuna melko kaamea. Mutta siihenkin tottui. Odotin myös enemmän haikuja, sillä kirjan takakannessa mainostetaan Imanihsin harrastavan haiku-runoutta. Melko vähiin jäi se puhde.

Matsumotoa (1909-1992) voidaan pitää japanilaisen rikoskirjallisuuden uudistajana. Hän hylkäsi kaavamaiset tehokeinot (esim. palapelimaisuuden: mm. Keigo Higashinon dekkarit edustavat palapelimaista rakennetta) ja kuvasi enemmänkin yhteiskuntaa ja ihan tavallista elämää ja toi psykologisen aspektin mukaan teoksiinsa. Rikosta ei tarkastella ainoastaan tekijän tekona, vaan sitä (rikosta) käsitellään myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Matsumotosta voi lukea lisää Wikipediasta.

Ja ei kun Kurjen siivelle taas!

2 kommenttia:

  1. Olen pari Matsumoton kirjaa lukenut ja sen verran kiinnostivat että voisin niitä enemmänkin joskus lukea...arvoitusdekkaria niissä oli mutta hyvin myös sellaista Highsmith/Dahl -tyylistä vibaa.

    Ja dekkareissa yleensä on ollut kiinnostavaa kuinka niissä saa omaa katsaustaan kulttuurisiin taustoihin vaikka kirjat eivät itsessään niihin keksittyisikään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin syntyi tämän kirjan tiimoilta tarve lukea lisää Matsumotoa. Ainakin pari muuta kirjaa on tämän lisäksi suomennettu: ei tosin saa kirjastostamme, joten pitää metsästellä. Minua kiehtoo niinikään toisissa ajoissa ja kulttuureissa liikkuminen.

      En ole muuten muistaakseni lukenut yhtäkään Highsmithin tai Dahlin kirjaa. Aloin vasta melko myöhäisellä iällä lukea dekkareita, ellei jotain Sydney Sheldonia lasketa. En ole lukenut Agatha Christieltäkään kuin vissiin pari kirjaa.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.