Valiaikatiedote

Blogini on nyt hetken tauolla, koska tuli akkilahto road tripille. Haivyin viime torstaina ja silla tiella olen edelleen. En tieda, kuinka kauan viipyilen, mutta vastailen kommentteihin, kun palaan.

Talla hetkella olen kuvankauniissa pienessa Ambleside-nimisessa kaupungissa Pohjois-Englannissa. Aurinkoisia paivia teille kaikille!

En ole ehtinyt lukea ollenkaan, mutta kun palaan niin luvassa on mietteeni Chimamandan uudesta kirjasta Americanah, josta minulla on enaa noin sata sivua lukematta.

Äijämäinen erityisopettajanainen murhaa ratkomassa

J.K. Johansson: Laura
Tammi 2013
S. 222

Sain tämän kirjan Annikalta (Rakkaudesta kirjoihin), kiitän kovasti!

Tässä on nyt sellainen kirja, joka uhkaa vetää minut sanattomaksi. Ei siksi, että olisin kovin vaikuttunut, päinvastoin. Olen samaan aikaan sekä huvittunut että tylsistynyt.

Ja ihmeissäni, sillä näistä tuntemuksistani huolimatta Lauran ahmaisi yhdessä illassa. Tai siis olisi ahmaissut, jos olisi lukenut sen kertarysäyksellä. En lukenut.

Palokaski on lähiö, jonne erityisopettaja Miia Pohjavirta muuttaa työskennelläkseen koulussa, jota kävi taannoin itsekin.

 Miia otti loparit poliisin some-konstultin työstä Facebook-riippuvuutensa takia. Hän kaipasi rauhaa elämäänsä, vaan kadonnut teinityttönen, Laura, pilasi moiset suunnitelmat nimenomaan katoamalla. Entinen poliisi Miiassa herää ja hän alkaa tutkia tapausta.

Minua kiinnosti etukäteen tässä kirjassa erityisesti nettiriippuvuuden ja -kulttuurin käsittely. Valitettavasti kirja ei tarjoa mitään uutta eikä edes syvällistä niiden suhteen. Tuli tunne, että on menty sieltä, missä aita on matalin. En päässyt sisään Miian riippuvuuteen, nuorten nettikulttuurikin oli kuvattu niin kuin se aina kuvataan: käytetään nimimerkkjä ja ollaan, mitä ollaan.

Miia itse on "lahjalaiha" nainen, joka vetelee välipalaksi parit pizzat tai hampurilaiset ja on puolet kirjasta alakerta märkänä. Onneksi löytyy sängynlämmittäjiä, ettei tarvitse puutteessa olla.

Tosin seksikohtaukset tuntuivat väkinäiseltä pakkopullalta: ihan kuin ne olisi ollut pakko saada kirjaan, että siihen saadaan seksiä. Pitäähän kirjassa seksiä olla!

Takalieve osaakin kertoa:

"J.K. Johansson on nimimerkki, jonka takana työskentelee ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia."

Veikkaan, että kyseinen ryhmä pitää sisällään lähinnä miehiä. Miiasta on tehty miesten fantasia: pitkät sääret ja sexy. Ei turha nipottaja eli miesten ei tarvitse pelätä kyseessä olevan mikään pirttihirmu, sillä esim. Miian auto muistuttaa lähinnä kaatopaikkaa kaikkine pizzalaatikoineen ja muine roskineen.
Miehet haluavat naisen, joka syö kuin sika, mutta pysyy silti hoikkana.

Onhan se kivempi vetää HK:n sinistä yhdessä sohvalla, sillä toinen vaihtoehtohan (muita ei ole) on mehupaasto. Katsos jos nainen ei syö kuin mies, hänen täytyy väkisinkin olla laihduttaja, joka laskee kalorit ja syö vain salaattia eikä miehistä sellainen ole kivaa. Välimuotojahan ei ole!

Miiaa panettaa myös usein: pienikin asia voi laukaista panetuksen eikä Miia todellakaan ajattele, että järvi kuluu soutamalla.

"J. K. Johansson rakastaa pohjoismaisia dekkareita, HBO:n tv-sarjoja, hyvin kirjoitettuja seksikohtauksia..."

No siinähän se syy tulikin seksikohtauksiin: harmi vain, etteivät ne tässä kirjassa olleet mitenkään erikoisia. Ihan normi settiä eli vähän hyväilyä ja nuolentaa ja homma on ohi parissa virkkeessä.

"Kun Miian asunnon ovi sulkeutui heidän takanaan, Antti oli jo melkein Miian sisällä. Pikku pelastusoperaatio oli toimittanut loistavasti esileikin virkaa...

Seksi miehen kanssa nousi Miian top-kolmoseen. Kisasi jopa ykköspaikasta."

Minua häiritsivät muutenkin Miian ystävyyssuhteet ja ajoittain etenkin hänen ajatuksensa heistä. Miian parhaita ystäviä ovat hänen veljensä vaimo, Suski, joka on jonkin sortin neurootikko. Eräs ystävä, Aikku, vääntää lapsia, ettei tarvitsisi opiskella tai mennä töihin. Wow! Isabella on hurahtanut luontaistuotteisiin ja saarnaa niistä joka välissä.

Tuntui, ettei kirjassa ollut yhtään tervejärkistä ihmistä ja jos olikin, niihin ei päässyt käsiksi. Henkilöhahmoja näet siunaantui melkoinen läjä ja minulla oli vaikeuksia muistaa, kuka oli kuka.

Nyt mietin viitsinkö edes julkaista näin negatiivisia mietteitä. Oli kirjassa hyvääkin: se tosiaan koukutti ja ajoittain oli jopa vähän jännittävä. Lauran lukeminen ei siis ollut mitenkään tuskaista, sillä kirja on hyvin nopealukuinen. Tämä ei nyt vain ollut minun juttu. Joskus käy niinkin.

Kannattaa lukea Annikan mietteet tästä kirjasta. Hän on nähnyt kirjaa syvemmälle ja kokenut sen eri tavalla. Samoin Minna (Oota mä luen tän eka loppuun) piti kirjaa hyvänä viihteenä.

Norkku (Nenä kirjassa) pohti mm. kirjan avoimeksi jääviä lankoja, joita minäkin jäin kyllä miettimään. Tuntui, että ne oli laitettu koukuksi, että toinenkin kirja on pakko lukea. Voi siis olla, että tiettyjen avoimien lankojen takia minun on kaikesta huolimatta pakko lukea seuraavakin kirja.

Murjut harrastuksena

Paul Talling: Derelict London
Random House Books 2008
S. 224

Olen hulluna autioihin taloihin, hylättyihin paikkoihin ja esineisiin, villiintyneisiin pihoihin, hautausmaihin, kaikkeen rupuiseen ja ajanraiskaamaan.

Paul Tallingin kuviin törmäsin netissä ja rakastuin hänen nettisivuunsa: se on oikea taivas urban explorerille. Monta tuntia olen kuluttanut hänen sivuillaan katsellen kuvia ja fiilistellen, karttoja tutkaillen. Sillä minullahan on mahdollisuus käydä hänen esittelemissään paikoissa.

Harrastin Suomessa pyöräilyä. Pyörälaukussa kulki mukana aina kamera ja puhelinluettelo. Kyllä, minä tarvitsin kartan pk-seudusta (siksi luettelo), sillä fillarireviirini oli laaja ja monta kertaa itseni hukanneena ja "parit" extrakilometrit pyöräilleenä havaitsin, että on mukavampaa hukata itsensä, jos löytää takaisin ilman parinkymmenen kilsan koukkausta.

Välillä oli itku melko lähellä jossain Vantaan pusikoissa, kun jalat alkoivat tehdä kuolemaa ja pää oli ihan pyörällä sijainnista. Opinkin tuntemaan pk-seudun (miinus se Vantaa) varsin hyvin noilla lenkeilläni.

Luonnollisesti pk-seututietämykseni on muutenkin varsin hyvä (miinus Vantaa), koska olen Helsingissä syntynyt ja ikäni siellä asunut miinus syrjähyppy Espooseen ja lopulta tänne.

Sama harrastus jatkuu siis täällä: pyöräily ja hylättyjen murjujen etsiminen. Täällä se on tosin huomattavasti vaikeampaa, koska autiotalovainuni ei toimi: ympäristö on liian erilainen Suomeen verrattuna. Toisaalta tykkään pyöräillä noin muutenkin ja tehdä vain retkiä erilaisiin paikkoihin ja niitähän täällä piisaa.

Tallingin kirjasen ostin saadakseni vihiä ja lisää silmänruokaa. Pienoinen pettymys oli, että kirja on melko pieni (toisaalta se mahtuu vaikka käsilaukkuun) ja kuvat hieman tylsiä (tilasin kirjan netistä, joten en päässyt hiplaamaan sitä ennen ostamista).

Kukin sivu käsittää yhden kohteen eli ei siinä pääse kuvilla revittelemään. Plussaa siitä, että Talling kertoo aina kunkin talon/paikan historiasta. Tarinat olivat usein hyvin mielenkiintoisia.

Haaveissa olisi päästä tekemään road trip täällä Englannissa ja ottaa reissun erääksi teemaksi hylättyjen raunioiden ja murjujen metsästämisen. Mies ei ihan innostu teemasta, mutta ei kai se liian rankkaa ole, jos nuohoaa edes pikaisesti yhden murjun per päivä.

Jos oikein kivasti käy, niin tällainen reissu on tulossa ennemmin kuin myöhemmin. Riippuu vähän, miten asiat täällä sujuvat. Elämme nyt tietynlaisten muutosten aikaa, joten aika olisi otollinen. Ensi viikolla ehkä selviää jotain. Tai sitten ei.

Haluan nyt kuitenkin tässä Paulin kirjan ohessa fiilistellä kuvilla, jotka olen ottanut sieltä sun täältä. Alla kuva hotellista, joka sijaitsee jossain North Carolinassa, Jenkeissä. Bongasin sen reilu vuosi sitten kun teimme road tripin Floridaan (ajoimme Nykistä, jossa vietimme pari viikkoa, Floridaan).

Kotoisa tunnelma huoneessa!

Suomessa viime kesänä.

Tämä talo on/oli Suomessa. Se sai loppunsa, kun se (tuho)poltettiin. Inhottaa ilkivalta. Itse en koskaan koske mihinkään, ainoastaan katson ja kuvaan paikkaa sellaisena kuin se on. En siis edes siirtele tavaroita saadakseni esim. paremman kuvan. Haluan ikuistaa aina paikat sellaisina kuin ne ovat.

Oli muuten hieman vaikea valita kuvat tähän postaukseen, sillä koneeni tursuaa näitä hylättyjen aikojen kuvia.

Kauniiksi lopuksi palatkaamme takaisin Lontooseen ja hylätylle hautuumaalle. Kyllä, tällainen upea hautuumaakeidas seisoo keskellä metsää.

Tämä kuva on keväältä, nyt kun lehdet ovat tulleet, paikka on varmaan spookisti umpeen kasvanut. Täytynee mennä visiitille pian uudelleen!

Jumalalla on asiaa

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Like 2013
S. 96

Sain tämän kirjan Paulalta (Luen ja kirjoitan), kiitän kovasti!

Hanna Hauru on minulle ennestään tuttu kirjojensa Tyhjien sielujen saari ja Eivätkä he koskaan hymyilleet tiimoilta.

Ihastuin Tyhjien sielujen saareen jopa siinä määrin, että roudasin sen mukanani tänne muuttaessamme pois Suomesta. Voisinkin lukaista sen uudelleen ja katsoa, mitä siitä tulee mieleen nyt.

Mutta palataan takaisin Paperinarujumalaan. En ihan tajunnut kirjan nimeä, sillä en ymmärrä miten puhelimen johto voi olla paperinarua. Tai sitten ymmärsin jotain väärin, mikä on todennäköisin vaihtoehto.

Laina työskentelee puhtaaksikirjoittajana ja hänen arkensa on melko vakaa ja ennalta-arvattava. Kunnes eräänä päivänä hän saa puhelun Jumalalta. Kaikki on muuttuva, sillä Jumalalla on missio Lainalle.

Onneksi on Liana, joka ryhtyy Lainan tueksi keräämään jäseniä herätysliikkeeseen ja muutenkin levittämään sanaa. Tai no, onneksi ja onneksi. Se jäänee nähtäväksi, mikä on onneksi, mikä ei.

"Paperinarujumala perustuu löyhästi heinolalaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 60-luvulla ja herätti valtakunnallista huomiota."

Joutunee hieman googlettelemaan, sillä löyhäkin kytkös kiinnostaa. Olin aluksi epäileväisellä kannalla kirjan suhteen, sillä vahvasti uskonnolliset kirjat ovat minulle turn off. Tässä sellainen ei kuitenkaan häirinnyt, sillä Hauru ei ryhdy saarnaamaan kenenkään suulla.

Haurun kieli on kaunista, ajoittain runollista. Minuun tällainen tyyli kolahtaa, se hivelee esteettisyyden kaipuutani. Kaikkea ei kerrota suoraan, mutta vihjeitä on sen verran, että lukija voi ymmärtää.

Hauru totisesti osaa ladata täyden kertomuksen näin lyhyeen kirjaan. Saman hän teki Tyhjien sielujen saaressa, joka sai janoamaan lisää. Paperinarujumalaakin olisin voinut lukea enemmän, vaikka se toimii hyvin näin lyhyenäkin.

"Lämpötila on plussan puolella, mutta meitä palelee, koska suuret räntäräiskäleet ovat kastelleet päällystakkimme."

~~~

Paperinarujumalan ovat lukeneet ainakin Paula, Hanna ja Katja.

Zombieinvaasion tullessa

Robert Kirkman, Tony Moore: The Walking Dead vol. 1
Days Gone Bye
Image Comics 2001

Moni on varmaan kuullut, ellei jopa nähnytkin, tv-sarjasta Walking Dead. Itse olen seurannut sarjaa alusta lähtien ja odotan innolla lisää.

Kirjavinkeistä bongasin samannimisen sarjakuvan ja innostuin: pakkohan se oli saada! Siinä samalla opin - kiitos jälleen Kirjavinkkien - että kyseinen tv-sarja perustuu sarjakuvaan. Ei siis toisinpäin niin kuin ensin olin luulemassa.

Koska olen katsonut Walking Deadista kaikki ilmestyneet jaksot, on hieman hankala olla objektiivinen tälle sarjakuvalle. Luonnollisesti näet vertasin sarjakuvaa lukiessani sitä koko ajan tv-sarjaan.

Tv-sarja on melko uskollinen sarjakuvalle, vaikka muutamia eroavaisuuksia löytyy. Eroavaisuudet katson tv-sarjan hyväksi, sillä ne tekevät sarjasta syvemmän. Sarjakuvaa lukiessa ei syntynyt samanlaisia jännitteitä ihmisten välille kuin tv-sarjassa.

Kaikkihan saa alkunsa siitä, kun zombiet ilmaantuvat ihmisten keskuuteen. Syytä invaasiolle ei tiedetä eikä sen pohtiminen ainakaan toistaiseksi ole keskeinen osa sarjakuvaa: zombiet vain tulivat.

Keskiössä on poliisi-Rick, joka herää sairaalasta. Hän on ollut koomassa tullessaan ammutuksi työtehtävää suorittaessaan.

Autioitunut sairaala kummastuttaa häntä. Tosin hän saa pian huomata, ettei sairaala olekaan ihan autio.

Rick on huolissaan perheestään ja olettaa heidän lähteneen pakoon lähimpään suureen kaupunkiin, Atlantaan, vanhemmilleen. Elleivät ole jo kuolleet. Sinne suuntaa myös Rick.

Jos en olisi katsonut tv-sarjaa, en olisi ehkä saanut tästä sarjiksesta pahemmin mitään irti. Nyt saatoin kuvitella henkilöhahmot syvemmiksi ja muutenkin tuntui, että tunsin heidät ennestään.

Pidin kuitenkin kovasti tästä sarjakuvasta ja aion lukea muutkin osat. Ihan vain verestääkseni muistia sarjan suhteen. Tv-sarja on pyörinyt jo sen verran kauan, että kevyt kertaus alun tapahtumiin ei ole ollenkaan pahitteeksi. Samalla voin bongailla muita eroavaisuuksia.

Sarjakuva on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä on ihan ok. Piirrokset ovat hyviä, mutta eivät mitenkään mieleenjääviä - osa (henkilöistä) jopa naiivistisella tavalla rumia.

Minulla oli lisäksi ongelmia erottaa joitakin hahmoja toisistaan: tunnistaminen pitikin ajoittain tehdä vaatteiden perusteella.

Niille, jotka luulevat että zombietarinat ovat aina silkkaa väkivaltaa, suolenpätkien mussuttamista ja verilammikoita , sanoisin että Walking Dead ei kuulu tähän kategoriaan. Tässä on ihan juonikin ja lähtökohta on kuvata sitä, miten selviytyä zombieinvaasion tullessa, ja miten se vaikuttaa ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa.

Kilpajuoksu aikaa vastaan

Deon Meyer: Kuolema Päivänkoitteessa
(Alkuper. Orion, 2000)
Gummerus 2013 (julkaistaan viikolla 21)
Englanninkielisestä käännöksestä (Dead at Daybreak) suomentanut Marja Luoma

Kirja on kustantamolta saatu ennakkokappale.

Kun tarjoutui tilaisuus saada Kuolema päivänkoitteessa ennakkolukuun, tartuin oitis tilaisuuteen ja ilmoitin halukkuuteni.

Deon Meyer oli minulle ennestään tuntematon nimi. Kiinnostuin tästä kirjasta ensin yksinomaan siksi, että se sijoittuu Etelä-Afrikkaan.

Olen afrikkafani ja tämä "fanaattisuus" käsittää koko Afrikan mantereen. Etelä-Afrikkaan haluaisin (ja aion!) joskus matkustaa: se on pitkäaikainen haaveeni. Mitään odotuksia minulla ei kirjan suhteen ollut, koska kyseessä oli tosiaan uusi tuttavuus minulle.

Mutta voi veljet, tämä ei jää tähän. Olen jo tonkinut mm. Goodreadsia ja havainnut, että Meyerilta on ilmestynyt lukuisia kirjoja. Meyer kirjoittaa afrikaansiksi, mutta hänen kirjojaan on käännetty useille kielille - luonnollisesti myös englanniksi.

Vaan palataanpa takaisin tähän kirjaan. Kuolema päivänkoitteessa alkaa vauhdikkaasti putkasta, jonne entinen poliisi Zatopek van Heerden on joutunut edellisenä iltana. Van Heerdenin "asianajaja", Kemp, rientää hommaamaan hänet (van Heerdenin) pois putkasta, mutta luonnollisesti hänellä on oma lehmä ojassa.

Niin van Heerden päätyy tutkimaan antiikkikauppias-Smitin murhaa ja siihen liittyvää ryöstöä, jota poliisit eivät ole onnistuneet selvittämään.

"Kassakaappi on tyhjennetty ja ainoat johtolangat ovat kasa valkoista paperia ja epätavallinen murha-ase. Kassakaapista on kadonnut myös testamentti, jossa Smit jättää omaisuutensa avopuolisolleen, ja jollei testamenttia löydy, perintö menee valtiolle."

Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä van Heerdenillä on vain seitsemän päivää aikaa löytää testamentti. Miehen motivaatiokin on hakusessa ja hänen tekisi mieli antaa piupaut koko jutulle.

"Kun Hope palaa, kertokaa,että kävin. Kertokaa, että halusin tavat hänet pikaisesti Smitin tapauksen takia, jonka ratkaisemiseen meillä on vain kuusi päivää aikaa, mutta te ette halunnut paljastaa, missä hän on. Kertokaa Hopelle, että  lähdin lounaalle enkä tiedä, koska tulen takaisin. Lisätkää vielä, että jos hänen palkollisensa haluavat kusta Smitin tapauksen, minäkin voin hilpein mielin lorottaa oman osuuteni lätäkköön. "

Van Heerden on rujo mies, joka ei sanojaan kaunistele. Hän vaikuttaa kovalta ja tunteettomalta, mutta pinnan alta alkaa paljastua muutakin. Kirjassa kuljetaan kahdessa tasossa: nykyajassa ja van Heerdenin muistoissa. Muistoista muodostuu tarina, joka avaa ovet van Heerdeniin synkkään salaisuuteen.

"Miksi ihmiset toisten elämää punnitessaan ynnäävät vain pari isoa lukua ja perustavat tuomionsa siihen? Kun taas oman elämän artimetiikassa ollaan valmiita vääntelemään tuhansia lukuja, kertomaan, laskemaan yhteen, jakamaan, kunnes loppusumma on saatu vääristeltyä oman mielen mukaiseksi."

Kuolema päivänkoitteessa on syvällisiä piirteitä sisältävä dekkari. Ja trilleri. Lukijan omalla vastuulla tietenkin on, kuinka paljon hän haluaa jäädä ajattelemaan kirjaa lukiessaan.

Meyer ei hukuta lukijaa syvällisyyden suohon, mutta hän antaa ajatuksia, raottaa verhoa ja antaa lukijan itse päättää. Minä livahdin verhonraosta ja näin enemmän. Paljon enemmän kuin vain koukuttavan tarinan ja mielenkiintoiset käänteet ja henkilöhahmot.

Syvällisemmän puolen vastakohtana hihittelin ääneen kirjan dialogeille ja van Heerdenin ajatuksille. En usko, että tähän lainaamani sitaatit tekevät oikeutta kirjan huumorille, koska ne pitäisi lukea kontekstissaan. Monessa kohdin se hauskuus nimittäin syntyy juurikin tekstiyhteyden tiimoilta.


Tässä kuitenkin parit maistiaiset:


 "Pitäisitkö ovea vähän aikaa, Johannes Jacobus, minun pitää vielä hakea kidutusvälineet."

"Ilmestyykö juttu myös Beeldissä?" Hope kysyi.
"Siinä ei ole tilaa etusivulla. Gautengin pääministeri on taas töpeksinyt. Juttu ilmestyy sivulla viisi tai seitsemän."

"Opin, että median loppumaton sensaation- ja verennälkä voitiin valjastaa työhevoseksi (ja että hevosen pillastuessa vaunuissa oli vain yritettävä pysyä)."

~~~

 Tämä kirja on helmi, joka lentää oitis kategoriaan Suosikkini. Kartutan tällä myös Afrikan tähti -kirjahaastetta.

Kuolema Päivänkoitteessa sisältää jonkin verran melko raakoja kuvauksia. Minun brutaalisuusmittarin neula ei kuitenkaan  värähtänyt juuri lainkaan, mikä tietenkin kertoo enemmänkin siitä, että siedän hyvin verta ja suolenpätkiä.

Järsyt paljastukset!

 Olen saanut muutamalta taholta haasteita, joissa tulee vastata kysymyksiin, jotka haastaja on laatinut. Kiitos kaikille haastajille! Nyt on hyvä hetki niihin vastata, joten täältä pesee.

Ensin vastaan Pikkurillin kysymyksiin. Paitsi että luinkin säännöt tarkemmin ja tajusin, että ensin pitääkin kertoa yksitoista satunnaista asiaa itsestään. Noh, säästän ne vikaksi ja menen suoraan kysymyksiin.

1. Miten reagoit, kun huomasit tämän haasteen?

Lämmitti mieltä moinen muistaminen. Olen hyvä ottamaan haasteita vastaan, mutta huono tekemään ne eli joskus voi kestää kauankin - joskus unohdan koko homman. Nyt en nähtävästi unohtanut.

2. Onko bloggaus parantanut elämänlaatuasi?

Kyllä voin sanoa, että on. Enemmänkin kyllä bloggaaminen ex-blogiini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos), jota ei enää ole. Sen myötä tutustuin moniin ihaniin immeisiin, joista osasta tuli ihan live-ystäviä.

Ja kyllä tämä kirjabloggaaminenkin on aivan mahtava harrastus (ei siis työ), jonka kautta olen löytänyt lukuisia kirjoja luettavaksi sekä myös tutustunut mukaviin ihmisiin netissä.

3. Oletko koskaan haaveillut maallemuutosta?

En vakavissani. Ajatuksella olen kyllä leikitellyt, mutta tulisin hulluksi jos pitäisi asua pienemmässä kaupungissa kuin esim. Helsinki.

4. Mitä mieltä olet kasvisruoasta?

Nam nam, olen vege joten siitä voi päätellä mielipiteeni melko pitkälle.

5. Katsotko telkkarista koskaan tosi-tv-ohjelmia?

Katson jonkin verran, mutten seuraa mitään säännöllisesti. Vai onko esim. joku Jeremy Kyle show tosi-tv:tä? Tai Judge Judy? Tai Bondi Vet, Animal Cops, My Cat from Hell...? Katson yleensä eläinohjelmia, ellen katso elokuvaa. En katso pahemmin telkkaria - käytän sen ajan mieluummin esim. lukemiseen.

6. Miten arvioit kotisi siisteyttä asteikolla 0-10 (0 = kaatopaikka, 10 = tip top)(tiedoksi: oman kämppäni siisteystaso vaihtelee nelosesta kutoseen; tieto saattaa madaltaa kynnystä vastata tällaiseen uteluun)

Heh, mitäs tähän nyt vastaisi. Meillä on puhdasta (eli imuroin kyllä melkein säännöllisesti), mutta noin muuten täällä seilaa epämääräisiä kasoja siellä sun täällä ja joskus tiskit tursuaa altaasta. Eli vastaisin, että siisteystaso vaihtelee kutosesta ysiin (ysiä ei kylläkään kestä yleensä päivää kauempaa, koska mies).

7. Pidätkö ruoanlaitosta?

En, käytän sen ajan mieluummin johonkin muuhun - esimerkiksi lukemiseen!

8. Oletko introvertti vai ekstrovertti?

Introvertti, todella selkeästi. Osaan kuitenkin olla ihmisten ilmoilla enkä ole tuppisuu tai muutenkaan outo friikki. Viihdyn vain hyvin itsekseni ja teen asioita mielelläni yksinkin. Pidän kyllä ihmisistä (ystävistäni), mutta en jaksa koko ajan nähdä ketään.

9. Minne haluaisit matkustaa?

Etelä-Afrikkaan! Haaveilen road tripistä siellä.

10. Onko kirjahyllyssäsi tarpeeksi kirjoja?

Ilmeisesti on, kun kaikki eivät edes mahdu sinne. Silti niitä tulee mystisesti lisää koko ajan.

11. Kuka romaanihenkilö haluaisit olla?

Nyt pistit pahan. En oikeastaan haluaisi olla kukaan muu, mutta jos on pakko niin matkustaisin takaisin teiniyteen ja olisin Päkä (Nummelan ponitallista) - sillä oli aina niin siistit kledjut ja pääsis ridaamaan!


Elma Ilonan kysymykset:

1. Mainitse kirja, jolla on kamala kansi ja/tai nimi, mutta jota silti rakastit.

Äkkiseltään tuli mieleeni Jojo Moyesin kirja Me Before You. Minusta kirjan nimi on typerä, jotenkin lammasmaisen romanttinen. Tosin se sopii hyvin yhteen kirjan imelän kannen kanssa, jonka takia jätin melkein kirjan ostamati. Onneksi kuitenkin ostin ja luin, sillä sisältö miellytti eikä kyseessä ole tosiaan mikään romanttinen lätinä.

2. Luetko sarjakuvakirjoja? Miksi/ miksi et? Mikä sarjakuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen ever?

Enpä juuri, vaikka kovasti haluaisin. On sarjiksien suhteen joku vamma, jonka yritän parantaa tilaamalla muutama päivä sitten Walking Dead -sarjakuvakirjan. Kiitos vinkistä Kirjavinkkeihin!

3. Mikä biisi kuvaa sinua / fiilistäsi juuri nyt? (Linkitä, jos mahdollista.)

Mielialat vaihtelevat taas sen verran, että on vaikea saada niistä otetta. Tällä hetkellä kuuntelen kuulokkeilla tätä.

4. Minkä kirjan haluaisit omistaa, mutta et vielä omista?

En tiedä. Tai tiedänkin, Ehtoolehdon!

5. Mainitse klassikko tai muu kuuluisa kirja, joka mielestäsi on yliarvostettu / turhaan kohuttu.

Onko se Sieppari Ruispellossa klassikko? Jos on, niin sanoisin "paljon melua tyhjästä".

6. Lempikarkkisi? Kuinka usein sillä herkuttelet?

Turkinpippurilla herkuttelen silloin kun sitä on. Kerralla en tosin vedä kuin muutaman eli pussukka kestää kauan.

7. Ketä naispuolista muusikkoa ihailet? Miksi?

Meiko Kaji on ikisuosikkini, upea ääni ja ihanat biisit!

8. Lastenkirjaklassikko, joka sinulla on lukematta vielä?

Olen aika pihalla lastenkirjoista. Tiedän lähinnä ne, joita omassa lapsuudessani luin eli periaatteessa ei ole lukematta mitään, heh.

9. Mikä eläin olisit?

Joku pikkulintu, olisi kiva lennellä.

10. Montako kirjaa sinulla on juuri  nyt kesken?

Kaksi, toinen näistä kirjoista on tosin sellainen että saakin olla kesken vaikka kuinka kauan, koska siinä luvut ovat itsenäisiä (kirja käsittelee Afrikkaa).

Aktiivisesti luen Deon Meyerin kirjaa Kuolema päivänkoitteessa, joka on koukuttanut minut niin pahasti, etten ole edes viitsinyt aloittaa sen rinnalle toista kirjaa.

11. Jos saisit kirjakaupan lahjakortin, minkä kirjan ostaisit?

Ostaisin sen uuden Khaled Hosseinin kirjan sitten, kun se ilmestyy.


Paulan antamat kysymykset:

1.    Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?

Mitäs olenkaan tässä viimeksi lukenut... Tjaah, nyt täytyy kyllä kallistua Hirsi Alin Infideliin, hyvänä kakkosena tulisi Itämaa.

2.    Unohtumattomin lukupaikkasi?

En oikeastaan harrasta kovin eksoottisia lukupaikkoja. Reissuilla en juuri ehdi lukea, joten rankkaisin oman mökkilaiturin unohtumattomimmaksi.

3.    Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse? 
 
Ei kiinnosta lukulistat minuakaan, koska en kuitenkaan noudattaisi niitä. Ne vain tuottaisivat ahdistusta, joten ihan randomilla ja mielialan mukaan valitsen seuraavaksi lukemani kirjan/kirjat.

4.    Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?

Harrastan, yhden kirjankin olen pukannut ulos. Olen myös kirjoittanut runokokoelman (Lapsivesi), joka ei kelvannut kustantamoille. En tiedä, mitä teen sille. Ehkä kirjoittelen siihen lisää runoja ja teen kuvituksen. Ja julkaisen itse, jos jaksan. Tai sitten annan vain sen olla.

5.    Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?

Ei nyt suoraan sanottuna tule mieleeni ketään.

6.    Mitä ruoka sinulle merkitsee?

Jossain raejuustomainoksessa, joka pyöri joskus telkkarissa, sanottiin "en elä syödäkseni, vaan syön elääkseni". I agree.

7.    Lempireseptisi?

Kreikkalainen salaatti?

8.    Maisema, jossa silmäsi lepää?

Oikeastaan kaikenlaiset luontomaisemat hivelevät silmää. Olen luontoihminen, ku(u)sta suonissain!

9.    Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?

En menisi mihinkään, en yksinkertaisesti enää jaksaisi.

10.    Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?

Kaikilla meillä on sellainen.

11.    Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle itsellesi?

Se on luku- ja muistikirja pääasiassa itselleni. Se on myös rakas harrastus, sillä tykkään jutella kirjoista. Senpä takia tykkään muistakin kirjablogeista plus niistä saa hyviä lukuvinkkejä.

~~~

Huh, siinäpä vasta urakka - onnittelen, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Olen nyt hirvittävä rebel, mutta en enää tähän hätään jaksa keksiä yhtätoista asiaa itsestäni. Eiköhän tämä paljastelu riitä tältä erää. Ensi kerralla sitten alastonkuvat. NOT!

En myöskään jaksa haastaa  ketään, mutta jos kysärit kiinnostavat, niin poimikaa ihmeessä täältä yksitoista mieleistänne ja vastatkaa niihin. Ja ilmottakaa minullekin, niin tulen lukemaan.

Paranormaalia toimintaa vai mielenvikaisuutta

Niki Valentine: Possessed
Sphere 2012
S. 438

"If you enjoyed Black Swan you'll love this novel."

Olen katsonut Black Swanin joskus lentokoneessa pieneltä ruudulta puolikuolleena väsymyksestä kevyessä hiprakassa.

En muista elokuvan yksityiskohtia, mutta visuaalisesti se oli kaunis ja muistaakseni myös kiehtovalla tavalla mieltä kajoava.

Pitäisi katsoa kys. elokuva joskus uudelleen kunnon telkkarista ja mielellään selvinpäin.

Possessed kertoo Emmasta, joka on huolittu arvovaltaiseen musiikkikouluun. Köyhistä oloista tullut Emma opiskelee apurahan turvin, joten rahaa ei ole liikaa (lainkaan) tuhlattavaksi hömpötyksiin.

Kuitenkin jo ensimmäisenä päivänä Emma tutustuu äveriäisiin kaksosiin (ts. kaksosiin, joiden vanhemmat ovat varakkaita) ja hurja meno alkaa.

Shampanjaa juodaan hienoissa ravintoloissa - kaksosten piikkiin tietysti, sillä eihän Emmalla moiseen olisi varaa. Emma mieltyy kaksosista erityisesti hiljaiseen Matildeen, jonka kanssa hän kokee enemmän samanlaisuutta kuin räväkän ja itsetietoisen Sophien kanssa.

Hauskuus loppuu, kun Matilde tekee itsemurhan. Emma on aivan pirstaleina uuden ystävänsä menetyksen takia. Sophie sen sijaan tuntuu pääsevän sisarensa kuoleman yli yllättävän helposti. Siltä se ainakin näyttää päällepäin.

Matilden kuolemasta alkaa Emman alamäki. Hänen muistinsa alkaa pätkiä ja hän herää mitä kummallisemmista paikoista. Lisäksi painajaiset riivaavat hänen mieltään: välähdykset jotka tuntuvat kovin todelta.

Kirjan nimi Possessed kuvaa kirjaa hyvin ja antaa lukijalle melko hyvän vihjeen siitä, mitä mahdollisesti on tapahtumassa ja tapahtuu. Lisäksi kirjan kannessa komeilee kysymys:

"Is she losing her mind or losing herself?"

Sitäpä sitten pohditaankin loput kirjasta sen jälkeen, kun Matilde on vetänyt ranteensa auki. Kirjan alku on melko vetävä ja kiintoisa. Sitä piti lukea ihan ahmimalla.

Puolivälissä  aloin kyllästyä kirjan alkaessa polkea paikallaan. Vaikka tapahtumia toki oli, niiden samankaltaisuus alkoi haukotuttaa johtuen varmaan siitä, että lukijalle ei juurikaan annettu vihjeitä siitä, mistä on kyse (vaikka sen toki saattoi arvata).

Minulle tulikin tunne, että Valentine pitkitti kirjaa näillä toistoilla. Ymmärrän tietyssä mielessä Emman ajatukset ja niiden kehän hänen tullessaan vainoharhaiseksi. Silti niitä toistettiin mielestäni liikaa.

Lisäksi kirjailija tuppasi selittämään samat asiat useampaan kertaan. Jos esimerkiksi jokin huone on jo kerran kuvailtu, ja selitetty sen taustoja (sori, pakko olla kryptinen, etten spoilaa), miksi sitä pitää toistella? Luuleeko Valentine, ettei lukija muista vai onko hän kenties itse unohtanut  maininneensa jo asiasta?

Kirjasta olisi mielestäni voinut pamauttaa avaruuteen ainakin sata sivua. Tuntuu hassulta todeta tämä, sillä kaikesta tästä toistosta sun muusta huolimatta kirjaa piti lukea tyylillä vielä yksi luku. Tosin siinä vaiheessa kun kirja tavallaan polki paikallaan, halusin lukea vielä sen yhden luvun siksi, että pääsisin pian eteenpäin siitä pysähtyneestä suossa tarpomisesta.

Loppua kohden kirja tempaisi taas mukaansa, vaikka tuossa vaiheessa olin jo arvannut, mistä on kyse ja mitä salaisuuksia on vielä piilossa: lopun paljastukset ja juonen aukeaminen eivät siis onnistuneet yllättämään.

Lisäksi melkein kirjan alusta alkaen olisi tehnyt mieleni antaa Emmalle parit litsarit ja heittää vaikka kaivoon virkoamaan (hän tosin varmasti olisikin hypännyt kaivoon vieläpä ihan itse, jos olisin käskenyt häntä). Miten joku voikin olla niin nössö ja kyvytön pitämään puoliaan!

Emman veivaaminen ja ovimattomainen käytös sai minut repimään hiuksia päästäni. Teki mieli huutaa (juu, fiktiiviselle hahmolle) ota nyt ämmä itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain!

~~~

Tätä kirjaa ei ole suomeksi käännetty, mutta englanninkielisenä sen saa kyllä esimerkiksi cdon.comista.

Kesäkauden avajaiset

Täällä on ollut tavanomaista koleampi kevät, mutta nyt aletaan olla normilukemissa. Heti säiden lämmettyä jaksoivat puutkin vaatettaa itsensä.

Kuvat ovat perjantaiselta lenkiltäni Thamesin rannalla. Tulee nykyään kuvattua enemmän, koska sain pokkarin joululahjaksi. Se mahtuu kätevästi vaikka taskuun.

En  jaksa lenkille roudata järkkäriä mukaan - järsyn kanssa menen yleensä "suunnitellulle" kuvausretkelle ja tietty hämärähommat (eli yö/aamuyölenkit plus muut hämäräkuvaukset) pitää kuvata järkkärillä, koska siihen ei pokkari pysty.

Huomenna (tai ylihuomenna) tulossa:

Enpä jaksanut lukea loppuun asti

Minulla on erimielisyyksiä Bloggerin kanssa: se ei anna minun ladata kuvia, joten alkuperäinen postausaiheeni siirtyy johonkin hamaan tulevaisuuteen. Onko muilla muuten ilmennyt samaa ongelmaa?

Tässä välissä on nyt sitten hyvä kertoa niistä kirjoista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet kesken. Koostan tähän keskeneräiset about vuoden ajalta. En jätä helposti kirjaa kesken, joten pino ei ole vino.

Kirjat ovat satunnaisessa järjestyksessä.


John van der Kiste: Surrey Murders

Kirjan nimi kertookin lähes kaiken eli kirjassa kerrotaan murhista, jotka on tehty Surreyssa, Englannissa. Murhat ajoittuvat aina 1700-luvun lopulta 1900-luvun puolivälille.

Ehdin lukea kirjasta muistaakseni neljä ensimmäistä murhaa ennen kuin kirja piti palauttaa kirjastoon. Olisin toki voinut uusia lainan, mutten jaksanut (kauhea vaiva, kun se voisi tehdä jopa netissä!). Lainaan ehkä kirjan joskus uudelleen ja luen loputkin murhat.

Lukemani murhat olivat varsin mielenkiintoisia ja etenkin ajankuvaus ja silloiset tavat toivat kiehtovan lisän kertomuksiin. Noin muuten kukin murha käytiin läpi samalla kaavalla eli kerrottiin murha ja sen taustat, sen jälkeen saatiin (tai ei saatu) murhaaja kiinni ja murhaajalle tuomio (hirttäminen oli tuohon aikaan yleistä).


Kate Morton: The House at Riverton

Yritin viime kesänä lukea tätä kirjaa, mutta olin pitkästyä kuoliaaksi. Sain luettua kirjaa lopulta himpan vajaat sata sivua, kunnes luovutin.

Tarinassa olisi ollut imua, mutta minua rasitti turhanpäiväisten yksityiskohtien vuolas kuvailu. Vähempikin olisi riittänyt. En olisi esimerkiksi jaksanut lukea siitä nuorten/lasten pelaamasta pelistä, josta piti jauhaa sivutolkulla ja joka välissä. Se oli väsytystaistelu, jonka hävisin.

Anteeksi, Kate, pidin kyllä kovasti The Forgotten Gardenistasi!


Marti Olsen Laney: How to Thrive in an Extrovert World

Luin aluksi kirjaa innoissani, mutta havaitsin etten saa siitä mitään sellaista, jota en jo tietäisi, irti. Alkoi tympäistä ja keskittymiskyky herpaantui enkä jaksanut uusia lainaa (kirja oli kirjastosta lainassa).


Alex Marwood: Wicked Girls

Tämä oli olevinaan - ja varmaan onkin - psykologinen trillerijännäri tai joku vastaava. Luin kirjaa reilut sata sivua ja haukottelin joka toisella sivulla.

Kahtiajako "köyhien" ja vauraiden välillä oli liioiteltu ja stereotypioitu tyyliin köyhät duunarit ovat vähän yksinkertaisia ja syövät paskaruokaa, kun taas yhteiskunnan kerma(perseet, oops sori) on älykästä ja kaunista eivätkä he tietenkään tupakoi, vaan juovat viiniä pikkurilli ojossa ja plaa plaa.

En enää tarkalleen muista, mitä kirjassa ehti tapahtua - ei vissiin pahemmin mitään paitsi jotain rahaongelmia oli ja yösiivousta. Saatan yrittää lukea tämän kirjan joskus uudelleen. Voi olla, että aika oli yksinkertaisesti väärä.


James Fielder: Slow Death

David Parker Ray oli sadistinen sarjamurhaaja, joka mellasti Jenkeissä, pääasiassa New Mexicossa. Kirjan alku oli ihan mielenkiintoinen, mutta alkoi levähtää käsiin lukuisten henkilöiden, päivämäärien, kellonaikojen, autonmerkkien ja ties minkä takia. Meni pää sekaisin moisesta määrästä tietotulvaa.

Lisäksi alkoi ärsyttää sitaatit kunkin luvun alussa: oletin sitaattien kuvaavan (ja löytyvän) kyseistä lukua, mutta kakkelinmarjat - niillä ei välttämättä ollut mitään tekemistä koko luvun kanssa! Sen sijaan ne saattoivat löytyä jostain toisesta luvusta. Siis haloo, mitä järkeä!?

Jaksoin lukea kirjaa peräti sivulle 204 asti, kunnes pitkien lukutaukojen takia putosin kärryiltä. Fielderin tyyli on muutenkin sekava. Hän yrittää kuvata Parkerin kiinnijäämistä ja oikeudenkäyntiä paikallislehden toimittajan sekä poliisitutkijan kautta. Siinä välissä on sitten ties mitä sälää sikin sokin.

On varmasti haastavaa kirjoittaa elämäkertaa, mutta huolellinen suunnittelu ja raamitus voisi auttaa. Nyt käteen jäi vain läjä sekavaa lätinää.

~~~

Muitakin keskeneräisiä kirjoja on, mutta niistä en kirjoita, koska olen sataprosenttisen varma, että luen ne kuitenkin jossain vaiheessa.

Daddy Love

Joyce Carol Oates: Daddy Love
UK: Head of Zeus 2013
(alkuper. USA: Mysterious Press 2013)
S. 278

"You're safe with me now, son. God has sent me to you. Not a moment too soon! She was an impure woman, the female you were entrusted to. She was your way in. But only in."

"Daddy Love is your destiny. Daddy Love will be both Daddy and Mommy to you. From this first day and forever. Amen."

Daddy Love on saarnaaja. Hänessä on karismaa, johon etenkin naiset lankeavat. Daddy Lovea eivät tosin naiset kiinnosta - ellei ole tarvetta siivoojalle.

Daddy Lovea kiinnostaa pienet pojat, Daddy Love on pedofiili, Jumalan sanaa (ja poikasten takapuolta) levittävä pedofiili.

Robbiesta tulee viisivuotiaana Gideon. Hän syntyy uudelleen, kun Daddy Love kaappaa hänet omakseen. Robbien äiti, Dinah, loukkaantuu pahoin yrittäessään saada poikansa takaisin. Turhaan.

Kirjan asetelma on melko brutaali, kuten yllä olevasta voi päätellä. Oates ei kuitenkaan mene yksityiskohtiin, ainakaan paljon, Daddy Loven saastaisten käsien myötä. Enemmänkin Oates keskittyy kuvaamaan pedofiilin ja hänen sieppaamansa pojan suhdetta, kieroutunutta suhdetta.

Mediakin innostuu kaappauksista - ajoittain hyvää makua sivuten, tai suorastaan raiskaten.

Why hadn't the boy left his abductor for he's had plenty of opportunities it seemed: his abductor had taken him out in public and neighbors saw him often believing he was the abductor's son for the two seemed to get along well...

Looks to me like he'd come to like his new life better than with his old family - no school, hanging out, skateboarding, eating pizzas... I'm suspicious of this kind of thing, kids running away from home and claiming to be "victims".

Yllä olevat sitaatit eivät koske Robbie-Gideonia, vaan erästä toista tapausta, joka sai tunnetun tv-show'n juontajan käsittelemään aihetta. Ja Daddy Love hytkyy naurusta!

Vaikka kirja keskittyy pääasiassa Daddy Loven ja Gideonin omituiseen suhteeseen, Oates tuo taiten esille myös kaapatun pojan vanhempien tuntemukset ja hiljalleen rapistuvan suhteen. Se on surullista seurattavaa, vaikka tietyllä tavalla siihen liittyy myös toiveikkuutta. En sano enempää, koska en halua spoilata.

Tämä on toinen Oatesilta lukemani kirja (ensimmäinen oli Rape, a Love Story, joka ei tehnyt minuun kummempaa vaikutusta) ja huomaan alkavani lämmetä, ellen jopa kuumeta,  hänen tyylilleen.

Pidän Oatesin lauserakenteista ja tekstin vyörystä, joka on ajoittain lyhykäisyydessään jopa töskähtelevää, ajoittain sitten vuolasta kuin vuoripuron juoksu. Ja sitten, pidän Oatesin tummista, ravistelevista aiheista.

Kirjastossa (josta tämänkin bongasin) on runsaasti Oatesin kirjoja ja taidankin jatkossa ryhtyä lainailemaan Oatesin kirjoja ihan satunnaisessa järjestyksessä (Paitsi että se Haudankaivajan tytär kiinnostaa erityisen paljon, Sisareni rakkaani kanssa en aio pitää kiirettä).

Tämän kirjan huomasin uutuus-hyllyllä, joten ei tarvinnut edes erikseen etsiä.

~~~

Kirjan kannesta (kuva Suzanne Tucker, Shutterstock.com) vielä sananen: se näyttää tyypilliseltä misery lit -kannelta, vaikka tämä kirjahan ei ole misery littiä, koska kyseessä on fiktio eikä edes yksikön ensimmäisessä kirjoitettu.

Empiiriset tutkimukseni näet osoittavat, että valtaosa (lähes kaikki) tietynlaisesta (britti)kirjallisuudesta, jonka voisi luokitella misery litiksi, on kääritty valkoisiin kansiin. Kuvana on yleensä lapsi, joko tyttö tai poika, kasvot tai kokonaan.

Olen ajatellut, että kirjoitan jossain vaiheessa omia mietteitäni misery litistä vähän enemmänkin. Inspis tuli Paulan (Luen ja kirjoitan) blogista.

Asfalttienkelit

Johanna Holmström: Itämaa
(alkuper. Asfaltsänglar)
Otava 2013
S. 334
Suomentanut Tuula Kojo
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Minulla kesti hävyttömän kauan lukea tämä kirja, mutta se ei ollut kirjan vika. Minulla oli täällä tosiaan ystäviä kyläilemässä ja samalla tuli sitten pidettyä yli viikon suunnittelematon lukutauko.

Tunnustan, että (luku)tauko kaiketi teki hyvää, vaikka vieroitusoireita alkoi ilmaantua.

Leila ja Samira ovat sisarukset, joiden syntyperältään suomalainen äiti on kääntynyt muslimiksi ja haluaa kasvattaa lapsensakin sellaisiksi.

Sisarusten isä, Farid, on muslimi, joka uskossaan noukkii "rusinat pullasta" eli uskoo, miten hänelle sopii. Se lienee yleistä (kirjan perusteella) muslimimiehille, jotka saavat melko vapaan kasvatuksen muslimityttöihin verrattuna.

Erikoista kirjan asetelmassa on se, että nimenomaan tyttöjen äiti ottaa uskonasiat hyvin vakavasti. Jopa niin vakavasti, että onnistuu lähes tuhoamaan välit lastensa kanssa. Ja myrskyisiä ovatkin äidin ja tytärten suhteet.

Siskoista vanhempi, Samira, saa lopulta perheen touhuista tarpeekseen ja muuttaa muualle. Muutto vaikuttaa nuoremman Leilankin elämään: Sarah-äiti muuttuu entistä tiukemmaksi ja haluaisi saada Leilan käyttämään mm. huivia.

Jo kirjan alussa selviää, että Samiralle on tapahtunut jotakin, sillä Samira makaa sairaalassa. Nukkuu. Leila ikävöi sisartaan ja haluaisi saada tietää totuuden siitä, miksi Samira päätyi sellaiseen kuntoon, mihin päätyi. Miksi hän päätyi sairaalaan.

Itämaan islam-teeman lisäksi kirjassa kulkee voimakkaasti mukana koulukiusaaminen. Leila saa osansa siitä, mutta on myös muita oppilaita, joilla menee vielä huonommin.

Raskaiden teemojensa takia kirja on melko synkkä. Siinä ei pahemmin naurua ole, onnenhetkiäkin laimentavat synkät varjot. Kaikki ihmissuhteet tuntuvat vaikeilta, jollakin tavalla kieroutuneilta.


Jasmina heilutti artikkelia klitoridektomiasta itäisessä Afrikassa ja sanoi:
- Herranen aika... Oletko lukenut tämän?
Samira vilkaisi juttua ja vastasi:
- Hmmm.
- Mitä kaikkia aineita olisi voinut valita...
Jasmina silmäili artikkelin läpi ja sanoi:
- Kuuntele: "Tietyissä tapauksissa morsian voi olla niin ummessa, että sulhanen ei pysty penetroimaan. Penetraatio voi kestää jopa neljä päivää. Jos ei mies ei pysty lainkaan penetroimaan, anaaliseksi on tavallista." Kuulostaa ihan jonkun luonto-ohjelman kuvailulta vieraiden lajien parittelukäytöksestä.


Minua ei kirjan synkkyys sinänsä häirinnyt, sillä siedän hyvin sellaisia tunnelmia. Jokin tässä kirjassa toi mieleeni Anja Snellmanin Parvekejumalat, josta pidin kovasti. Pidin tästäkin kirjasta, vaikka Holmström ei päästä oikeastaan yhtäkään kirjan henkilöistä helpolla. Siksipä en tätä kirjaa suosittelisi kovin herkille - kaikille muille kylläkin.

Itämaassa käydään paljon keskustelua islamista ja muslimina olemisesta - etenkin naisnäkökulmasta. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tätä kirjaa.

Kannattaa toki muistaa, että kyseessä on fiktio. On kuitenkin totta, että perheen kunnia on keskeinen ja tärkeä asia muslimiperheissä. Se vaikuttaa oikeastaan ihan kaikkeen, sillä yksittäisen perheenjäsenen teko leimaa koko perheen.


- Jos mies ei pysty penetroimaan, pitää ottaa veitsi avuksi. Mies käsittelee reikää, kunnes se laajeneeseuraavien kuukausien aikana, usein sillä seurauksella, että arpikudos repeää kerran toisensä jälkeen.


Itämaan on lukenut ja siitä kirjoittanut ainakin Annika ja Mari A.

~~~

Kauniiksi lopuksi minun on pakko tarttua kirjan laukkuasiaan. Guessit ja Guccit ovat IN ja MUST, mutta miten ihmeessä niitä voi käyttää koululaukkuina? Mahtuuko johonkin Guessin käsilaukkuun muka koko päivän koulukirjat ja muut tarpeet niin kuin kirja antaa ymmärtää?

Tiedän, että Guess on IN Suomessa: sitä käyttävät monet kolmekybäsetkin. Mutta että 15-vuotiaat koululaiset?

Valaiskaa minua, joka kävin peruskouluni silloin, kun käytettiin koulureppua eikä merkillä ollut niin väliä, jos vain jalassa oli aidot Levikset. Pilotista sai plussaa ja mokkahapsurotsi oli jo lähes palvonnan aihe.