Elämää pakolaisleirillä

Susan Abulhawa: Mornings in Jenin

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani siitä Kuuttaren kirjoittamia ajatuksia. Odotin kirjalta paljon, mutta jossain määrin se jätti kylmäksi. 

Aineksia olisi ollut paljonkin, mutta mielestäni kirja olisi kaivannut huolellisempaa editointia.

Kertoja oli välillä kolmas persoona, välillä yksikön ensimmäinen. Kertojien seuraamisessa ei ollut ongelmia, vaikka kerronta olikin toteutettu kohtalaisen tökerösti. Lisäksi vihjailut tulevaan ja turhat aikahyppelyt eestaas silloin tällöin tekivät tekstistä rasittavan ja tympäisevän.

Aihe on aina ajankohtainen (valitettavasti) ja käsittelee Israelin ja Palestiinalaisten välisiä konflikteja. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan lähinnä palestiinalaisten kannalta.

Keskiöksi nousee Abulhejan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajalta toisen maailmansodan lopulta alkaen. Kirjan edetessä keskeiseksi henkilöksi nousee Jeninin pakolaisleirillä syntynyt Amal.

Kirja on sotaisa, niin kuin voi helposti päätellä, mutta painopiste on kuitenkin traagisissa ihmiskohtaloissa. Eli vaikket sotakirjoista pitäisikään (itse en pääsääntöisesti pidä), niin tätä en oikeastaan kuitenkaan laskisi sotakirjaksi.

En kokenut myöskään kirjaa mitenkään järkyttävänä, vaikka aiheesta päätelleen sen olisi voinut sellainen kuvitella olevan. Mielestäni kirjoitustyyli oli kuitenkin kohtalaisen neutraali eikä ainakaan minussa onnistunut herättämään voimakkaita tunteita.

Annan siitä miinusta, sillä olisin halunnut kokea voimakkaammin. Latteat ja tönköt dialogit olivat mielestäni kirjan turmio.

Arvonta kirjojen ystäville!

Leena Lumen blogissa on yllätysarvonta. Kirjaystävien kannattaa ehdottomasti osallistua, sillä kirjalista, josta voittajat saavat kirjansa itse valita, on komea - ja kasvaa koko ajan!

Klikkaa tästä itsesi Leena Lumen arvontaan!

When things fall apart

Chinua Achebe: Things fall apart


Eräs lempipuuhani on seikkailla Amazonissa ja tutkia kirjoja. Sitä kautta löysin tämän Afrikka-aiheisen kirjan. Pidän kovasti Afrikka-kirjoista, joten pakkohan se oli tilata.

En aio kirjoittaa monta sanaa tästä kirjasta, koska oikeastaan sen tajuaminen vaatii, että lukee kirjan itse. Toisaalta kirjasta kertominen pilaa myös sen yllätyksellisyyden.

Sen verran tästä kirjasta voi kuitenkin mainita, että sen eräs teema käsittelee Okonkwoa (joka on suuri soturi) ja hänen pelostaan leimautua samankaltaiseksi kuin isänsä.

Okonkwon mielestä isänsä oli laiska pelkuri eikä oikeastaan mies ollenkaan. Niin kovasti taistelee Okonkwo elämässään ollaakseen jotain suurta (mitä hän onkin, mutta se, jos mikään, ei riitä hänelle), että inhimillisyys piiloutuu kovan kuoren alle.

Lisään tämän kirjahaasteen kuudenneksi valinnaksi: Kirja, joka tekee sinut surulliseksi.

Tämä kirja teki minut surulliseksi monella tapaa. Vaikka Okonkwo ei henkilönä ole ehkä maailman miellyttävin, on hänessä nähtävissä myös inhimillistä ainesta pinnan alla.

Okonkwo on myös loppuun asti lojaali klaanilleen. Valkoisen miehen tuleminen ja asettuminen kyläyhteisöön levittämään kristinuskoa sai karvani nousemaan pystyyn: mikä oikeus näillä on tunkeutua afrikkalaisiin kyliin ja repiä kaikki kappaleiksi. Sillä kirjan nimen mukaisesti siitä siinä on kyse.

Oli mielenkiintoista lukea vaihteeksi kirja tästä näkökulmasta. Näitä kirjoja on tullut luettua yleensä länsimaisen eli ”valkoisen miehen” näkökulmasta.

5. Kirja, joka tekee minut iloiseksi

Kirjahaasteen viides kohta: kirja, joka tekee minut iloiseksi.

Tämä tuntui aluksi vaikealta ja aloin ihan pohtia luenko mitään iloisia kirjoja, jos tätä täytyy näin kovasti miettiä.

Sitten mieleeni tuli Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia. Vanhasta kirjablogistani lunttasin, että olen lukenut tämän kolme kertaa.

Eli periaatteessa löytyi samalla se kirja, joka olisi sopinut kakkoskohdan haasteeseen (A book that you’ve read more than 3 times).


Näin kirjoitin kirjasta vanhassa kirjablogissani:

Suuri osa lienee kuullut kolmesta muskettisoturista. Alexandre Dumasin kirjoittamasta kirjasta on tehty lukuisia eri filmatisointeja. Itsekin olen nähnyt niistä muutaman. Ei kuitenkaan ole tässä(kään) tapauksessa kirjan voittanutta.

Vaikka ainakin joku elokuvista muistaakseni oli ihan ok, niin niiden juonta on kyllä lyhennetty ihan reilulla kädellä. Myöskään kirjan omintakeista kielellistä ilottelua ja tunnelmaa on liki mahdotonta siirtää valkokankaalle. Mielestäni näet eräs kirjan suolasta – juonen lisäksi – on ehdottomasti sen kirjoitustyyli ja noiden muskettisoturien luonnekuvaukset, jotka eivät elokuvissa oikein pääse oikeuksiinsa.

Myös dialogit ovat herkullisia ja humoristisia. Kirja kokonaisuudessaan on hyvin humoristinen ja sen lukeminen on kaikin tavoin nautinto. Voisi sanoa, että se tarjoilee palan historiaa maukkaassa muodossa.


Olisin halunnut tähän kuvaksi Kariston kannen, koska se kirja minulla on. Muutenkin Karsiton kansi on mielestäni kauniimpi kuin tämä Otavan kansi.

***

Edit: Hupsista, jäi kohta 4 välistä eli "Favourite book of your favourite series". No ei nyt tule mieleeni mitään - voi olla, ettei sellaista edes ole. Lisään sen tähän loppuun, jos sellainen joskus tulee mieleeni.

Kirjahaasteen 2. ja 3. osa

2. Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa.

Jäin heti jumittamaan tähän toiseen kohtaan: en nimittäin muista olenko lukenut mitään kirjaa (jos laskee koulukirjat pois) kolme saati yli kolme kertaa.

Monia kirjoja olen kyllä lukenut kaksi kertaa, mutta että kolme (ehkä jotain Merja Jalon kirjoja olen pentuna lukenut useita kertoja: etenkin Nummelan ponitalli-sarjaa). Ei rehellisesti sanottuna tule yhtään mieleeni.

3. Suosikkisarjani

Tykkään kirjasarjoista, mutta jostain syystä en loppujen lopuksi ole niitä kovin paljon lukenut. Tai tiedä sitten, mikä on paljon.

Kirkkaana ylitse muiden nousee kuitenkin Henning Mankellin Kurt Wallander-sarja. Päätösteosta lukiessani pääsi jopa itku. Pidän Mankellin kirjojen tunnelmasta, sellaisesta hieman alakuloisesta. Myös muut lukemani Mankellin kirjat (kuin Wallander-sarja) ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Mankellin kanssa kilpailee Karin Fossumin kirjoittama Konrad Sejer-sarja. Harmi vain, että Konradin rooli kutistuu aika pieneksi sarjan edetessä.Enkä nyt muista olenko edes lukenut koko sarjaa, mutta käsittääkseni ainakin suurimman osan.

Seikkailu Lontoon alapuolella

Neil Gaiman: Neverwhere


En ole kovin suuri fantasian ystävä. Ehkä se johtuu siitä, etten pahemmin sitten teinivuosien ole lukenut fantasiaa.

Jostain syystä, vaikka kuvataiteessa pidän hyvinkin paljon fantasiasta, en ole jaksanut ihmeemmin kiinnostua sen lukemisesta.

Ystäväni suosituksesta luin tämän Neil Gaimanin kirjan Neverwhere. Siinä seikkailaan Lontoon kaduilla ja tubeasemilla: ei tosin maan päällä, vaan lähinnä maan alla. Kirjassa Lontoo on jakautunut alueisiin: London above ja London below. Yläpuolisessa Lontoossa ei juurikaan olla tietoisia, mitä sen alla tapahtuu.

Kirjan päähenkilöllä, Richard Mayhewlla, ei näin ollen myöskään ollut mitään tietoa maanalaisesta Lontoosta ennen kuin sinne itse päätyi. Viattoman ystävällinen teko syöksee hänet sinne ja ajoittain hän taiteilee jopa hulluuden rajalla: on vaikea niellä tuota erilaista maailmaa, jossa rottienkin kanssa kommunikoidaan.

Richard haluaakin kiihkeästi takaisin entiseen elämäänsä ja päätyy taittamaan matkaa pelastamansa tytön, Door, kanssa. Tytön nimi ei ole sattuma, sillä hänellä on taito avata ovia ja muita lukittuja esineitä. Hänellä on myös kyky tehdä ovi sinnekin, missä sitä ei ole.

Doorin missio on selvittää vanhempiensa kohtalo: kuka heidät tappoi ja miksi. Ja miksi pahamaineiset tappajat ovat nyt hänen perässään? Entä kuka heidän pienestä saattuestaan on petturi?

Eräs kiinnostava elementti minulle oli tietenkin nuo Lontoon tubeasemat. Käyn usein Hammersmithissä ja sekin sai nyt hieman uuden merkityksen kirjan myötä. Oli muutenkin aika erikoinen tunne lukea paikoista, joissa on käynyt ja jotka tietää ja tarkastella nyt niitä fantasian valossa.

Kirjan keskeiset henkilöhahmot olivat pääasiassa mielenkiintoisia. Joskin tässäkin kirjassa esiintyi sitä tyypillistä ”pahikset haisevat ja ovat rumia ja vähän tyhmiä” ja ”hyvikset ovat sivistyneitä eivätkä syö mm. puluja”.

Richard Mayhew on nössö, mutta toisaalta kukapa ei olisi tuollaisessa tilanteessa, kun ei oikeastaan tajua mistään mitään ja sekin, mitä näkee, on vaikea ottaa todesta. Minusta onkin hienoa, että Richard on ns. tavallinen ihminen inhimillisine piirteineen. Onhan noita virheettömiä superihmisiä ihan tarpeeksi muussa kirjallisuudessa.

Matka alamaailman Lontoossa on Richardille myös kasvattava kokemus, joka muuttaa häntä aika perusteellisesti. Mitään totaalista takinkääntöä ei kuitenkaan tapahdu, vaan Richard säilyy hahmona uskottavana mielestäni kirjan loppuun saakka.

En oikeastaan osannut odottaa mitään tältä kirjalta, mikä oikeastaan oli ihan hyvä asia. Tätä kirjaa ei oikeastaan voi selittää, se pitää lukea. Tämä ei ehkä ole ihan puhdasta fantasiaa (vai miten se sitten määritelläänkään?) siinä mielessä, että kirjassa on myös ns. realistinen puoli, London above.

Ilmeisesti tätä kirjaa ei ole suomeksi käännetty. Englanniksi sen saa ainakin AdLibriksestä ja tietty Amazonista (en tosin tiedä paljon postikulut sieltä ovat Suomeen).

Tästä on muuten tehty tv-sarjakin. En ole sitä nähnyt ja nyt mietin haluaisinko nähdä.