Suomilukukuulumiset

Tätä Suomireissua varjostaa yhä melkoinen stressi ja huoli, joten nähtävästi en saa edes blogattua enkä luettua toisten blogeja. Kirjat ovat kyllä kulkeneet mukana ja ovat ihania turva- ja pakokeitaita kaikesta muusta.

Helsingissä ollessani (nyttemmin olen siirtynyt maaseudulle) ostin Punaisesta planeetasta (oikein mainio divari - suosittelen) kaksi kirjaa, jotka olenkin jo lukenut.

 

Ensimmäinen on Yu Huan romaani Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula & Co 2017 [alkuper. 1995], suom. Rauno Sainio), joka kertoo nimensä mukaisesti pääasiassa Xu Sanguanin tarinan. Xu Sanguan työskentelee silkkitehtaalla, mutta palkka ei päätä huimaa.

Lisärahalle on tarvetta ja niin Xu Sanguan päätyy myymään vertansa, sillä siitä saa summan joka vastaa monelle puolen vuoden palkkaa. Veren myyminen on siis oiva lisätienesti vaikeana aikana, vaan kun ajat vielä vaikenevat lähtee veren myyminen ns. laukalle.

Vaikka ”verikaupat” ovat oleellinen osa tarinaa, ei kirja suinkaan ole pelkkää veren myymistä. Pikemminkin se on kuvaus Xu Sanguanin perheestä ja vallitsevista tilanteista/olosuhteista, joita Maon toteuttama kulttuurivallankumous myös muuttaa radikaalisti.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, vaikka kaikki sen henkilöhahmot käyvät ajoittain hermoilleni mutta sitten kuitenkin heti seuraavassa hetkessä tekee mieli lohduttaa ja tukea.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

 

Toinen Punaisesta planeetasta ostamani kirja on Kayo Mpoyin Virtaavan eden sukua (Atena 2020, suom. Ulla Lempinen), josta niinikään pidin kovasti. Kayo Mpoyi on ruotsalainen kirjailija, joka tässä esikoisteoksessaan ammentaa sukunsa kertomuksia Tansaniasta.

Kirjan keskiössä on pieni Adi, joka teoksen aikana varttuu teini-ikäiseksi. Kerronta poukkoilee ajassa ja paikassa, mutta on helposti seurattava.

Itse tarina on kiinnostava, samoin viehätyin Mpoyin kerrontatyylistä: kieli on kaunista, ajoittain henkevää. Romaanissa käsitellään raskaita aiheita, mutta tyylin yleinen kepeys pitää huolen, ettei lukija rasitu liikaa.

Virtaavan veden suvusta voisi kirjoittaa pitkästikin, mutta en jaksa. Syy niukkasanaisuuteen ei siten ole romaanissa, vaan minussa. Ja samaa koskee tuota Yu Huan romaania: nyt ei jaksa, mutta haluan molemmista kirjoista merkinnät blogiini.

*

Vielä ostin erään kirjan Klassikkohaastetta varten ja senkin olen jo lukenut. Länsi-Pasilan Esteri-kierrätyskeskuksesta lähti mukaani Viikset, nimittäin Emmanuel Carreren Viikset. Olen jo pitkään sen halunnut lukea ja yllätys oli iloinen, kun sen hyllystä bongasin. Vielä pitäisi klassikkopostaus kirjoittaa, toivon että saan aikaiseksi.

*

Olen päässyt myös kirjaston äärelle ja sieltä lähti tällainen pino mukaan. Kaikki täsmäiskuja Suomi-kirjalistaltani, joka osoittautui erittäin käteväksi.

Enempää listan kirjoja en löytänyt, koska ilmeisesti en osannut etsiä niitä oikeista paikoista (ja osa ei ollut paikalla tai niitä ei ollut ollenkaan) eikä ollut aikaa pyytää apua kirjastovirkailjalta. Toisaalta en ehdi näitäkään kaikkia lukea, joten eipä sen niin väliä.

Tällä hetkellä luvussa on Satu Vasantolan Kun isä osti merenkurkun, joka on kiinnostanut minua jo piemmän aikaa. Vajaan sadan luetun sivun perusteella voin todeta, että pidän kirjasta vaikka se mielestäni on hyvin surullinen. Se herättää minussa melko lailla ajatuksia.

Alkoholinhuuruinen kasvutarina

Terveisiä Helsingistä. Suunnilleen kaikki on mennyt päin helvettiä täällä, ja jo ennen kuin edes pääsin tänne. Niistä ei sen enempää, mutta se on syy näin pitkälle blogitauolle ja sille, etten ole saanut edes luettua juuri mitään. Paitsi nyt hiljattain. On jopa klassikkohaasteeseen (31.7.) kirja luettuna.  

Sitten muuhun vastikään luettuun kirjaan.

 

Douglas Stuartin Shuggie Bain (Picador 2020, s. 430) kuvaa kymmenisen vuoden ajan pienen Shuggien varttumista köyhissä oloissa teini-ikäiseksi. Lähtökohdat eivät ole erityisen hyvät: Agnes-äiti on alkoholisti, joka juo itseltään ensin aviomiehensä ja sitten muun elämänsä. Myös Shuggien vanhemmat sisarukset häipyvät heti kuin mahdollista ja Agnes jää Shuggien harteille.

(Yli)lojaali Shuggie kannattalee äitiään ja jaksaa uskoa, että joskus iänikuinen lupaus raitistumisesta toteutuu. Vaikka romaani kantaa Shuggie Bainin nimeä, on se pitkälti myös kertomus Agnesista. Oikeastaan Shuggien ja Agnesin tarinaa ei voi erottaa toisistaan, koska niin voimallisesti ne ovat toisissaan kiinni. Agnesin mielialavaihtelut ja Shuggien ripustautuminen äitiinsä ja loputon lojaalius.

Lukija kyllä huomaa Agnesin käyttävän hyväksi lastaan: Shuggiella on lähinnä välinearvoa, kun pitää saada asioita tehdyksi/toimitetuksi ymv. Äidin rakkaus lapseensa on yhtä turtunut kuin Agnes itse juominkiensa päätteeksi ja jo niiden aikanakin.

Kohtuullisen masentava, mutta silti kiinnostava romaani erityisesti miljöön ja aikakauden osalta. Bainit asuvat Skotlannissa Glasgow’ssa ja tarina sijoittuu pääasiassa 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Luonnollisesti henkilötarinoiden taustoituksen myötä piipahdetaan hieman varhaisemmassakin ajassa.

Douglas Stuart on kertonut, että hänen oma taustansa on inspiroinut hänet kirjottamaan Shuggie Bainin. Se missä määrin romaani on kirjailijalle omakohtainen ei ole selvää eikä mielestäni edes merkityksellistä. Henkilöiden tunne- ja luonnekuvaukset tällaisessa sairaassa ympäristössä tuntuvat aidoilta.

Kirja on suomennettu samannimisenä ja se voitti Booker-palkinnon 2020.

Itse luin kirjan luonnollisesti englanniksi ja pidin sen tyylistä: Stuart ei selitä mitään puhki, vaan antaa lukijan itse ajatella. Dialogit on pääasiassa kirjoitettu skotlannin englannilla ja niissä on merkittäviä eroja standardienkkuun. Itse jouduin googlettamaan muutamat slangisanat, mutta esim. tietyt verbit ja (persoona)pronominit osasin päätellä asiayhteydestä, ja olen myös jonkin verran ottanut selvää skotlannin englannista (Skotlanti kiinnostaa ja nykyäänhän asun melko lähellä Skotlannin rajaa).

Skotlannin englantikin vaihtelee sen mukaan missä päin ollaan. Edinburgh on kuulemma sieltä helpoimmasta päästä ymmärtää kun taas Glasgow vaikeammasta (molemmissa olen käynyt). Edinburghissa olen käynyt lukuisia kertoja eikä minulla siellä ole ymmärrysongelmia: itse asiassa pidän sikäläisestä enkusta/aksentista.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.