Alkoholinhuuruinen kasvutarina

Terveisiä Helsingistä. Suunnilleen kaikki on mennyt päin helvettiä täällä, ja jo ennen kuin edes pääsin tänne. Niistä ei sen enempää, mutta se on syy näin pitkälle blogitauolle ja sille, etten ole saanut edes luettua juuri mitään. Paitsi nyt hiljattain. On jopa klassikkohaasteeseen (31.7.) kirja luettuna.  

Sitten muuhun vastikään luettuun kirjaan.

 

Douglas Stuartin Shuggie Bain (Picador 2020, s. 430) kuvaa kymmenisen vuoden ajan pienen Shuggien varttumista köyhissä oloissa teini-ikäiseksi. Lähtökohdat eivät ole erityisen hyvät: Agnes-äiti on alkoholisti, joka juo itseltään ensin aviomiehensä ja sitten muun elämänsä. Myös Shuggien vanhemmat sisarukset häipyvät heti kuin mahdollista ja Agnes jää Shuggien harteille.

(Yli)lojaali Shuggie kannattalee äitiään ja jaksaa uskoa, että joskus iänikuinen lupaus raitistumisesta toteutuu. Vaikka romaani kantaa Shuggie Bainin nimeä, on se pitkälti myös kertomus Agnesista. Oikeastaan Shuggien ja Agnesin tarinaa ei voi erottaa toisistaan, koska niin voimallisesti ne ovat toisissaan kiinni. Agnesin mielialavaihtelut ja Shuggien ripustautuminen äitiinsä ja loputon lojaalius.

Lukija kyllä huomaa Agnesin käyttävän hyväksi lastaan: Shuggiella on lähinnä välinearvoa, kun pitää saada asioita tehdyksi/toimitetuksi ymv. Äidin rakkaus lapseensa on yhtä turtunut kuin Agnes itse juominkiensa päätteeksi ja jo niiden aikanakin.

Kohtuullisen masentava, mutta silti kiinnostava romaani erityisesti miljöön ja aikakauden osalta. Bainit asuvat Skotlannissa Glasgow’ssa ja tarina sijoittuu pääasiassa 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Luonnollisesti henkilötarinoiden taustoituksen myötä piipahdetaan hieman varhaisemmassakin ajassa.

Douglas Stuart on kertonut, että hänen oma taustansa on inspiroinut hänet kirjottamaan Shuggie Bainin. Se missä määrin romaani on kirjailijalle omakohtainen ei ole selvää eikä mielestäni edes merkityksellistä. Henkilöiden tunne- ja luonnekuvaukset tällaisessa sairaassa ympäristössä tuntuvat aidoilta.

Kirja on suomennettu samannimisenä ja se voitti Booker-palkinnon 2020.

Itse luin kirjan luonnollisesti englanniksi ja pidin sen tyylistä: Stuart ei selitä mitään puhki, vaan antaa lukijan itse ajatella. Dialogit on pääasiassa kirjoitettu skotlannin englannilla ja niissä on merkittäviä eroja standardienkkuun. Itse jouduin googlettamaan muutamat slangisanat, mutta esim. tietyt verbit ja (persoona)pronominit osasin päätellä asiayhteydestä, ja olen myös jonkin verran ottanut selvää skotlannin englannista (Skotlanti kiinnostaa ja nykyäänhän asun melko lähellä Skotlannin rajaa).

Skotlannin englantikin vaihtelee sen mukaan missä päin ollaan. Edinburgh on kuulemma sieltä helpoimmasta päästä ymmärtää kun taas Glasgow vaikeammasta (molemmissa olen käynyt). Edinburghissa olen käynyt lukuisia kertoja eikä minulla siellä ole ymmärrysongelmia: itse asiassa pidän sikäläisestä enkusta/aksentista.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.