A Death in Tokyo on yhdestoista Keigo Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Se on myös yhdestoista kirja, jonka olen Higashinolta lukenut, koska hän on kirjailija jonka kaikki kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni ja vieläpä kiilaavat sen kärkeen.
On epätavanomaista, että tämä jo viime vuonna julkaistu teos päätyi vasta nyt luettavakseni. Mutta tästäpä saan aasinsillan Helmet-lukuhaasteeseen ja siellä kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.
Sitten itse kirjaan.
Ollaan Tokiossa, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Mies hoipertelee Nihonbashi-sillalle ja lyyhistyy sillalla olevan Kirinin* juurelle. Hoipertelun havaitsee järjestyspoliisi, joka aluksi luulee kyseessä olevan humalainen. Kun hoipertelija jää röhnöttämään kirinille, katsoo poliisi aiheelliseksi käydä katsomassa, mistä on kyse: selviää, että miestä on puukotettu ja hän on kuollut.
Apujoukot saapuvat paikalle ja lähistöltä löydetäänkin epäilty: mies joka ottaa hatkat, kun poliisi lähestyy häntä. Mies saadaan kiinni, mutta lähinnä siksi että hän karkaa autotielle ja jää auton töytäisemäksi. Miehen nimi on Yashima ja häneltä löydetään muun muassa murhatun miehen lompakko.
Case solved. Murha tapahtui ja murha selvisi.
Vai niinkö sittenkään? Näennäisen yksinkertainen keissi muuttuu monimutkaiseksi, kun sen taustoja aletaan lähemmin tarkastella. Tässä tietysti Kyoichiro Kaga (jolla ei ole huume- tai alkoholiongelmia) erityisesti kunnostautuu.
Higashino kirjoittaa tavallisista ihmisistä ja tekee sen taiten. Samalla hän osoittaa, ettei henkilöiden tarvitse olla traumakimppuja tai mielenterveysongelmaisia, narkkareita tai alkoholisteja ollakseen kiinnostavia.
Joo, irvailen nyt suoraan niille dekkareille joissa suunnilleen kaikki poliisia ja etsiviä myöten (liioittelen) ovat jollakin tavalla traumatisoituneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekopäitä ja silti hoitelevat hommansa mallikkaasti ja loistavat älyllään. Toki muutama tavis mahtuu näihin kirjoihin, mutta yleensä juuri he eivät loista älyllä.
Olen kyllästynyt tuohon kaavaan, joten siksi lakkasin lukemasta pohjoismaisia dekkareita ja itse asiassa lähes kaikkia hypetettyjä dekkareita. Niissä kun tällainen kaava tuntuu olevan vakio (etenkin ruotsalaisissa dekkareissa miinus Henning Mankell RIP ja toki on muitakin poikkeuksia).
Ja toki pidätän oikeuden vaikka heti ensi viikolla ottaa lukuun jonkin (mahdollisesti pohjoismaisen, krhm) dekkarin, jossa voimakkaisiin kipulääkkeisiin koukkuun jäänyt terävä-älyinen alkoholisti-etsivä ratkaisee murhia (anteeksi). (Lisäys: on eri asia, jos esim. alkoholismista/mielenterveysongelmista kirjoitettaisiin jotenkin uskottavasti, mutta kun yleensä nekin nojautuvat kummallisiin kliseisiin, jotka ovat yhtä uskottavia kuin maapallo on litteä.)
Raakuus ei minua häiritse, mutta joissakin tapauksissa koen sen (raakuuden) mielikuvituksen köyhyydeksi: täytyy olla brutaali murha ja överit henkilöhahmot, että aihe voi kiinnostaa? No ei tarvitse. Sitä paitsi henkilöstä voi tehdä muullakin tavalla kiinnostavan (kuin tekemällä hänestä traagisen juopon tai ongelmakimpun: löysää ajattelua, jos ei muuta keksi).
Brutaalisuusmittari: 0/3. Sopii herkemmillekin.
Higashinon dekkarit ovat enemmän kuin dekkareita. Ne ovat myös tarinoita erilaisista ihmisistä ja heidän elämästään, siitä miten murha vaikuttaa heihin ja mahdollisesti lähiympäristöön. Tässäkin murha resonoi aina murhatun työpaikalle asti. En viitsi paljastaa enempää, koska en tietenkään halua spoilata mitään. Mutta melkoinen vyyhti on luvassa ja mielenkiintoisia kohtaloita.
*Kirin on patsas Nihonbashilla. Sekä sillalla että itse patsaalla on suuri merkitys kirjassa. Voit lukea sillan ja kirin-patsaiden taustoja tästä.
Keigo Higashino: A Death in Tokyo
alkuper. Kirin no Tsubasa, 2011
Abacus, 2022
s. 359
japanista englannintanut Giles Murray
Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa
Malice
Newcomer
A Death in Tokyo (tässä postauksessa)
The Final Curtain (tulossa joulukuussa)
Jälkimiete:
Pohdin deleteoinko nuo parin kappaleen marmatukseni, mutta enpä taida. Ihan liikaa pohdin nykyään muutenkin, mitä viitsin edes sanoa/kirjoittaa ja sellainen on alkanut ahdistaa. Eivät nämä minun kirjamietteeni niin vakavia ole, että niitä pitäisi vielä sensuroimaan ryhtyä. Mein Gott.
Higasino on koukuttanut minutkin. Kolme suomennosta olen lukenut.
VastaaPoistaSuosittelen norjalaisen Jørn Lier Horstin Wisting-dekkarisarjaa. Päähenkilö Wisting on kyllä ihan järkevä poliisi, ja kirjailija on itsekin poliisi, ja taustalla on aina jokin vanha rikostapaus, mikä on oikeasti tapahtunut. Sarja on pitkä ja sitä on suomennettu oudossa järjestyksessä. Mutta ei haittaa.
Toivottavasti Punainen silakka jatkaa Higashinon teosten suomentamista!
PoistaKiitos kirjailijavinkistä! Täytyypä tutusta Horstiin syvemmin jossain vaiheessa. Olen siis tietoinen kirjailijasta (hänen teoksiaan käännetty myös enkuksi), mutta olen sivuuttanut kirjansa kokonaan.
Pitkien kirjasarjojen aloittaminen on minulle vaikeaa, kun on ennestään niin monta sarjaa kesken. Jotenkin koen uuden sarjan aloittamisen "työläänä" ja jopa stressaavana, kun tulee tunne että pitäisi äkkiä mukamas lukea kaikki osat. Tietenkään ei pidä eli tämä "ongelma" on päässäni :D
Mahtava marmatus:) Nuo yhä useammin vastaantulevat brutaalit murhat & överit henkilöhahmot eivät herätä mielenkiintoa, vaan tylsistyttävät ja hukkuvat massaan.
VastaaPoistaHigashinoon tykästyin sen sijaan oitis täpöilla: korrektia dekkaria joissa toki on se pakollinen murhakin, mutta joissa edetään älyllisen kerronnan ja keskustelun voimalla, joten tämänkin suomennosta siis uteliaana vartoilemaan jään...
Ajoittainen marmattaminen puhdistaa sielua :D Moniongelmaiset etsivät alkavat tosiaan olla sen verran yleisiä, että hukkuvat massaan – semminkin kun käsittelytyyli tuppaa olemaan kaikissa sama.
PoistaArttu Tuominen käsitteli alkoholismia uskottavasti dekkarissaan Häväistyt. Ei mitään glorifiointia (mikä erityisesti ärsyttää minua, koska olen nähnyt alkoholismia tuutin täydeltä ja tiedän erittäin hyvin mitä se on), vaan sitä mitä alkoholismi tuo mukanaan eli vainoharhaisuutta, valehtelua, työtehon laskemista jne.
Äksöniä ja verilammikoissa liukastelua enemmän minua kiinnostaa henkilöiden ajatukset ja taustat. Siis ihan taviksetkin voivat olla kiinnostavia, kuten Higashino osoittaa. Ja kun ei jatkuvasti juosta yksin sammuneen kännykän kanssa vaaratilanteissa kaatokännissä, on aikaa niille älyllisille juonenkuljetuksillekin :D
Tuominen on mainio dekkaristi, jonka ote pitää teos toisensa jälkeen, ja joka välttää nuo mainitsemasi tarpeettomat sudenkuopat!
PoistaHäväistyt piti sen, mitä edelliset antoivat odottaa ja onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänen kynästään jatkossa seuraa:)
Cozy crime on siksi niin kivaa, ku ei oo brutaalia ja karseeta ja oksettavaa luettavaa. Hyvä marmatus! Ittiäkö on ruennu ottaan aivoon marmattamasi kaltaiset päähenkilöt. Eikö vois joskus päähenkilönä olla vaikka vaan utelias ja lihava kukkahattutäti? :D Miksi niin monella päähahmolla on dekkareissa joku päihdeongelma? Alotin just lukeen Anna Breitholtz Monsenin dekkaria, kiinnostava, mutta tympii jo nyt ku päähenkilö on kuvattu supertraumatisoituneeksi. Että katellaan, miltä alkaa kirja vaikuttaan.
VastaaPoistaMinulle ei ole eteen toistaiseksi tullut niin karseeta dekkaria, että oksettaisi eikä raakuudet sinänsä haittaa. Tosin kaipaisin jotain perusteluja niille, koska sellainen selkeä pyrkimys vain shokeerata on aika laiskaa eikä edes yleensä shokeeraa minua :D
PoistaUtelias ihminen itsessään on yleensä kiinnostava, koska he yleensä ajattelevat paljon. Ajatukset ovat kiinnostavia. Jokseenkin itse näin “sekopäänä” jopa hieman huvittaa, että raflaavuutta haetaan kliseisillä ja epärealistisilla kuvauksilla jostain traumoista tai muista mt-ongelmista. Toki on poikkeuksia ja taiten kirjoitettuja romaaneja näistä aiheista, mutta ainakaan monet lukemani dekkarit eivät ole sellaisia olleet. Onneksi ei ole pakko niitä lukea :D
Aivan niin, pohjoismaisen dekkarikentän varsinainen vitsaus on tuo henkilöiden traumaattisuus ja taantuminen päihteisiin - suorituskyvyn silti kovalla hetkellä kärsimättä. Kiittelin Higashinoa talven kirjajutussani juuri tuosta, että on kiinnostavia henkilöitä ilman jumalattomia komplekseja.
VastaaPoistaJuu, ihan kuin mielenterveysongelmat ja traumat sun muut eivät vaikuttaisi ajatteluun ollenkaan – paitsi ehkä lisäämällä kykyä ajatella (oh, the irony!) :D
PoistaJep, Higashinosta olen tainnut kirjoittaa monet kerrat samat sanat kuin nytkin. Ei tarvitse vetää henkilöitä överiksi ollakseen kiinnostava teos.