Sivut

maanantai 12. syyskuuta 2022

Epäkiinnostavien ihmisten suhdesutinat ja säädöt

Otsikko kuvaa mainiosti Lin Andersonin kehuttua trilleriä The Party House, jonka suhteen minulla oli odotuksia, mutta kaikki odotukseni olivat virheellisiä.

Odotin muun muassa

eritäytyneen tuppukylän kuvausta rajun pandemian jälkeen. (HUOM. kirjassa ei mainita sanallakaan Covidia: Covid on uskoakseni kirjan pandemian esikuva ja vaikka onkin aika lailla samantyyppinen, niin silti hieman erilainen lähinnä sen suhteen, ketkä siihen kuolevat.)

Sain

laimeaa ja ennalta arvattavaa lätinää siihen liittyen, mutta senkin edestä kireitä ihmissuhteita.

Odotin

…eh, en edes tiedä mitä, mutta en ainakaan sitä mitä sain. The Party Housessa todella keskeisessä osassa on rakkaussuhde, jonka kuvaus on niin kuivakkaa ja tylsää, että olisin toivonut että Joanne häipyy takaisin Lontooseen, mistä Gregin pokasi.

Greg asuu (kuvitteellisessa) Blackrigin kylässä Skotlannissa ja työskentelee riistanvartijana (gamekeeper) ns. Party Housen tiluksilla. Talo on saanut pilkkanimensä siitä, että sinne saapuu turisteja ”eräilemään”. Turisteja tosin kiinnostaa lähinnä juhliminen eikä niinkään luonto.

Joanne on Lontoossa asuva ”toimittaja”, joka pokaa Gregin tämän käydessä Lontoossa ja kiimainen Greg kutsuu Joannen vierailulle Blackrigiin.

Molemmilla on salaisuuksia, molemmilla draamaa taustalla. Blackrigissäkin on oma draamansa, kun viisi vuotta kateissa ollut tyttönen löydetään kuolleena ”Juhlatalon” tiluksilta.

Vaan henkilöhahmosta ei tee kiinnostavaa se, että hän valehtelee ja hänellä on salaisuuksia. On jokseenkin turhauttavaa lukea henkilöstä, jolla ei tunnu olevan persoonallisuutta – ainoastaan jokin salaisuus, jonka takia hän on valmis valehtelemaan. Aika kulahtanutta ollakseen makuuni.

Tähän kun ympätään KAKSI sellaista henkilöä, niin en voi mitään että leuat rutisevat siitä haukotuksen määrästä, mitä tämä kirja sai minussa aikaan. Tarinaa tarkastellaan vain sekä Gregin että Joannen näkökulmasta.

Luin silti loppuun. Lopussa ei kiitos seissyt, vaikka Gregillä varmasti seisoi. Minua kirjan loppu suorastaan vitutti. Tai lähinnä se kliseinen onnentäyttymyskuvaus, joka oli tyypillistä erityisesti harlekiinisarjan kirjoille. Kyllä, luin niitä teininä – täyttivät jotain rakkaudennälkää silloin. Jos olet lukenut niitä, tiedät mikä on Suuren Rakkauden Täyttymys. Yleensä peräti vahingossa – että ihan kuin olisi oikein kohtalon johdatusta.

Että joo, jos kiinnostaa ihmissuhdedramailu pontessiin sata, niin luepas tämä. Saat taatusti haluamaasi.


Goodreadsissa kirjasta on pidetty, sieltä voipi lukea suopeampia mietteitä tästä sinänsä kyllä ihan sujuvasti kirjoitetusta kirjasta.


Lin Anderson: The Party House
Macmillan, 2022
s. 345

8 kommenttia:

  1. Hmmm, saattaisi ehkä tietyssä mielentilassa kolahtaa. Ehkä. :D Tosin harlekiinimaisuus ei houkuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopii kyllä luettavaksi, jos on keskittymisvaikeuksia tai ei muuten vain jaksa lukea kuin vähän kerrallaan (itse olen niin väsynyt iltaisin, etten ole pahemmin jaksanut lukea). Tosin kirja tuntui minusta sivumääräänsä vieläkin pidemmältä eli tappavan pitkältä :D :D

      Poista
  2. Hauska ja naseva avaus, vaikkei lopussa kiitos seissyt;)) Eipä ole harlekiinigenre kiinnostavaa minustakaan ja suuren rakkauden täyttymyksenkin - mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin - elää mielummin todeksi IRL:ssa kuin tankkaa ja jankkaa kirjan sivuilta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä sujuvaa luettavaa tämä kirja, mutta mieluummin lukisin sujuvasti jotain kiinnostavaa :D Luin tosiaan niitä ns. harlekiinikirjoja teininä oikein ahmien. Olin aika yksinäinen ja rakkaudenkaipuinen ja silloin sitä kuvitteli myös millaista olisi elämä aikuisena. Sopivat siis teinin fantasioiden pönkittämiseen, vaikka jälkeenpäin ajatellen nehän olivat ihan hirvittävän sovinistisia.

      Mutta en halua dissata niitä, koska ne pelastivat minut aikana, jolloin oli vaikeaa. Nyt kun mietin, niin kirjallisuus on pelastanut minut moooonta kertaa! <3

      Poista
  3. Samoin, kirjallisuudelle olen minäkin paljon velkaa ihan lapsuudestani lähtien, jolloin Tätini luki minulla iltaisin ääneen ja siitä syttyi elämänmittainen rakkaus tähän lajiin; onnekkaat me;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle ei ääneen luettu, mutta kirjat löysin silti jo tosi pienenä. Satukirjoista se alkoi: ensin kuvia katsellen ja voi sitä iloa, kun oppi lukemaan! <3 En muista elämää ilman kirjoja – ne ovat aina olleet läsnä jollain tavalla! Tosi onnekasta tosiaan :))

      Poista
  4. Sepä harmi, että oli niin laimeaa, ennalta arvattavaa, kuivakkaa ja tylsää. Eikä lopussakaan kiitos seisonut, vaikka Gregillä varmasti seisoikin :) Hyvin viihdyttävän postauksen sait kuitenkin aikaan tylsästä kirjasta, joten kiitos tästä :) Ja maisemakuva on upea! Sinulla on kyllä nyt kunnon kirjakuvausmaisemat, niistä ei ole puutetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina ei kirja kolahda, ei se nyt maata kaada. :D Omanlaisensa kokemus tämäkin silti. Lin Anderson kirjoittaa myös Skotlantiin sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta tämän kirjan perusteella päätin ettei aio siihen tutustua ;D

      En yleensä roudaile kirjoja mukana reissuilla, koska vältän turhaa painoa repussa. Pitäisi joskus mennä ihan varta vasten kuvaamaan ilman että urheilee sen kummemmin. En ole toistaiseksi malttanut!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.