Kirjoja päätyy toisinaan luettavaksi mitä erikoisemmin perustein. En ollut kuullut Will Carverin romaanista (enkä itse asiassa Carveristakaan) Good Samaritans, mutta se päätyi lukuun törmätessäni kirjastossa Carverin uusimpaan romaaniin nimeltä Psychopaths Anonymous, josta kiinnostuin suuresti. “Psykokirja” on itsenäinen teos, mutta ilmeisesti siitä saa enemmän irti jos lukee ensin Carverin Detective Sergeant Pace -sarjan. Joten ei muuta kuin härkää sarvista.
Will Carver: Good Samaritan
Orenda Books, 2018
s. 322
Lontoo.
Seth Beauman on avioliittoonsa kyrpiintynyt uneton mies, joka soittelee öisin työnantajaltaan varastaman asiakaslistan ihmisille saadakseen juttuseuraa. Seth toivoo löytävänsä ihmisen, jonka kanssa löytäisi yhteyden. Yhteys vaimon, Maeven, kanssa tuntuu kadonneen: Maeve ei edes koskaan kysy, miten Sethin päivä meni.
Maevelle maistuu viini ja sillä hän huuhtelee kitalakensa iltaisin ennen nukahtamista. Seth tuskin malttaa odottaa vaimonsa vaipumista unosille voidakseen aloittaa yölliset, pakkomielteiset soittorutiininsa.
Oxfordissa asuva Itsetuhoinen Hadley kärvistelee elämässään pohtien itsemurhaa, jota on yrittänytkin muutaman kerran. Sitten yksi puhelu muuttaa kaiken. Seth saa Hadleysta kaipaamaansa juttuseuraa öiksi ja lopulta syntyy tarve tavata ihan oikeasti. Seuraukset ovat vähintäänkin kohtalokkaat.
Oletin kirjan olevan jonkin sortin dekkari, koska sarja on nimetty Detective Sergeant Pacen mukaan. Ja onhan se, mutta varsin epätavanomaisella tavalla. Detective Sergeant Pacen rooli kirjassa on minimaalinen. Hänet nähdään lähinnä television uutisissa kertomassa murhatapauksista, joiden selvittämiseksi ei tunnu löytyvän mitään vihjeitä.
Ja sitten on vielä Ant, joka työskentelee vapaaehtoisena auttavassa puhelimessa (Samaritans: sellainen on oikeastikin olemassa Briteissä) käsitellen siinä sivussa omaa traumaansa.
Tässä kirjassa ei bleachia säästellä. Sitä kuluu milloin mihinkin ja muustakin hygieniasta pidetään huolta enemmän tai vähemmän. Tai ainakin joku pitää.
Ja mitä helvettiä minä juuri luin. Ei tässä voi kuin nauraa ja pyöritellä silmiä. Good Samaritans on erittäin musta komedia, jossa bleachilla pesemisen lisäksi paneskellaan kuin viimeistä päivää (hieman liioittelin: aina ei naida, vaikka ainakin joku haluaisi, mutta kiihottumiset ovat vahvasti läsnä).
Pahoittelen kryptisyyttä, mutta tässä on nyt sellainen kirja josta ei kannata tietää liikaa ennen sen lukemista. Tyyli on palapelimäinen, sillä luvut ovat todella lyhyitä (kirjassa on 164 lukua, sivuja on 322) ja näkökulmia on useita. En välttämättä ole tällaisen tilkkutäkkimäisen tyylin ylin ystävä, mutta sekin on tapauskohtaista ja tässä tapauksessa se toimii mainiosti.
En kyllä tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin, jos pitäisi jollekin suositella. Mustaan huumoriin nyt ainakin täytyy mielen taipua. Minun makuuni tämä kirja on sairaan koominen ja naurettava (hyvällä tavalla) ja olen sentään huumorin suhteen hard to please. Joku voisi sanoa, että tämä kirja on täynnä paskaa huumoria. Ja minä se vaan nauran paskasesti ja kohottelen kulmiani.
Elokuvana/tv-sarjana en tällaista jaksaisi katsoa, en todellakaan. Mutta kirjana helvetin hyvä (joskaan en vastaavia jaksaisi useita peräjälkeen lueskella). Ja löytyy sieltä mustan huumorin alta aika tarkkanäköisiä huomioitakin, jos haluaa huomata.
Herkille en tätä kirjaa suosittele.
Todellakin aion lukea ne jatko-osatkin. Kas tässä muille tiedoksi ja itselle muistiksi.
Detective Sergeant Pace -sarja:
1. Good Samaritans
2. Nothing Important Happened Today
3. Hinton Hollow Death Trip
*Psychopaths Anonymous eli se itsenäinen teos, jossa vilisee ainakin osittain samoja henkilöitä kuin näissä Pace-sarjan kirjoissa.
minä päinvastoin, filmin joskus nään mut en lue kirjaa
VastaaPoistaEi tässä siitä ollut kyse. Itsekin olen katsonut elokuvia, jotka pohjaavat kirjaan, jota en ole lukenut enkä aio lukea.
PoistaPohdin, että tämän kirjan edustamaa genreä en jaksaisi elokuvana tai tv-sarjana katsella ollenkaan, vaikka kirjasta pidinkin. En usko, että tämän kirjan huumori toimisi minulle elokuvassa. Tämän kirjan pohjalta ei ole tehty elokuvaa.
Hmm... mitä pitäisi ajatella? Tykkään mustasta huumorista, mutta jos et suosittele herkille, niin herkkä olen kyllä myös. Tuon tyypin pakkomielteiset öiset puhelinsessiot kuulostavat kyllä kiinnostavilta, kuten pakkomielteet aina!
VastaaPoistaTosi vaikea määritellä, kenelle tämä kirja voi olla liikaa. Kirja alkaa kuolemisen ja ruumiin kuvailulla. Itse en kokenut sitä kauhistuttavana. Muutama muu kohta kirjassa on myös melko brutaali, mutta ei minulle. Kirjan kokonaistyyli, joka on mitä on, ei tee brutaaleista kohtauksista niin brutaaleja, mielestäni. Mutta tämän voi tietää vain itse lukemalla.
PoistaJa kirjan voi jättää tietty kesken, jos ei tunnu itselle sopivalta.
Kuulostaa mielenkiintoiselta, ja musta huumori puree joskus, joskus ei. Nimestä minulle tulee heti mieleen naapurissa asuvat samarialaiset;D
VastaaPoistaHuumori on hankala genre, koska ainakin itse olen sen suhteen melko valikoiva ja nirso. En varsinaisesti tiennyt, että tämä on näin rempeäotteinen romaani, joten yllärinä tuli minullekin. Mutta tällä kertaa kolahti :D
PoistaKirjan nimi viittaakin (laupiaisiin) samarialaisiin :D
Kuulostaa varsin persoonalliselta teokselta. Lukuja on kyllä mittaan nähden todella paljon, tilkkutäkkimäinen kuulostaa hyvin kuvaavalta sanalta. Sopii ehkä ihmisille, jotka eivät jaksa tai ehdi lukea pitkää aikaa.
VastaaPoistaHuumori on minulle kaikkein haastavin kirjallisuuden laji, enkä leffagenrenäkään osaa nauttia (käytän usein esimerkkinä Bridget Jonesia, joka 40-vuotiaana tulee yllättäen raskaaksi, eikä hän ole varma kuka on isä - ei tämä ole komediaa vaan tragediaa).
Oletko muuten lukenut jo Lisa O'Connellin Mehiläisten kuoleman?
Jep, huumori on todella haastava genre sekä kirjallisuudessa että elokuvissa. Itse en puhtaita minkään sortin komediaelokuvia katso ollenkaan. Joskus jonkun draamakomedian voin katsoa (tyyliin kerran vuodessa kumppanin toiveesta), mutta harvemmin ne puhuttelevat minua.
PoistaLuin Helen Fieldingin ensimmäisen Bridget Jones -kirjan joskus tuoreeltaa kun siitä tuli suomennos. Oli kamalan kuivaa tarpomista enkä koskaan tarttunut jatko-osiin enkä todellakaan ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia enkä katso. Mieleen kirjasta jäi lähinnä viinin lipittäminen, suklaan syöminen ja jatkuva laihduttaminen. Mukanokkela tyyli ei puhutellut minua ollenkaan, joten on suoranainen ihme että luin muistaakseni kirjan silti kokonaan.
Ja todellakin: nelikymppisen “yllätysraskaus” kuka mahtaa olla isä -twistillä ei oikein edusta minunkaan käsitystäni nerokkaasta ja kiinnostavasta huumorista. Mutta vissiin monille edustaa, kun elokuvat niin suosittuja ovat.
Olen lukenut Mehiläisten kuoleman. Oli ihan ok, mutta sekään ei varsinaisesti puhutellut minua sen kummemmin.
Onpa jännä lähtökohta, nuo yölliset puhelut. Musta huumorikin uppoaa suht usein, ei tietenkään aina, mutta voisin kokeilla.
VastaaPoistaÄänikirjasovelluksessa ei ole mitään Will Carverilta, höh. Mulla on nyt joku kynnys aloittaa fyysistä kirjaa, kun siellä reissussa pelkästään kuuntelin. Mulla on kyllä tyrkyllä yksi todella ohut kirja, että tarttuisin siihen kun edes tasapainoilen sillä kynnyksellä.
Noissa lyhytlukuisissa kirjoissa on yksi hyvä puoli, ne on ainakin mulle sillä tapaa syöttäviä, että tulee luettua vielä yksi ja yksi vielä ja käytännössä enemmän sivuja kuin olisi muuten lukenut 🙂
Huumoria on niin monenlaista, että vaikea aina ennalta tietää mikä uppoaa. Oli minulle itsellenikin ylläri, että tämä kolahti. :D Olisin jatko-osankin jo lainannut, mutta en löytänyt sitä kirjastosta, vaikka se siellä tietokannan mukaan on. Taidan varata sen, niin saa henkilökunta itse sen etsiä sieltä.
PoistaTuo on kyllä totta, että lyhytlukuisia kirjoja tulee herkemmin luettua enemmän, kun ajattelee että vielä tämä yksi luku, kun on niin lyhyt… :D
Kuulostaa kyllä erittäin lupaavalta ja erittäin minun kirjalta. Musta huumori on yleisesti aina hyvä juttu! Myös kirjan lähtökohta kuulostaa kiinnostavalta.
VastaaPoistaMahtava kuulla, että voisi kiinnostaa sinua tämä! Joidenkin kirjojen kohdalla ei osaa ollenkaan arvioida, kuka voisi siitä pitää ja tämä on juuri sellainen. Mutta kokeilemalla selviää.
PoistaKuulostaa omaperäiseltä ja sehän on aina hyvä. Musta huumrori on kyllä vaikea laji. Tai oikeastaan huumori yleensäkin, kun huumorintaju on aika persoonallinen jokaisella. Joskus naureskelen itsekseni lukiessani, mutta jos kysytään, mikä naurattaa, ja luen sen ääneen, ei toista ihmistä huvita ollenkaan. No, musta huumori ei kai välttämättä naurata, vaan sillä vaikkapa kevennetään hyvinkin vakavista ja vaikeista asioista kertomista.
VastaaPoistaJep, kaikilla huumorin rajat ja tyylit ovat erilaiset ja ainakin omalla kohdallani huomaan, että joskus myös ajankohta ja oma mielentila vaikuttaa siihen, millaista huumoria jaksan jos jaksan ollenkaan.
PoistaSamoin on käynyt minulle, että hihittelen jollekin mielestäni nerokkaan hauskalle jutulle, mutta muita ei naurata yhtään. :D