Olen jäljessä kirjamietteideni kanssa, koska aivot jumittaa. Lähestyn nyt toisella tavalla Charles Yun varsin cinemaattista romaania Interior Chinatown, josta pidin mutta koen vaikeaksi kirjoittaa, koska…
Ennen kuin alan selittelyn, kopioin tähän kirjan kuvauksen:
Willis Wu doesn't perceive himself as a protagonist even in his own life: he's merely Generic Asian Man. Every day, he leaves his tiny room in a Chinatown SRO and enters the Golden Palace restaurant, where Black and White, a procedural cop show, is in perpetual production. He's a bit player here too. . . but he dreams of being Kung Fu Guy—the highest aspiration he can imagine for a Chinatown denizen. Or is it?
After stumbling into the spotlight, Willis finds himself launched into a wider world than he's ever known, discovering not only the secret history of Chinatown, but the buried legacy of his own family, and what that means for him, in today's America.
Playful but heartfelt, a send-up of Hollywood tropes and Asian stereotypes—Interior Chinatown is Charles Yu's most moving, daring, and masterful novel yet.
Sitten vielä varoitus: tämä postaus näyttäytyy mahdollisesti muille sekavana ja omituisena pohdintana (minulle itselleni toki hyvin selkeänä), joka voi vaikuttaa myös ristiriitaiselta. Kaiken kauheuden lisäksi lätisen nähtävästi enemmän itsestäni kuin kirjasta.
No niin, nyt lähtee.
1. en kokenut kirjaa niin hauskana kuin se kai PITÄISI kokea.
Hmm, jos kirjaa kehutaan hauskaksi, onko minun pakko pitää sitä hauskana? Ja vaikka en pitäisi kirjaa varsinaisesti hauskana, voin silti pitää kirjasta. Onko tulkintani kirjasta VÄÄRÄ, jos en näe siinä niin paljon hauskuutta kuin kai pitäisi. Tai näen hauskuutta ”väärässä” paikassa. Onko olemassa ”väärää” paikkaa?
Tulee mieleeni Ernesto Sabaton The Tunnel (suom. Tunneli), joka nauratti ja hykerrytti minua valtavasti. Silloin pohdin hihittelenkö nyt ihan "väärässä" paikassa. Tuolloin päädyin siihen, että hihittelen jos huvittaa ja nautiskelen kirjallisuudesta juuri siten kuin minulle sopii. Piste.
Jätin muuten juuri erään kirjan (Fredrik Backmanin Anxious People) kesken, koska se oli liian hauska. Tai siis ymmärrän, että kirjan tyyli on olla hauska, mutta minua se lähinnä pitkästytti. Eli lukijana voin kyllä ymmärtää, mikä on hauskaa ja missä, mutta ei minun silti tarvitse kokea sitä hauskana.
No, joka tapauksessa ymmärrän, että Backmanin kirja Anxious People (suom. Ahdistunutta porukkaa ) on tyyliltään jutustelevan hauska. Minulle siinä oli jutustelevaa hauskuutta ihan liikaa: ei ollut hauskaa se. Jätin kirjan kesken noin sivulla 60.
Ja kun kerran kirjaviittauksia aloin viljellä, niin heitetäänpä vielä eräs sitaatti sotkemaan kuvioita, niin saadaan tästä postauksesta mahdollisimman sekava.
Lainaan tähän pätkän vastikään lukemastani Nick Pettigrew’n kirjasta Anti-Social:
The logical part of my brain knew that the situation couldn’t continue indefinitely and that at some point somebody would notice. Sadly, the logical part of my brain tend to be locked in the boot of the car when stress and depression take over, with the illogical part of my brain taking the wheel and driving the car at 115mph up the wrong way of the motorway with its eyes shut.
Jep, that’s me. Myös kirjallisesti. Eli tietyssä mielentilassa ollessani en välttämättä jaksa käsitellä huumoria tai en edes koe sitä, koska ei vain naurata (mikään). Luulen, että Interior Chinatown voisi avautua minulle toisella tavalla jonain toisena aikana. Muutenkin se kestäisi helposti useammankin lukukerran. Tosin, mitä väliä, koska minähän pidin kirjasta. Mitä väliä, vaikka ei ehkä naurattanut niin paljon kuin olisi PITÄNYT.
PITÄISI ja pitäisi ja pitäisi. Miksen vain voisi hävyttömästi lukea kirjaa ja nauttia siitä miten päin itse ikinä haluan. Olkoon hauska tai ei. Ajoittain Interior Chinatown onkin hauska, mutta mielestäni se on pääasiassa aika surullinen. Hauskuus on tilannekomiikkaa, joka minuakin kyllä hymyilytti. Ehkä kuitenkin takerruin liikaa niihin ahtaisiin raameihin, joihin ihmiset helposti sullotaan jo ennen kuin ehtivät edes syntyä. Siinä ei ole mitään hauskaa.
 |
| LA Chinatown toukokuussa 2010. |
2. Interior Chinatownissa todellisuus ja elokuva menevät sekaisin siten, että ne sulautuvat toisiinsa enkä lukijana osannut erottaa niitä täysin toisistaan.
Mutta ehkä se olikin pointti? Sillä kirjan henkilö Willis Wu elää itsekin elämäänsä kuin suorittaisi roolia. Hän yrittää mahtua niihin rooleihin, jotka hänelle on varattu tajuamatta että muutakin voisi olla. Yleisistä ennakko-odotuksista tulee herkästi omia tavoitteita, joista ei osaa luopua. Ei osaa ehkä siksi, kun ei näe muita vaihtoehtoja.
Kirja teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että halusin kuunnella kirjailijan itse siitä kertovan. Löysinkin kiinnostavan podcastin (Culturally Relevant, tässä suora linkki jaksoon) ja kuuntelin sen eräällä lenkilläni. Tyytyväisenä nyökyttelin, kun Charles Yu kertoi kirjastaan.
Ja mitähän järkeä oli tässä kirjoituksessa? Ei ehkä mitään (kenellekään muulle paitsi minulle), mutta suosittelen kyllä lukemaan Interior Chinatownin. Sopii lukijalle, joka haluaa raikkaan ja erilaisen lukukokemuksen. Kirjaa voisi kaiketi luonnehtia tyyliltään kokeelliseksi.
Miksi tämä postaus piti vääntää, kun käsittelen kirjaa näin vähän?
Koska halusin tuoda kirjan blogiini ja erityisesti koska voin.
Tietoja kirjasta:
Charles Yu: Interior Chinatown
Europa Editions, 2020
s. 278
Huom. kaikki postauksen kysymykset ovat retorisia.
Minusta tämä oli mielenkiintoinen postaus eikä ollenkaan sekava. Minusta on ihan relevanttia pohtia, asettaako itselleen lukijana jotkin raamit, jotka pitää täyttää. Aika helposti niin taitaa käydä. Joskus kun ei tykkääkään jostain mistä muut, saattaa tulla olo, että tajusiko edes koko kirjaa oikein. Voiko kirjaa ymmärtää sitten jotenkin väärin?
VastaaPoistaHyvä kuulla, ettei ollut ihan sekava. Tällaisia tulee välillä mietittyä ja erityisesti silloin, jos tuntuu että tulkitsee kirjaa ihan toisin kuin otaksuu olevan tarkoitettu. Silloin alan helposti kyseenalaistaa omaa luetun ymmärtämistä, mikä on sinänsä on aika turhaa kaunokirjallisuuden kohdalla. Tämä postaus opetti minulle itselleni jälleen kerran, että minussa elää edelleen epävarmuutta esittää oma näkemykseni ja mielipiteeni. Ja tämä on asia, joka ärsyttää minua itseäni, koska en tosiaankaan ajattele, että kirjan voi tulkita “väärin”. Tavislukijana tulkitsen lukemani subjektiivisesti ja nostan esille niitä asioita, joita kulloinkin haluan.
PoistaIlmeisesti minun pitää välillä tehdä tällaisia postauksia muistuttaakseni itseäni. Kiitos kun kommentoit, kiva saada vastakaikua!
Samaa mieltä Ankin kanssa. Käsittelet kiinnostavasti sitä tunnetta, kun kokee tekstin toisin kuin ehkä "pitäisi" tai mitä kokemista takakansitekstissä tarjoillaan tai miten "kaikki muut" kokevat.
VastaaPoistaMinä olen tällaisissa tilanteissa joskus ärsyyntynyt, tai lähes suuttunut, varsinkin jos minulle tyhjänpäiväiseksi osoittautunut kirja on saanut valtavasti kehuja etukäteen ja olin niiden vuoksi odottanut enemmän.
Eiköhän jokainen lukija ole aina oikeassa. Jokaisella on ikioma lukukokemuksensa, ja miten muuten voisikaan olla, kun meillä on jokaiselle sanallekin hieman eri merkitys kuin kenelläkään muulla.
Sinuun tämä kirja vaikutti niin vahvasti, että halusit kuulla kirjailijan itsensä kertovan siitä. Se on hienoa.
Tuolla podcastilla on hyvä nimi. Kiitos linkistä, käyn tutustumassa.
Itse hämmennyin tuon Backmanin kirjan kohdalla, koska minulla oli aika korkeat odotukset sen suhteen ja oikein odotin että saan sen kirjastosta. Melko alussa jo kävi ilmi, ettei kirjan tyyli puhuttele minua ollenkaan. En usko, että edes toisena aikana (ja toisessa mielentilassa) se olisi ns. mun juttu. Näin käy oikeastaan aika harvoin, koska huomaan olevani tosi valikoiva sen suhteen, mitä otan lukuun ja yleensä intuitioni on oikeassa.
PoistaInterior Chinatownin suhteen en oikein osannut odottaa mitään paitsi ehkä enempi sitä kepeyttä, jota en sitten kokenutkaan. Sen sijaan löysin kirjasta paljon muuta kiinnostavaa ja ajatusmyrskyjä aiheuttavia kohtia. Koska lukukokemukseni oli kuitenkin jokseenkin sekava (koska en täysin hahmottanut, milloin kirjassa tehdään elokuvaa ja milloin eletään elämää), syntyi korkea kynnys kirjoittaa kirjasta. Ja silti halusin jotain sanoa. Tuossa kirjassa olisi oikeasti paljon muuta mihin tarttua.
Nuo podcastin muut aiheet eivät ole kovin kiinnostavia, aika paljon koronajuttua. Itse en oikein niitä nyt jaksa. Tuossa kirjailijahaastattelussakin David Chen olisi voinut antaa enemmän tilaa haastateltavalleen: mielestäni Chen puhui itse todella paljon ja kertoi omasta lukukokemuksestaan. Ihan jees, mutta olisin kyllä mielelläni kuunnellut kirjailijan ajatuksia enemmän.