Sivut

torstai 26. marraskuuta 2020

Musta Sunnuntai

Kirjan takakansitekstit ovat (minulle) tärkeitä, koska niiden perusteella joko kiinnostun tai en kiinnostu kirjasta. En ole ihminen, joka valitsee kirjan lukuun pelkän nimen/kannen tai muun vastaavan perusteella.

Paitsi joskus usein olen kyllä valinnut lukuun kirjoja ihan vain kirjailijan koti/synnyinmaan perusteella. Samoin olen saattanut huomata kirjan sen kannen tai nimen takia, mutta se ei yksistään riitä siihen, että kirja pääsee lukulistalleni vaikka käteeni pääsisikin ainakin hetkeksi.

Yllä oleva alustus on aasinsilta, joka johtaa Tola Rotimi Abrahamin romaaniin Black Sunday (Canongate 2020, s. 276).

 

Tärkeä huomio: pidin kirjasta.


Kirjan takakansi sen sijaan on melkoisen harhaanjohtava: se maalaa kuvan kaksosista ja antaa ymmärtää, että kirja käsittelee elämää lähinnä heidän näkökulmistaan.

Hieman yllättävästi Black Sundayssa onkin neljä kertojaa eikä kirjan painopiste varsinaisesti ole kaksosissa.

Bibike ja Ariyike ovat nämä kaksoset. Heillä on kaksi nuorempaa veljeä (ei kaksosia) Andrew ja Peter, jotka ovat kirjan kaksi muuta kertojaa. Kullakin sisaruksista on omanlaisensa rooli perheessä.

Bibiken ja Ariyiken kaksosyhteyttä ei juuri kuvata, vaan lukijan tulisi se itse muodostaa. Että hei, koska kyseessä on kaksoset niin tokihan heillä on jokin syvempi henkinen yhteys kuin vain identtinen ulkonäkö. Koin, että identtinen kaksosuus on melko turha detalji, koska sitä ei sinänsä hyödynnetty kirjassa. Bibike ja Ariyike olisivat voineet olla ihan vain siskoksia.

Lagos 1996. Sisarukset elävät melko mukavaa elämää. Heidän vanhempansa käyvät töissä ja ruokaa on pöydässä. He omistavat talon, jossa asuvat ja lapset on puettu hyvin. Sitten perheen äiti saa potkut töistä ja toimeliaan isän bisnekset menevät reisille kerta toisensa jälkeen. Lopulta lapset dumpataan isoäidilleen ja perhe hajoaa.

Tarina etenee neljän sisaruksen näkökulmin vuosia harppoen. Ehkä juuri kerrontatyylin takia se (identtinen) sisarsuhdekin jää vain sivujuonteeksi? Tämä ei sinänsä kirjaa ”huononna”, mutta se tuli yllätyksenä, koska ennakkoasenteeni oli toisenlainen kirjaan tarttuessani. Ja sitten kirja paljastui painopisteeltään melko toisenlaiseksi kuin olin odottanut.

Itse näkisin kirjan painopisteen olevan siinä, miten tytöt ja naiset ovat monesti pelkkiä (seksi)välineitä miehille. Ja sitten toisaalta, miten naiset käyttävät miehiä edistääkseen omaa asemaansa tai elintasoaan. Eivät varmasti käyttäisi, jos olisi parempia vaihtoehtoja, mutta aina ei ole.

Koska veljetkin saavat äänensä kuuluviin kirjassa, painottuu sekin miten pojat varttuvat tässä seksistisessä kulttuurissa. Näin jälkikäteen mietin, onko tarkoituksellista (todennäköisesti on) että suunnilleen kaikki kirjassa esiintyvät tytöt/naiset ovat kokeneet tai kokevat jonkin sortin seksuaalista sortoa. Tämä ei silti tarkoita, että KAIKKI kirjan miehet/pojat ovat sortajia - ainakaan tietoisesti ja varsinkaan siis pojat. Miehet kyllä tietävät mitä tekevät.

Aluksi koin Bibiken kiinnostavimpana kertojana, mutta tarinan edetessä aloin kallistua Ariyiken puolelle. Ariyike löytää voimaa uskosta ja kirkosta, erityisesti pastori Davidista tulee hänelle tärkeä henkilö. Myös Andrew’n ja Peterin osuudet ovat mielenkiintoisia.

Koska kirjan rakenne on hajanainen, jää paljon kertomatta. Aluksi tyyli arvelutti, mutta nyt koko kirjan luettuani ymmärrän kirjailjan päätöksen: ei kaikkea tarvitse kertoa ja selittää juurta jaksain niin kuin ei elämää yleensäkään voi.

Ja ihminen on mitä on ja kun on ollut tarpeeksi kauan, ei uskalla (tai jaksa) enää muuttua. En kerro, keneen sisaruksista tällä viittaan.

Mutta elämä jatkuu ja sitä elellään kukin tahoillamme.

Black Sunday on sellainen kirja, joka paranee mitä enemmän aikaa kuluu sen lukemisesta. Teos on vahvasti feministinen ja veikkaan, ettei tämä romaani ihan heti poistu mielestäni. Edelleen palaan pohtimaan joitakin sen kohtauksia: kääntelen niitä mielessäni ja mietin, miten monin tavoin voi lukemaansa tulkita.

Pelkästään kirjan nimi on hyvin monitulkintainen. Itse löysin mieleiseni tulkinnan sille kirjan viimeisestä virkkeestä.

12 kommenttia:

  1. Kiinnostavia teemoja tässä kirjassa. Takakansi voi tosiaan joskus jopa hämätä. Minäkään en yleensä valitse kirjaa lukematta takakantta, joten joskus kun on vanhoja kirjoja, joista puuttuu kansipaperit, ne eivät paljon kiinnosta. Mutta maan perusteella olen itsekin valinnut luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En pidä yllätyksistä eli koen vaikeaksi alkaa lukea kirjaa, jos ei ole mitään hajua mistä siinä on kyse. Yleensähän se tietysti selviää lukemalla, mutta vähän vaikea tietää haluaako lukea kys. kirjaa jos ei tiedä siitä mitään. Ja seula on kova eli lukuun ei ihan mikä tahansa pääse :D

      Black Sunday oli oikein kiintoisa sitten kuitenkin, vaikka kesti hieman päästä eroon omista virheellisistä ennakkokäsityksistä.

      Poista
  2. Minullekin takakansi on tärkeä. Kansikuvan ohitan useimmiten (osittain ehkä sen takia, kun luen paljon ekirjoja).
    Tämä kuulostaa ihan mielenkiintoiselta, mutta jotenkin en nyt juuri jaksa keskittyä naisten sortamiseen ja pakolliseen pärjäämiseen. Mieluummi luen jotain kevyempää ja mielellään fantasian puolelle taipuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansikuvalla ei tosiaan ole niin väliä paitsi huomionherättäjänä. En siis jätä kirjaa lainaamatta tai lukematta, vaikken kansikuvasta pitäisikään. Parhaimmillaan kansi kyllä voi houkutella tarttumaan ja tutustumaan kirjaan paremmin.

      Tämä on kieltämättä hieman raskas ja suruvireinen kirja, vaikka iloakin on. Ja toivoa. Mutta melko lailla nimenomaan pärjäämistä ja huolia. Ei siis tosiaan sovellu, jos kaipaa kevyempää. Itseään väkisin kannata piinata kirjalla, joka ei sovellu mielentilaan ja aikaan.

      Poista
  3. Takakannella on todellakin tehtävänsä! Onneksi niiden sisältöön monesti panostetaankin, vaikka joskus toki tulee ihme huteja, eikä voi kuin ihmetellä, onko takakansitekstin kirjoittaja edes lukenut kirjaa...

    Tämä teos kuulostaa mielenkiintoiselta. Kulttuureissa vahvana olevat sorron rakenteet kiinnostavat minua paljon, ja luen niistä mielelläni, vaikka olo usein ahdistuukin. Jotenkin tuntuu, ettei sitä teemaa vaan voi ammentaa tyhjiin, koska samaa ilmiötä eletään ajasta ja paikasta riippumatta aina vain uudestaan. (Vaikka jotkut väittävät, ettei sortoa ole. Typerykset.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääsääntöisesti takakannet ovat tosiaan ihan asiallisia, mutta joskus tulee näitä ei niin onnistuneita tapauksia.

      Tämä on kyllä suositeltava kirja, moniääninen mutta hallittu ja tarina liukuu helposti eteenpäin eri sisarusten saadessa äänen.

      Poista
  4. Tuo on kyllä ärsyttävää, että takakansissa ja jopa kirjakatalogien hiukan pidemmissä esittelyissä annetaan välillä ihan erilainen kuva kirjasta. Viime aikoina on minunkin lukemissa käynyt pari kertaa juuri noin. Onneksi molemmissa yllätys oli positiivinen.

    Tämä kuulostaa todella kiinnostavalta teemojensa puolesta. Se jopa löytyy meidän kirjastosta, joten laitoin varaukseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takakannen harhaanjohtavuus voi pahimmillaan pilata osan lukuelämystä, jos odotukset ovat ihan muualla kuin kirjan varsinainen sisältö. Onneksi tämänkin kohdalla kuitenkin sisältö osoittautui positiiviseksi yllätykseksi.

      Onpa kiva kuulla, että kirja alkoi kiinnostaa siinä määrin, että sen varasit! :) Täytyy kyllä taas ihmetellä Suomen kirjastolaitosten monipuolisuutta: sieltä tuntuu saavan tuoretta englanninkielistäkin kirjallisuutta melko hyvin!

      Poista
  5. Minua alkoi hämmentää, kun muistelin, että luin jostain kirjasta, jossa oli värilliset kaksoset, joista toinen oli hieman tummempi ja se aiheutti ongelmia. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole tämä teos? Minä pidän kirjoista, jotka tapahtuvat vieraissa kulttuureissa ja voi olla, että tämä ihastus korostuu näin korona-aikana.
    Minä harvoin luen takakansia, sillä valitsen kirjoja, joista tiedän jo jotain ennestään. Toki taka- ja etukannet merkitsevät paljon esimerkiksi lentokentillä, kun haluaa löytää jotain uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tämä teos, nämä kaksoset ovat identtiset kaksoet eli täysin samanlaiset ulkoisesti väriä myöten. Kuvauksestasi tulee mieleen Brit Bennettin tänä vuonna julkaistu teos The Vanishin Half (en ole sitä itse vielä lukenut, pitkä varausjono kirjastossa). Siinäkin on “värilliset” kaksoset, tosin ihonväriltään tavaomaista vaaleammat. Toinen elää kuin olisi valkoinen salaten menneisyytensä ja juurensa. Voisiko olla tämä kirja?

      Englanninkielisessä kirjamaailmassa on ihan mahdotonta pysyä kaikessa mukana – kirjoja on ja julkaistaan niin paljon. Joistakin kirjoista pidetään enemmän meteliä ja markkinoidaan muutenkin voimakkaasti, mutta iso osa jää oman etsinnän varaan. Mielipuuhaani on tonkia kirjaston, kirjakauppojen ja charity shoppien hyllyjä ja tehdä löytöjä. Tätä mielipuuhaa ei kirjastoon tietenkään ole tänä vuonna päässyt maaliskuun jälkeen toteuttamaan.

      Poista
  6. En ole juurikaan lukenut Afrikka-teemaista kirjallisuutta, vaikka haluaisin kyllä. Tähänkään kirjaan en välttämättä aivan heti tarttuisi, mutta sinä kyllä esittelit sen hyvinkin mielenkiintoisesti (mikä oon totuus kyllä lähes jokaisen kirja-arviosi kohdalla niitä lukiessani) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aivan ihanasta kommentistasi! Tuli hyvä ja lämmin mieli siitä <3

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.