Niin kauniisti soi tarina

Soitan pianoa, mutta pianon virittämisestä olen aina ollut jokseenkin välinpitämätön. En tarkoita, ettenkö olisi virityttänyt pianoani asianmukaisesti silloin kun minulla piano vielä oli (nyt on digipiano, ei tarvitse virittää mutta ei se ole sama asia - tosin haluaisin myös syntikan). Kyllä se viritettiin säännöllisesti, mutta koin sen lähinnä pakollisena pahana.

Japanilaisen Natsu Miyashitan romaani The Forest of Wool and Steel käsittelee pianon virittämistä. How boring is that? No ei kuulkaa yhtään tylsää, vaikkei virittämisestä juuri mitään ennestään tietäisi saati että se kiinnostaisi (minua tosin alkoi kiinnostaa tämän kirjan myötä).

Toki tylsyyden kokeminen on makuasia. Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu. Siis tapahtuuko vai ei, mietit ehkä nyt. Kehittymistä tapahtuu ja sisäistä kasvua, vaikka elämä näennäisesti pysyy samana, kulkee tiettyä janaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään self help -opas liittyen henkiseen kasvuun, vaan ihan vain kaunis romaani jonka rinnalla voi kulkea tovin ja rakastaa sen maailmaa ja ihmisiä.

Natsu Miyashita: The Forest of Wool and Steel
alkuper. Hitsuji To Hagane No Mori 2015
Doubleday 2019
englannistanut Philip Gabriel
s. 215

Tomura on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran pianonvirittäjän työssään. Se on käänteentekevä tuokio: Tomura haluaa opiskella itsekin pianonvirittäjäksi. Ja niin alkaa pitkä opin tie, jonka aikana Tomuraa ohjaa kolme pianonvirittäjää. Kullakin omanlainen tyyli ja asenne. Ja tarina. Kaikilla on tarina, josta saamme nähdä pieniä väläyksiä.

Tomura itse painiskelee pelkojensa kanssa: onko hänessä ainesta hyväksi pianonvirittäjäksi? Tai virittäjäksi lainkaan? Vanhempien virittäjien ohjauksessa Tomura luovii urallaan epäonnistuen ja onnistuen.

The Forest of Wool and Steel on lämminhenkinen ja kaunis matka elämän ihmeisiin, ihmeellisyyksiin. Se soi vaimeasti kuin tukahdutettu nuotti etsien viivastoa, jolla soida. Viivastoa, jolle rakentaa oma sointu. Soinnut, joiden ympärille rakentaa melodia.

Kirja on jaettu viiteen lukuun, joissa kunkin alussa on kuvituksena flyygeli. Ensimmäisen luvun flyygeli on pelkistetty, lähinnä vain ääriviivat. Toisessa luvussa erottuu muutakin. Kun päästään viimeiseen lukuun, on syntynyt kokonainen maisema, tunnelma. Piirrokset ovat kauniita. Mietin kuvaisinko ne tänne, mutta en kuvaa: ne ovat osa kirjaa, osa tarinaa. En halua irrottaa niitä tarinasta.

The glistening of the world as the morning sun rises, the glowing as it sets – who can say which is better? The morning sun and evening sun are the very same sun, yet the form of their beauty differs.

Sama piano soi kunkin käsiparin alla eri tavoin. Ja kuten pianoa soitetaan, soitamme mekin tavallamme oman elämämme melodiat.

Ihastuttava romaani, joka sopii mietiskelijöille ja kun haluaa rauhoittua.

“It’s pretty cool to know the names of the flowers,” he said.
“You think so?”
“I do. Not knowing things means you’re not interested.”

~~~

Kirja on minulla lainassa kirjastosta. Täytyy taas ihan ihmetellä, miksi vasta nyt sen otin lukuun. Jotenkin unohdin kirjaston lainakirjat kirjastojen mennessä kiinni. Minullehan jäikin vain neljä kirjaa lainaan, joista olen nyt vain tämän yhden lukenut. Täytyy varmaan lukea ne muutkin, koska mahdollisesti kirjastot joskus aukeavat. Ei tosin ole vielä tietoa milloin.