Sivut

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Niin kauniisti soi tarina

Soitan pianoa, mutta pianon virittämisestä olen aina ollut jokseenkin välinpitämätön. En tarkoita, ettenkö olisi virityttänyt pianoani asianmukaisesti silloin kun minulla piano vielä oli (nyt on digipiano, ei tarvitse virittää mutta ei se ole sama asia - tosin haluaisin myös syntikan). Kyllä se viritettiin säännöllisesti, mutta koin sen lähinnä pakollisena pahana.

Japanilaisen Natsu Miyashitan romaani The Forest of Wool and Steel käsittelee pianon virittämistä. How boring is that? No ei kuulkaa yhtään tylsää, vaikkei virittämisestä juuri mitään ennestään tietäisi saati että se kiinnostaisi (minua tosin alkoi kiinnostaa tämän kirjan myötä).

Toki tylsyyden kokeminen on makuasia. Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu. Siis tapahtuuko vai ei, mietit ehkä nyt. Kehittymistä tapahtuu ja sisäistä kasvua, vaikka elämä näennäisesti pysyy samana, kulkee tiettyä janaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään self help -opas liittyen henkiseen kasvuun, vaan ihan vain kaunis romaani jonka rinnalla voi kulkea tovin ja rakastaa sen maailmaa ja ihmisiä.


Natsu Miyashita: The Forest of Wool and Steel
alkuper. Hitsuji To Hagane No Mori 2015
Doubleday 2019
englannistanut Philip Gabriel
s. 215

Tomura on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran pianonvirittäjän työssään. Se on käänteentekevä tuokio: Tomura haluaa opiskella itsekin pianonvirittäjäksi. Ja niin alkaa pitkä opin tie, jonka aikana Tomuraa ohjaa kolme pianonvirittäjää. Kullakin omanlainen tyyli ja asenne. Ja tarina. Kaikilla on tarina, josta saamme nähdä pieniä väläyksiä.

Tomura itse painiskelee pelkojensa kanssa: onko hänessä ainesta hyväksi pianonvirittäjäksi? Tai virittäjäksi lainkaan? Vanhempien virittäjien ohjauksessa Tomura luovii urallaan epäonnistuen ja onnistuen.

The Forest of Wool and Steel on lämminhenkinen ja kaunis matka elämän ihmeisiin, ihmeellisyyksiin. Se soi vaimeasti kuin tukahdutettu nuotti etsien viivastoa, jolla soida. Viivastoa, jolle rakentaa oma sointu. Soinnut, joiden ympärille rakentaa melodia.

Kirja on jaettu viiteen lukuun, joissa kunkin alussa on kuvituksena flyygeli. Ensimmäisen luvun flyygeli on pelkistetty, lähinnä vain ääriviivat. Toisessa luvussa erottuu muutakin. Kun päästään viimeiseen lukuun, on syntynyt kokonainen maisema, tunnelma. Piirrokset ovat kauniita. Mietin kuvaisinko ne tänne, mutta en kuvaa: ne ovat osa kirjaa, osa tarinaa. En halua irrottaa niitä tarinasta.

The glistening of the world as the morning sun rises, the glowing as it sets – who can say which is better? The morning sun and evening sun are the very same sun, yet the form of their beauty differs.

Sama piano soi kunkin käsiparin alla eri tavoin. Ja kuten pianoa soitetaan, soitamme mekin tavallamme oman elämämme melodiat.

Ihastuttava romaani, joka sopii mietiskelijöille ja kun haluaa rauhoittua.

“It’s pretty cool to know the names of the flowers,” he said.
“You think so?”
“I do. Not knowing things means you’re not interested.”

~~~

Kirja on minulla lainassa kirjastosta. Täytyy taas ihan ihmetellä, miksi vasta nyt sen otin lukuun. Jotenkin unohdin kirjaston lainakirjat kirjastojen mennessä kiinni. Minullehan jäikin vain neljä kirjaa lainaan, joista olen nyt vain tämän yhden lukenut. Täytyy varmaan lukea ne muutkin, koska mahdollisesti kirjastot joskus aukeavat. Ei tosin ole vielä tietoa milloin.

14 kommenttia:

  1. Onpas kauniin oloinen kirja, jo pelkästään kannen ansiosta. Japanilaisilla kirjailijoilla tuntuu usein olevan taito käsitellä elämän syvällisiä asiota näennäisen arkisten ja värittömien juttujen kautta. Taitaa olla kulttuurilla osuutta asiaan... tämä kirja näkyy olevan saatavilla Oulunkin kirjastosta, joten otanpa vinkin talteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuuri, jossa ei ajatella vain omia kasvoja (vaan lähinnä muiden) ja niiden mahdollista menettämistä ”pakottaa” ihmiset mielestäni ajattelemaan laajemmin, vaikka se samalla tuo tietysti kaikenlaisia haasteita, raskautta ja kannustaa epäsuoraan viestintään.

      Pianon virittäminen tässä kirjassa kuvaa kauniisti elämää: piano viritetään sen soittajan (ja toki tilan) tarpeiden ja osaamisen mukaan. Ei välttämättä siis niin, miten piano soisi ”parhaiten”.

      Poista
  2. Tämä kuulostaa tosi ihanalta kirjalta!
    Sellaiset tarinat on kiehtovia, joissa ei varsinaisesti tapahdu paljoa - eli ei ole selkeää juonta - mutta joissa kuitenkin silti tapahtuu vaikka mitä. Tuntuu, että sellaista se elämä usein onkin: hyvin pieniä asioita, joita muut eivät ehkä edes laita merkille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu: elämä usein kostuu nimenomaan pienia asioita, jotka voivat muille olla merkityksettömiä mutta itselle tärkeitä. Harvan elämä on juonivetoista juoksemista paikasta toiseen.

      Poista
  3. Kuulostaa kauniilta tarinalta, ei sitä aina tarvitsekaan tapahtua niin paljon. Parisataa sivua on varmasti sopiva mittakin tälle. Tuo pikkuhiljaa valmistuva piirroskin vahvistaa mielikuvaa mikä tästä syntyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua tämä ihastutti kovin ja lämmitti lempeydellään. Särmää henkilöissä silti on, ja minua ihastutti se että luonteiden erilaisuudet hyväksyttiin ja niitä kunnioitettiin. Nähtiin ihmiset persoonineen.

      Poista
  4. Pianonvirittäminen viehättää jo ajatuksena ja toimintona, minusta se on vertauskuvallinen tapahtuma. Siksi on helppo kuvitella, että se sopii tähänkin kirjaan mainiosti tarinan kehykseksi. Tästä tuli myös mieleen, ettei pianotani ole viritetty herran vuosiin. Pitäisikin kutsua hänet käymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa voi tosiaan pianon virittämisen nähdä myös vertauskuvallisena, vaikka se on myös konkreettinen toiminto. Kannattaa pitää piano vireessä!

      Poista
  5. Tämäpä olisi ollut aivan mahtava kotona karanteenikirja, jonka murheet tuntuvat sopivan kokoisilta ja etäisiltä omista. Pianonvirityksestä minulla on varsin hersyvää tarinaa itsellä, joten en pidä aihepiiriä lähtökohtaisesti tylsänä tai kuivakkana. Ammattina on niin marginaalinen, että kyllä siitä voi saada mahtavan kronikan aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä voisi tosiaan olla sinulle kiinnostava lukuelämys, jos pianon virittäminen noin muutenkin on tuttua! Minuakin kyseinen työ alkoi kiinnostaa ja luinkin siitä enemmän netistä. Pidän siitä, että kirjat tönivät ottamaan selvää milloin mistäkin!

      Poista
  6. Kuulostaa just hyvältä kirjalta. Ite kaipaan pianoa. Haaveilen digipianosta ni ei tarvis koskaan virittää sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihastuttava teos! Minulla on Yamahan digipiano. Kaipaan viritettävää pianoani, jonka möin kun muutin pois Suomesta. Haluaisin asua isossa linnoituksessa, ei naapureita. Salonkiin piano :D

      Poista
    2. Oma musiikkihuone ois aika pop.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.