Tässä kuitenkin tuorein kokonaan luettu kirja hyvin suppeasti käsiteltynä. En oikeastaan edes halua kertoa Hakalahden Lumilinnan juonesta, koska se pitää kokea itse. Juoni kiertyy erityisesti identiteetin ja sen "etsimisen" ympärille. Joku muu saa kenties tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.
Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016
S. 223
Sami Sumijoki (tekaistu nimi: jos haluaa kadota, kannattaisi valita jokin yleinen sukunimi esim. Virtanen, tuli vaan mieleen) ei halua puhua menneisyydestään ja on lakaissut sen maton alle. Maton alla se onkin pysynyt, vaikka utelias tyttöystävä-Veera ihmettelee kaikenlaista. Esimerkiksi kun ei ole lapsuudenkuvia (en oikein ymmärrä, mitä ihmettelemistä siinä on) eikä Sami muutenkaan ole halukas sen syvällisemmin avaamaan lapsuuttaan.
Veera on kirjan mukaan älykäs yliopisto-opiskelija, joka rakastaa sivistyssanojen viljelyä. Minun silmiini Veera näyttäytyy naiivina ja lapsenomaisena ikäisekseen (hän on 24-vuotias). Ja juu, Veera jankutuksineen käy hermoilleni.
Hermoihini ottaa myös Samin itsepäinen mykkyys ja salailu. Tietenkin sieltä menneisyydestä paljastuu vaikenemisen syyt, mutta en ihan ymmärrä miksi niitä pitää salailla. Eikö olisi helpompaa olla avoin ja kertoa, mitä tuntee ja kokee. Salailu on joskus paljon raskaampaa kuin totuuden kohtaaminen. Mutta kukin tietenkin tyylillään.
Ymmärrän, että Samilla on suuria identiteettiongelmia, mutta silti. En vain saa otetta tästä kirjasta syvällisemmällä tasolla. Minun makuuni tarina (ja henkilöhahmotkin) jää siis turhan kevyeksi.
Lumilinna on viihdyttävä romaani ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Mitään kummoista jälkeä se ei minuun jätä, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.
Olen aiemmin lukenut Hakalahdelta Uimataidon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.