Turhaa, aivan turhaa

Olen kiinnostunut kirjoista, joissa pohditaan elämän mielekkyyttä - tai mielettömyyttä. Olemassaolon oikeutusta, kiinnostusta olla olemassa, olla elossa. Elää.

Tällaiset teemat kiinnostavat minua, koska koen ajoittain usein melko suuriakin turhuuden tunteita. Ei elämässä ole järkeä, eläminen on aivan turhaa. Tai no, luonnon kannalta ihmisen elämä on kaikkea muuta kuin turhaa - se on tuhoisaa.

Tiedostan, että osittain ajatusmaailmaani vaikuttaa mielenterveysongelmat, osittain misantrooppinen luonteenlaatuni. En ole sen parempi enkä tosin huonompi kuin kukaan muukaan. En tärkeämpi tai turhempi. Olemme kaikki aivan yhtä perseestä, jos suoraan saan sanoa. Ja saanhan minä.

Myönnän auliisti, että minulle tuo lohtua se, etten ole ainoa turha - kaikki muut ovat aivan yhtä turhia, vaikka muuta kuvittelevatkin. Minua ei tosin kiinnosta, mitä muut kuvittelevat: kaikille sallittakoon harhansa. Usein jopa toivoisin niitä harhoja itsellenikin. Olisi ehkä helpompaa elää, jos olisi jokin tekosyy elää.

Tuli melko pitkä alustus Shuichi Yoshidan romaaniin nimeltä Parade.

Shuichi Yoshida: Parade
alkuper. Paredo, 2002
Vintage 2014
Japanista englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu
S. 230


Paradessa tarkistellaan viiden elämästä tavalla tai toisella vieraantuneen nuoren olemista. Kukin heistä yrittää elää tavallaan ja kokea mielekkyyttä olemassaolostaan. Niinhän me kaikki. Vai haluaako joku oikeasti kärsiä?

23-vuotias Kotomi Okochi haluaa.

 - Do you think he can give me a ride?
- To Tokyo?
- Right. To Tokyo.
- What are you going to do there?
- Suffer.

Kotomilla on syynsä matkustaa Tokioon. Hänellä on myös syy, miksi hän haluaa kärsiä. Tokiossa hän päätyy asumaan kimppakämppään kolmen muun kanssa. Päivät kuluvat puhelinsoittoa odotellen.

Ryosuke Sugimoto on 21-vuotias opiskelija, joka on niin kiintynyt autoonsa, että on antanut sille nimenkin. Hmm, minullakin on tapana nimetä esineitä, että mikäs siinä. Polkupyöräni nimi on Repe. Ryosuke yrittää elää niin kuin häneltä odotetaan: opintojen ohella hän työskentelee osa-aikasena ravintolassa. Elämä on vähän tylsää, tyhjää jopa. Ajatukset hortoilevat sinne sun tänne.

Koko elämä on merkillistä hortoilua. Paradessa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta silti tapahtuu. En tätä osaa selittää, mutta tunnelma on yleinen monissa lukemissani japanilaisissa romaaneissa. Suurin osa asioista on jo tapahtunut tai tapahtuu pään sisällä: ihminen on ajatustensa vanki. Päivät muuttuvat toisiksi, mutta lopulta kaikki on samaa.

Mirai Soma, 24, on kolmas kämppiksemme. Hän on taitelija, joka toivoo tulevansa löydetyksi. Päivätyönsä ohella hän käy esittelemässä töitään kadulla. Jos nyt edes joku kiinnostuisi. Alkoholi turruttaa ja tuo unohduksen.

Neljäs kämppis on isovelimäinen Naoki Ihara, joka onkin heistä vanhin, 28-vuotias. Naokin elämä vaikuttaa päällepäin kaikkein tasapainoisimmalta. Hän pitää työstänsä ja nollaa itsensä ryypiskelemällä. Melko tavanomainen elämä, Naoki itse tavattoman tyhjä sisältä.

Nämä erilaiset ystävykset tulevat toimeen keskenään, koska eivät koskaan kohtaa. Suhteet pidetään pinnallisina, ollaan kämppiksiä ja leikitään ystäviä. Suunnattoman surullista ja tyhjää. Tämän näkee ulkopuolinen nuorukainen, Satoru, melko tarkasti. Satoru valehtelee tarvittaessa ja muutenkin.

Kerronta liukuu saumattomasti näiden viiden nuoren läpi alkaen Ryosukesta ja päättyen Naokiin. Erityisesti kirjan alku vie mukanaan syystä, jota en edes osaa eritellä. Ehkä ne ovat ne ajatukset, joihin minun on niin helppo jäädä roikkumaan. Elämät, kulttuurit ja kaikki voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta sisimmässämme on paljon samaa.

Kirjan tenho hieman laimenee loppua kohden, mutta ote ei herpaannu hetkeksikään. Minulle kirjan loppu oli aluksi pettymys, mutta nyt kun lukemisesta on kulunut aikaa, näen sen nerouden. Me emme aina valitse järjellä ja sitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Me voimme valita pysyvyyden ja muuttumattomuuden oman itsemme takia. Me emme haluakaan muutosta, vaikka luulimme. Tai sitten emme vain jaksa, sillä sehän vaatisi ponnisteluja. Parempi jatkaa teeskentelyä.

Eksistentiaalisia romaaneja on kirjoitettu kautta aikain. Nykyään tällaiset ajatukset helposti leimataan suorilta käsin teiniangstiksi. Se on loukkaavaa, mutta niin sen on tarkoituskin. Parempi kuitata kintaalla moiselle: muutenhan voi joutua asiaa ihan itsekin ajattelemaan. Ja sepä vasta pelottavaa onkin.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.