Penguin, 2013 (2012)
Saksasta englanniksi kääntänyt Anthea Bell
S. 187
Suomennettu nimellä Collinin tapaus
Vaihteeksi oikeussalidraamaa. En välttämättä täysillä innostu tällaisista romaaneista, mutta ei minulla ole niitä mitään vastaankaan. The Collini Case on varsin kelvollinen - suorastaan oikein hyvä - oikeussalidraama. Jännitystä ja toimintaa kaipaavat pettyvät. Heille voisinkin suositella John Grishamia.
Caspar Leinen on asianajajan uraansa vasta aloitteleva nuorukainen. Hän sattuu olemaan päivystysvuorossa, kun kutsu käy: hienossa hotellissa on tapahtunut murha. Oletettu murhaaja on saatu kiinni ja hän tarvitsee puolustusasianajajan. Murhaaja on nimeltään Fabrizio Collini.
Leinen ottaa jutun hoitaakseen. Ei tosin olisi ottanut, jos olisi heti tajunnut kuka uhri on. Vaan vähän myöhäistä räpistellä, kun on nimet paperissa. Motiiveja selvitellessään Caspar Leinen matkustaa omiin muistoihinsa, joiden myötä lukijalle valottuu asia jos toinenkin.
Sotahistoriasta kiinnostuneille kirja tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen toisen maailmansodan aikaisiin rikoksiin - ja asenteisiin noita rikoksia kohtaan. Kiinnostavaa myös minusta, vaikken yleensä jaksa sodista - en menneistä enkä olevista - olla kiinnostunut. Sodista kun yleensä kärsivät eniten ihmiset, jotka eivät edes halua olla sodassa. Jokseenkin turhauttavaa.
The Collini Case on nopealukuinen ja viihdyttävä, koukuttava. Kirjan kohdalla tuli tunne, että seksi oli ängetty siihen mukaan lähinnä siksi, että sitä kirjassa olisi. Kiintiöseksiä siis. En nimittäin oikein nähnyt perustelua niille muutamille seksikohtauksille, joita kirjassa oli. Eivät mielestäni tuoneet mitään lisäarvoa kirjaan.
Toisaalta luen parhaillaan David Vannin romaania Dirt, jossa seksiä on lähes koko ajan ja jos ei ole, niin ainakin seisokki on. Minulla ei ole mitään seksiä vastaan, mutta keskeisenä teemana se ei oikein jaksa innostaa (muutenhan voisin lukea pornolehtiä). Teininä olisi kiinnostanut, kun oli oma seksuaalisuus nupullaan ja hukassa, mutta tässä iässä... Plääh. Vaan eipä mennä asioiden edelle. Dirtistä enemmän myöhemmin, kun olen sen lukenut kokonaan.
Vaikka pidin The Collini Casesta, silti jostain syystä minulla ei oikein ole mitään sanottavaa kirjasta. Ei tee mieli takertua mihihnkään yksityskohtaan eikä oikeastaan enää edes pohtia koko kirjaa. Voisikin sanoa, että kirja tarjoili mielenkiintoisen tarinan, mutta ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta.
At home in Italy we say the dead don't want revenge, it's only the living who want it.
The Collini Case muualla blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Kirjojen keskellä, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.
Ps. Blogini tahaton tauko johtui sairastumisestani. Sain melko raisun flunssan, joka vei kaikki voimat ja makasin monta päivää vain sängynpohjalla. En pystynyt edes lukemaan, koska silmätkin kipeytyivät. Nyt olen kuitenkin terve ja lukeminen maistuu taas!
Hyvä, että paranit :)
VastaaPoistaOlen tosiaan lukenut tämän ja kyllähän tästä nousi vahvasti eettiset ja moraaliset arvot. Koska murhan uhri ei ollut saanut tuomiota tekemisistään, murhaaja otti oikeuden omiin käsiinsä. Kyllä minusta laki pitäisi olla kaikille sama, mutta rikkailla on paremmat ja ovelimmat asianajajat.
Suomessa käydään tällä hetkellä oikeudenkäyntejä rahamiehiä vastaan, kun ovat miljoonatolkulla kavaltaneet rahoja kansalta. Puolustusasianajajat ja syytetyt pyörittelevät silmiään ja ovat ihmeissään, että en ole syyllistynyt mihinkään.
Pikkusen ohitin sori aihetta. Minusta nämä oikeussalikirjat ovat mielenkiintoisia.
Tarkoitus oli kirjoittaa murhan tekijä ei ollut saanut tuomiota...
PoistaMai, olikin melko pitkäkestoinen flunssa eli onneksi meni vihdoin ohi. :)
PoistaMoraalia ja kohtuutta tässä tosiaan pohdittiin. Aikamoista vehkeilyä historiassa: jos ei sellaista olisi, oikeus olisi kenties tapahtunut eikä olisi tarvinnut murhata. Ei sillä, että näkisin murhaa koskaan oikeutettuna, mutta melko monimutkainen keissi oli ja siksi niin hedelmällinen.
En ole viime aikoina pahemmin seurannut Suomen uutisia. Jotenkin nykyisen kotimaan uutisointi vie voiton.
Kiitos kommentistasi! Sinun bloggauksesi tästä kirjasta on hyvä - melko samoja kokemuksia syntyi itsellenikin kirjaa lukiessani!
Hauskaa että toipilaisuus takana ja elämä maistuu taas:) "Collinin tapaus" oli genrensä piristävä poikkeus, johtuenko kirjailijan juristitaustasta, vaikka jäikin edeltäjäänsä "Rikoksia"( 2011) valjummaksi.
VastaaPoista"Syyllisyys, Kertomuksia", (2014) kiehtoi valmiiksipureskelemattomilla ja läpikaluamattomilla stooreillaan, vaan jättivät lukijalle ilmavaa oivaltamisenvaraa. mikä on von Schirachin vahvuus kirjailijana. "Asiat ovat, niin kuin ne ovat" ensilehdellä oleva Aristoteleen toteamus kuvaa oivasti teoksenkin luonnetta on muutoinkin yleispätevä...
Takkutukka, minulla on tuo mainitsemasi novellikokoelma lukulistalla, mutta kirja ei ole osunut käteeni vielä. Von Schirachin nimi on siis minulle alkujaan tuttu nimenomaan noista novelleista. Collinin tapauksen otin lukuun, koska halusin kokeilla kys. kirjailijaa ja kun kirja osui eteeni, niin nappasin kiinni. :)
Poistap.o. ... jättäen lukijalle...
VastaaPoistaKiva kuulla, että olet tervehtynyt.
VastaaPoistaTykkään oikeussalidraamoista,joten tämä olis varmaan mulle ihan hyvä kokemus ja kyseistä kirjailijaa on muutoinkin ollut mielessä lukea. Olen nyt omasta mielestäni lukenut ihan liikaa suomalaisia uutuuskirjoja. Haluaisin lukea jotain muuta, mutta silti vaan luen noita uutuuksia. Ihme juttu.
Omppu, Collinin tapaus on melko suoraviivainen kieleltään, mutta sanoma onkin painavampi. Näennäisen kevyt kirja, mutta kyllä se siitä jää ajatuksia päähän pyörimään. Tai siis minulle jäi. Minua kiinnostaa nyt ne tuossa aiemminkin mainitut von Schirachin novellit.
PoistaKannattaa kuunnella itseään ja heivata uutuudet nurkkaan odottelemaan, jos oikeasti haluaa lukea muuta. :-)
Kartan sotaa, mutta oikeussalidraamoja en lue. En edes usko koko oikeuteen. Tein jopa niin, että paiskasin kiertoon Ian McEwan: Lapsen oikeuden, vaikka kerään kirjailijan kirjoja ja Otavan kirjastoa.
VastaaPoistaSchirachin Syyllisyys luettu blogiaikana. Eikä käsitykseni muuttunut. Politiikka mahtuu samaan joukkoon.
Viimeksi ihastuin sinun banneriin ja mitä nyt. David Vann Dirt. Pakko saada omaksi. Ehkä ostan enkuksi, en kestä, jos suomen kannesta tehdään yhtä hirveä kuin Kylmässä saaressa. Jos vain ajattelenkin sitä, niin viivat alkaa virrata mielessäni.
Ulla, minäkään en jaksa esim. rintamakuvauksia eikä sotakuvaukset muutenkaan niin hirveästi houkuttele. Silti niitä tulee joskus luettua: eniten minua kiinnostaa siviilien elämän kuvaus sotien aikana. Hieman kausiluontoisesti kyllä menevät nämäkin intressit.
PoistaMitään universaalia oikeutta ei kaiketi olekaan. Joskus oikeus on nippu kompromisseja. Kun vääryys on tapahtunut, ei sitä välttämättä voi koskaan korjata (jos kyseessä esim. henkirikos). Ian McEwanin Lapsen oikeutta en ole lukenut. Ehkä luen joskus.
Olen nyt lukenut tuon David Vannin Dirtin kokonaan ja voin mainita, ettei ollut mun juttu ollenkaan. Mutta kirjoittelen siitä pidemmän lyttäyksen (hups, siis mielipiteen, heh) myöhemmin. ;)
Kylmä saari (enkuksi siis) on kyllä lukulistallani ja omassa hyllyssänikin, joten en vielä hylkää kokonaan Vannia.
Kylmä saari kannattaakin lukea. Odotan Dirtin tekstiä, sillä vaikuttaa lupaavalle ; ) Margaret Atwoodin kirja Yliveden ja Vannin Kylmä saari tuovat minulla mieleen toisensa. Kummassakin on voimakkaana elementtinä luonto.
PoistaJuuri noita sotatantereita kartan, mutta siviilien elämästä minäkin luen.
Ulla, nyt tuli kitkerä miete Dirtistä ulos. Margaret Atwoodia minun pitäisi lukea lisää. Olen lukenut vain yhden kirjoittamansa romaanin (Alias Grace), joka oli ihan hyvä, vaikka ihan täysillä kolahtanut. Luulen, että pitäisi jostain muusta Atwoodin kirjasta enemmän.
Poista