Brexit jakoi kansan kahtia

Pohdin brexitiä ainoastaan Ison-Britannian ja itseni näkökulmasta, en Suomen tai muiden EU-maiden.

Päätin eilen, että kirjoitan mietteitäni Brexitistä, vaikka alan olla jo melko väsynyt aiheeseen. Kyllä, nyt jo vaikka äänestyksen tulos saatiin laskettua vasta varhain perjantaiaamuna.

Mutta ennen äänestystä seurasi massiivinen kampanjointi, jossa ei mielikuvitusta säästelty - varsinkaan Brexit-leirissä. Eroa äänestäville luvattiin ummet ja lammet ja niihin moni haksahti. Nämä lupaukset on toki ammuttu jo alas yksi kerrallaan. Ei kai hei nyt kukaan oikeesti luullut, että puhutaan totta, come on. Brexit-leiri kusi silmään kunnon lastin ja väänsi tortut kaupan päälle.



Mutta sitä saivat mitä tilasivat. Moni brexitit tehnyt tosin jo katuu ääntänsä, koska en mä niinq oikeesti uskonut, et me erottais. Se oli vaan protestiääni, saax äänestää uudelleen. Well well, lumipallo on jo lähtenyt vyörymään.

Mahdollisia talousvaikutuksia

Puntahan jo plörähtikin. Saas nähdä, miten sen käy ja kuka tänne jatkossa haluaa sijoittaa.
On myös mahdollista, että työmarkkinat lamaantuu, jos maahanmuuttajat heitetään pellolle (sitähän ei  ole tapahtumassa, mutta mahdollisen Brexitin myötä kenties joskus). Täällä jää monet rempat tekemättä, sapuskat myymättä, bussit ajamatta jne. Briteissä työttömyysaste ei ole kovin suuri ja maahanmuuttajat tekevät paljon niitä töitä, joita brittejä ei kiinnosta tehdä. Ja maksavat niitä veroja. Silti Brexitiä kampanjoitiin muun muassa sillä, että maahanmuuttajat (EU-maista tulleiden työttömyysprosentti on todella pieni) romuttavat julkisen terveudenhuollon (NHS:n) jne. NHS on kussut jo pitkään ja ihan muista syistä.

Eli rajat halutaan kiinni, koska luullaan ettei sitten tarvitse muka ottaa pakolaisia (itse asiassa jo nyt britit saavat pitkälti päättää, kuinka paljon niitä otetaan eli Eu:ssa oleminen tai siitä eroaminen ei asiaa muuta) ja kaikenlainen maahanmuutto on henkilöity "ei-tuottavaan" pakolaisuuteen, joka kuormittaa taloutta. Tätä on käytetty todella törkeästi hyväksi Brexit-kampanjoinnissa. Kukaan ei myöskään näytä muistavan, että brittejäkin asuu ympäri maailmaa. Ja moni leave-äänestäjä äänesti samalla itseltään EU-tuet mäkeen.

Entä Brexitiä tukeneet poliitikot? Kukaan ei halua ottaa vastuuta, kenelläkään ei näytä olevan mitään suunnitelmia, miten tästä eteenpäin (how surprising). Kovasti kampanjoitiin, mutta mitään konkreettista suunnitelmaa ei tietenkään ollut eikä ole.


Poliittinen itsari

Pääministeri David Cameron lupasi taannoisissa parlamenttivaaleissa lyhytnäköisesti ääniä kalastellessaan, että kansanäänestys EU:ssa pysymisestä tai siitä eroamisesta järjestetään, jos hän tulee valituksi. Iso moka, gardinaalivirhe, idioottimainen tapa kalastaa. Poliittinen itsemurha.

Nyt Cameron eroaa, koska mitäpä muuta hän voi tehdä ammuttuaan itseään jalkaan. Joidenkin mielestä Cameronin tulisi jäädä korjaamaan aiheuttamansa sotku, mutta minä en ole samaa mieltä. Ihan voisivat nämä brexit-edustajat itse panna lupauksensa täytäntöön ja ottaa ohjat käsiin voittonsa päätteeksi. Ai niin, mutta kädet on tyhjät ja lupaukset vedetty  pöntöstä. Nyt on hampaittomissa suissa vain sormet. Oho.

Täytyy kuitenkin muistaa, että mitään ei periaatteessa ole vielä tapahtunut. Brittilä ei ole eronnut EU:sta, sillä kansanäänestys oli suuntaa-antava. Tarvitaan vielä parlamentin päätös asiasta.

Ajatuksiani kansalaisuudesta

Minulle on riittänyt, että saan täällä äänestää kunnallis/paikallisvaaleissa. En ole jaksanut edes hakea kansalaisuutta (maassa-asumisvuosien perusteella sen kaiketi saisin), koska en ainakaan toistaiseksi koe tarvetta kaksoiskansalaisuuteen enkä ole aikeissa luopua suomen kansalaisuudesta.

Minusta toisen kansalaisuuden hakeminen on iso asia ja suhtaudun siihen sellaisena. Ei kiinnosta "haalia" kansalaisuuksia hetken mielijohteesta. Viihdyn täällä ja olen oppinut rakastamaan tätä maata enkä halua muuttaa, mutta ei EU-äänestyksen tulos ole silti minulle mikään syy hakea kansalaisuutta.

Minulle on oikeastaan melko sama minkä maan kansalainen olen. Toistaiseksi Suomen passi avaa ovia parhaiten eri maihin. Ja maailmalla minä viihdyn. Että ehkä jossain vaiheessa on muutto ajankohtainen - ei tosin Suomeen.

En ole huolissani omasta tilanteestani, mutta toki olen surullinen Brittilän puolesta. Skotlanti haluaa uuden kansanäänestyksen itsenäisyydestään. Tulos olisi varmasti toisenlainen tällä kertaa. Tämä koko maa on hajoamassa.

Mutta life goes on. Mielestäni ulkosuomalaisena olemisen eräs edellytys on, että sietää epävarmuutta. Muuten ei kannata edes lähteä.

~~~

On tässä viime aikoina muuten tullut ajateltua melko paljon kansallista identiteettiä ja kulttuureja, monikulttuurisuutta. Luulen, että saatan jossain vaiheessa kirjoittaa niistäkin mietteitäni.

Ihmisoikeus on tahra paperilla

Chen Guangcheng: The Barefoot Lawyer
The remarkable memoir of China's bravest political activist
Macmillan, 2015
S. 330
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu, mutta ruotsiksi on nimellä
Barfotaadvokaten : en blind mans kamp för rättvisa och frihet i Kina



Kiinan ihmisoikeudet on vitsi vielä tänäkin päivänä. Huono vitsi, jolle voivat vain harvat ja valitut nauraa matkalla herkuista notkuvaan ruokapöytään. Toisaalla ihmisiltä kerätään "veroja", jotka eivät perustu mihinkään. Joskus verot ovat niin suuria, ettei työ kata niitä. Näin etenkin Kiinan maaseutualueilla.

Chen Guangchenilla on epäonni syntyä Dongshigun maalaiskylässä köyhään perheeseen. Vakavan sairastumisen ja liian myöhään saatavan hoidon takia hän sokeutuu jo lapsena. Vammaisten asema Kiinassa on... noh, sitä ei oikeastaan ole. Vammaiset ovat pohjasakkaa, kummajaisia joita ei voi ottaa vakavasti. Paitsi "verottaja" toki haluaa heistäkin kerätä rahaa ja työpanosta. Työpanos tosin siirtyy jonkun toisen perheenjäsenen tehtäväksi, jos ei vammainen siihen itse kykene.

Kiinassa on olevinaan vammaislaki, joka suojelee vammaisten asemaa ja antaa heille joitakin etuuksia muun muassa matkustaa ilmaiseksi joukkoliikenteessä. Mutta laki on vain laki, se on mustetta paperilla jolla ei ole mitään tekemistä "oikean" elämän kanssa. Laki on koreimmillaan tarkoitettu vain länsimaille tiedoksi, että joo ihmisoikeuksia on (olevinaan olemassa).

The Barefoot Lawyer on Chen Guangchengin kirjoittama muistelmateos, jossa hän käy läpi elämäänsä aina lapsesta saakka päätyen lopulta pakenemiseen Kiinasta, sillä elämä kotimaassa käy mahdottomaksi poliittisesti aktiiviselle Chenille.

Minä nostan hattua Chenin loputtomalle uurastukselle, opiskelulle, rohkeudelle ja viisaudelle. Hän ei taistele vain itsensä puolesta, vaan kaikkien. Chenin kaltaisia ihmisiä tarvitaan, että jokin voi joskus muuttua. The Barefoot Lawyer on merkittävä katsaus Kiinan poliittiseen lähihistoriaan.

Jos sinua kiinnostaa yksikin seuraavista aiheista, suosittelen todella vahvasti lukemaan tämän kirjan:

- Kiinan lähihistoria
- Yhden lapsen politiikka
- Vammaisten asema
- Ihmisoikeudet yleensä
- Eläminen Kiinassa maaseudulla
- Poliittinen propaganda
- Diplomaattiset suhteet
- Ihmisyys, inhimillisyys
- Näkövammaisuus, sokeana eläminen, sokean aistimaailma

Tätä kirjaa luki ajoittain kuin trilleriä, vaikka Chen ei liioittele tai dramatisoi tapahtumia (kirjassa esiintyy kidutusta ja muuta väkivaltaa). Hän on johdonmukainen ja ajatteleva kertoja ja kuvailija, jonka seurassa viihtyy (en nyt tiedä onko viihtyä sopiva sana tässä yhteydessä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan). Kirjan lopuksi tekisi mieli halata Cheniä, mutta koska en voi, lähetän hänelle arvostukseni ajatuksissani.

Jos enkku taipuu, niin mielestäni tämän kirjan kieli on helppoa ja suoraa. Mainio kirja siis myös enkuksi luettavaksi, vaikka kieli olisikin hieman ruosteessa.

Alla pieni ote kirjasta liittyen yhden lapsen politiikkaan. Noihin aikoihin Kiinassa pakkosteriloitiin ja -abortoitiin järkyttävä määrä naisia/ihmisiä. Mahtavat sloganit, vai mitä?

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Ketun kyyneleet

Pahuus painaa kumaraan. Ketään ei haluta minnekään, pysykää rajojenne sisällä. Raameissanne. Tänne ei kaivata ketään, eikä sinne. 

Eläimet ovat tiellä, kuolkaa. Metsistä kaadettakoot puut: haluamme puuttomat metsät. Tilaa tilaa tilaa. Ihminen tarvitsee tilaa vihata.

Kettu taitaa asua takapihallamme. Otin sen mukaan maailmaani - siihen, joka on liian arvokas mielen rajojen ulkopuolella elettäväksi. Se on minun: sinne ovat eläimet tervetulleita. Ja ihmiset, joilla on sydän.

"I was dreaming of all my life
When it is dark you are my light
But don't forget
Who's always our guide
It is the child in us."

Enigma

Arvonnan voittajan julkistamistilaisuus

Järjestin muutama päivä sitten arvonnan, jossa voittaja saa itselleen Very British Problems -kirjan. Arvontaan osallistui yksitoista henkilöä: kiitos teille kaikille osallistuneille!

Tein teistä paperitolloja ja heitin peltirasiaan, ravistelin.

Suljin silmäni ja nostin yhden paperitollon kannelle.

Onnetar eli minun käteni suosi Nennaa, oikein paljon onnea voittajalle! Olen jo ilmoittanut Nennalle voitosta myös sähköpostilla, joten tsekkaathan, Nenna, viestisi.

Tässä vielä onnittelukukat. Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Rakkautta ja atomipommeja

Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding
Windmill, 2015
S. 290
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Ah mikä kansi kirjalla. Eihän tällaista voi ohittaa enkä ohittanutkaan. Tosin aiemmin olen ohittanut ja nimenomaan kantensa takia, joka oli bordellinpunainen ja näytti minun makuuni liikaa harlekiinikirjalta (pieni kuva oikealla). Kaikella rakkaudella kyseisiä kirjoja kohtaan, olen niitä nuorena itsekin lukenut. Mutta enää en lue. (Melkein) Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Amaterasu Takahashi menettää tyttärensä ja lapsenlapsensa Nagasakin atomipommi-iskussa. Sydän on raunioina kuin Nagasakin kaupunki. Tilannetta ei helpota syyllisyys, jota Amaterasu tuntee: olisiko hän jotenkin voinut pelastaa tyttärensä tai edes tyttärenlapsen.

Tarina alkaa Yhdysvalloissa, jonne Amaterasu muutti aviomiehineen pommituksen jälkeen. Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy mies, joka väittää olevansa Amaterasun tyttärenpoika, Hideo. Amaterasun on pakko palata menneeseen, pakko muistaa vaikka ei haluaisi. Pakko avata tyttärensä päiväkirjat, joita hän on kaikki nämä vuodet säilyttänyt, mutta ei ole uskaltanut lukea. Nyt on aika.

Kunkin luvun alussa on jokin japanilainen sana, jonka Copleton avaa lukijalle. Nämä sanat selityksineen jäävät usein melko irrallisiksi. En saa niitä yhdistettyä itse tarinaan. Luulenkin (ehkä hieman ilkeästi), että ne ovat lukujen alussa luomassa japanilaista henkeä: muistuttamassa lukijaa, että hei nyt on kyseessä Japani ja japanilaisuus. Muilta osin kirja nimittäin on varsin länsimaalainen, en tavoita sitä japanilaista tunnelmaa edes silloin, kun tapahtumat sijoittuvat Nagasakiin.

Ihan kuin olisin katsellut näytelmää, jossa länsimaalaiset amatöörinäyttelijät  esittävät japanilaisia. Japanilaisten sanojen ripottelu ja kimonon pukeminen päälle ei tee kirjan tunnelmasta japanilaista. Ei ole helppoa kirjoittaa toisesta kulttuurista uskottovasti - toisaalta eipä se ole mahdotontakaan, jos on sisäistänyt oleellisen. Mieleeni tulee heti australialainen Mark Henshaw, joka romaanissaan The Snow Kimono mielestäni tavoittaa jotain oleellista Japanista ja japanilaisuudesta. Ihan mielettömän upea romaani se!

A Dictionary of Mutual Understanding on ihan luettava romaani, joskin melko köykäinen ja kallistunee hieman sinne herttasarjaosastolle olematta kuitenkaan imelä. Tämä tuskin jää mieleeni kovin kauaksi aikaa. Ei tullut silti kertaakaan mieleeni lopettaa lukemista kesken, joten ihan hyvin se piti pihdeissään latteudestaan huolimatta.

Jane Copleton on brittiläinen ex-journalisti, joka on asunut Nagasakissa 90-luvulla. Sieltä hän ammensi inspiraationsa tähän esikoiseensa.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Tämä onkin muuten jo viidestoista haasteeseen lukemani kirja.

Ps. Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan. Osallistumisaika päättyy tänään kello 16.00 Suomen aikaa. Voittajan julkistan huomenna.

Kantis paloi ja Very British Problem -arvonta

Heräsin varhain sunnuntaiaamuna sireenien huutoon ja avoimesta ikkunasta sisään puskevaan savunhajuun. Aromi oli sen verran voimakas, että oli heti selvää ettei kyseessä ole mikään varhaisaamun grillituokio.

Kohotin päätä ja vilkaisin ulos.

Näkymä ikkunasta, kuva huhtikuulta.

Sänkymme on sijoitettu niin, että sen päädyssä on ikkuna. Siihen on oikeastaan ihan syykin: haluan tuntea tuulenvireen kasvoillani nukkuessani. Se on vähän kuin nukkuisi puoliksi ulkona. Kesällä voi ikkunaa pitää auki, talvella tuulenvire puskee karmeista, vaikka ikkuna olisi kiinni.

Kadulla oli paloauto, vastapäisen talon takaata nousi musta pilvi. Ikkuna kiinni ja äkkiä. Unenpäpperöinen mieli yritti tajuta, missä palaa. Hetken luulin, että palo on meidän kadulla, koska paloautokin oli siinä. Mutta toinen paloauto (paikalle saapui kaksi paloautoa) oli ajanut väärin.

Tulipalo roihusi läheisen pubin puutarhassa (eli "beer gardenissa"), joka on vastapäisten talojen takana. Palo saatiin nopeasti hallintaan ja sammutettua. Noin kolmasosa puutarhasta paloi. Koska kyseessä on kantikseni ja tunnen suurimman osan sen henkilökunnasta, käväisin myöhemmin kysymässä, mitä tapahtui (vetäsin samalla yhden pintin siideriä lenkin päätteeksi palautusjuomaksi).

Juttelin ketjun johtajan kanssa, joka oli hälytetty paikalle. Kerroin, että näin liekit ikkunastani aamulla. Että heräsin siihen. Hän pahoitteli minulle aiheutunutta häiriötä. Tämä on kuvaava esimerkki brittiläisestä huomaavaisuudesta, joka on tarttunut osittain minuunkin.

Minäkin pahoittelen ja pyytelen anteeksi lähes joka asiaa, vaikka vika ei olisi edes minun, ja vaikka ei olisi edes aihetta pahoitella. Vähän samaan tyyliin kuin että ohittaa kaupassa ihmisen ja sanoo "sorry". Sellainen on minustakin täällä tullut. Tai jos en keksi, mitä sanoa, saatan sanoa sorry. Se on hassu kulttuurinen piirre, joka on tarttunut minuun ihan huomaamatta.

Luin joskus pari vuotta sitten huumorikirjan Very British Problems (Rob Temple, Sphere 2013). Muutama (mielestäni) hauska ote Very British Problems -sivulta Twitteristä.


Brit 1: Sorry?
Brit 2: Sorry?
1: I thought you said something?
2: I don't think so?
1: Oh, sorry!
2: Sorry!
*Both laugh for hours*

*

Being unable to ask a stranger a question without first saying "excuse me, hi, sorry"

Kirja tuntuu tosi tutulta ja osa jutuista sopisi mielestäni kuvaamaan suomalaisuuttakin. Vai olenko asunut liian kauan täällä, etten enää erota näiden piirteiden alkuperää. Mielestäni en. Britit tykkäävät valittaa säästä, kuten suomalaiset. Jo kirjan alaviite liittyy siihen: Making life awkward for ourselves one rainy day at a time.

Teen nyt jotain poikkeuksellista ja järjestän arvonnan. Voittaja saa omakseen Very British Problem -kirjan.

Säännöt:

1. Kommentoi postausta ja ilmoita halukkuutesi olla mukana arvonnassa.
2. Jos sinulla ei ole esim. Blogger-tunnuksia tai blogia, jätä s-postiosoitteesi, että voin ilmoittaa voitosta myös henkilökohtaisesti sinulle.
3. Arvonta alkaa heti ja päättyy perjantaina 17.6. kello 16.00 Suomen aikaa.
4. Voittajan julkaisen sekä blogissani että lähetän hänelle mailia. Jos ei voittaja ilmoittaudu tiistaihin 21.6. mennessä, arvon uuden voittajan.

Onnea arvontaan ja mukavaa tuoretta viikkoa!

Päivitys 18.6.2015: Arvonnan tulokset voi tsekata täältä. 

Jihadistin vaimokokelas

Anna Erelle: Undercover Jihadi Bride - Inside Islamic State's Recruitment Networks
Alkuper. Dans la peau d'une djihadiste, 2015
Harper Collins, 2016/2015
Ranskasta englanniksi kääntänyt Erin Potter
S. 230

Undercover Jihadi Bride julkaistiin Briteissä vuonna 2015 alun perin nimellä In the Skin of a Jihadist. En tiedä, miksi samasta kirjasta tehtiin (edelleen brittimarkkinoille) seuraavana vuonna uusi laitos eri nimellä. Ehkä kirjan elinkaaren pitkittämiseksi?

Anna Erelle on kolmekymppinen ranskalainen reportteri. Ja pseudonyymi, sillä Erelle on edelleen hengenvaarassa hänen oikean henkilöllisyytensä paljastuttua korkea-arvoiselle jihadistille, josta piti (muka) tulla hänen aviomiehensä. 

Mélodie on kaksikymmentävuotias muslimiksi kääntynyt naiivi opiskelijatyttönen, joka asuu Toulousessa. Hän tapaa Facebookin kautta 38-vuotiaan jihadistimiehen, Bilelin. Bilel "rakastuu" Mélodieen ja alkaa pommittaa häntä viesteillä. Hän haluaa Mélodien tulevan Syyriaan, jossa heidät voidaan vihkiä. Mélodie pelaa mukana, sillä hän näkee edessään tuottoisan informaatiolähteen. Mélodie on feikki, oikeasti hän on Anna Erelle.

Undercover Jihadi Bride kertoo Erellen tutkimuksista Mélodiena. Erellen keskeinen tavoite on tutkia jihadistien keinoja rekrytoida väkeä joukkoihinsa. Minulle tuli oikeastaan yllätyksenä, kuinka paljon naisia on houkuteltu Syyriaan. Toisaalta kun tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, niin ilman naisia ei ISIS voisi kukoistaa ja kasvaa. Tarvitaan naisia tekemään vaimojen työt, hoitamaan lapsia ja miksei vaikka sotimaankin.

Tämä kirja käsittelee lähes ainoastaan naisten rekrytoimista ja on siinä mielessä varsin avaava. Toisaalta kaltaiseni epäilevän tuomaan (ts. millään uskonnolla ei ole suurta roolia elämässäni) on ajoittain hieman vaikea käsittää, miksi kukaan haluaa elää jonkin ankaran ismin mukaan. Toki ymmärrän, että sellaisia on ja varmasti esimerkiksi uskonto voi tietyllä tapaa olla pakokeino, tai tuoda lohtua ja sisältöä elämään jne. En siis sitä ihmettele, että niin moni kaikenlaisia asioita - jopa tappaa - tekee uskonnon nimissä. Uskonto on kätevä keppihevonen.

Tätä kirjaa lukee kuin trilleriä. Erelle jää koukkuun esittämäänsä Mélodieen, sillä hänen tiedonjanonsa on loputon. On vaikea lopettaa tutkimuksia, vaikea deletoida Mélodien profiilit netistä. Kummastelen Erellen kiintymystä luomaansa feikki-ihmiseen. Mélodiehan on pelkkä nimi, hengetön profiili tiedonkeruuta varten, vaikka muuttuukin lihalliseksi muun muassa Skype-keskusteluissa Bilelin kanssa. Silloin Erelle pukee päälleen chadorin - onhan hän kunnon muslimi eikä voi paljastaa itseään miehelle. Ei edes tulevalle aviomiehelleen.

Summa summarum: Kiinnostava kirja - ja karmaiseva. Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja valitettavan ajankohtainen.

Haluan tutustua raiskaajaani

Joanna Connors: I Will Find You
Fourth Estate, 2016
S. 254


Vuosi 1984. Joanna ja hänen miehensä ovat vastikään muuttaneet Clevelandiin, Ohioon.  Joanna työskentelee toimittajana The Plain Dealer -nimisessä lehdessä.

Ja hän on myöhässä tapaamisesta, kuten niin usein. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Jos ja jos. Ehkä raiskausta ei olisi koskaan tapahtunut, jos hän olisi saapunut ajoissa paikalle?

I Will Find You on kirja raiskauksesta ja etenkin siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Miten raiskaus lopulta määrittelee raiskatun naisen koko elämän. Raiskaus ei koskaan lopu, se jatkuu vielä parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Joanna Connors ymmärtää, että hänen on tehtävä jotain päästäkseen tuosta kammottavasta traumasta vihdoin yli. Se on tuhonnut jo niin paljon.

Joanna alkaa työstää asiaa päättämällä etsiä raiskaajansa käsiinsä. Se on helppoa, koska Joanna teki taannoin asiasta poliisille ilmoituksen, raiskaaja saatiin kiinni ja tuomittiin (sivuhuomiona on pakko sanoa, että tuomiot raiskauksesta ovat hieman eri luokkaa Jenkeissä kuin vaikkapa Suomessa, jossa raiskausta ei annettujen tuomioiden perusteella pidetä mitenkään kovin isona juttuna - shame on!).

Mutta David Francis - the Raiskaaja - on kuollut. Joanna ei jätä tutkimuksiaan kuitenkaan siihen, vaan alkaa selvittää kuolleen miehen taustoja. Tutkimukset vievät Joannaa paikasta toiseen, ihmisen luota toisen luokse. David Francis alkaa hahmottua hänen eteensä pala palalta.

Tutkimustensa ohessa Joanna kerii auki ajatuksiaan. Hän saa käsiinsä tutkintapöytäkirjoja ja muuta materiaalia omaan raiskaukseensa liittyen. Hän elää tapahtumat uudelleen, käy ne läpi. En ihmettele, että niin moni raiskaus jää ilmoittamatta poliisille. Kuka jaksaa sitä myllytystä, mitä siitä seuraa etenkään kun ei ole mitenkään itsestäänselvää, että raiskauksen uhria uskotaan. Näin ei onneksi ole Joannan tapauksessa, mutta niin monen muun.

Kirja sisältää sopivassa määrin ja taiten sijoiteltuna tietoa raiskauksen historiasta ja tilastoja siihen liittyen. I Will Find You on koskettava ja hyvin kirjoitettu muistelmateos, joka ei raskaasta aiheestaan huolimatta murskaa lukijaa alleen. Joanna Connors on hellä ja jotenkin läheinen johdattaja. En osaa selittää paremmin, pidän kovasti hänen persoonastaan. Hänen ajatuksistaan, sydämen sivistyksestään.

Kirjaa ei ole suomeksi käännetty, mutta todellakin toivoisin käännettävän! Toisaalta jos enkku taipuu, niin vahva suositus tälle kirjalle minulta. En usko, että petyt.

All I know is that the dead live on within the people who remember them. They come back to life when we think about them.

I had kept David Francis alive, all this time.

Japanilainen mammutti

Hideo Yokoyama: Six Four
Rokuyon (64), 2012
Quercus, 2016
Englannistanut Jonathan Lloyd-Davies
S. 635
Ei ole suomennettu


Kidnappaus
lunnaat
murha

Rahat meni ja 7-vuotias tytär myös. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni eikä tutkimuskaan mennyt ihan oppikirjan mukaan. Vielä neljäntoista vuoden jälkeen tämä selvittämätön tapaus kummittelee läänin poliisin päämajassa.

Kyseinen kidnappaustapaus on varsin tuttu Yoshinobu Mikamille, joka oli mukana sen tutkinnassa. Sittemmin hänet siirrettiin toiselle osastolle ja ihan toisiin tehtäviin: etsivä-Mikamista leivottiin poliisin viestintäjohtaja (press director). Todellakin leivottiin, sillä henkilöstöä siirrellään melko mielivaltaisesti tehtävästä toiseen ja osaltolta toiselle.

Six Four käsittelee varsin runsaasti japanilaisen poliisilaitoksen toimintaa ja hierarkioita. Nämä nokkimisjärjestykset ovat melko oleellisia kirjassa, sillä ne ovat osa jännitettä. Jos ei organisaatio- ja toimenkuvakuvaukset kiinnosta, on turha tähän kirjaan tarttua. Voi olla, että olisi jäänyt minultakin tarttumatta, jos olisin tiennyt.

Onneksi en tiennyt, vaikka kieltämättä 635 sivua lähinnä organisaatiotutkimista on melkoisen paljon. Toki tässä sitä kidnappaustakin tutkittiin, mutta lähtökohta on hyvin erilainen kuin olisin odottanut - en tosin odottanut mitään.

Silti jostain kumman syystä, tämä kirja vei mukanaan. Voin rehellisesti sanoa, että minun kohdallani eräs syy on japanilaisuus: luen mielelläni melkein mitä tahansa (paitsi ilmeisesti Haruki Murakamia, heh) kyseiseen maahan ja kulttuuriin liittyvää kirjallisuutta. Pidän hienovaraisesta vihjailusta ja tulkinnoista, ja jo oletuksena pidän miljööstä.

Mikami kulkee kanssamme koko kirjan: muiden tekemisiä ei edes seurata, vaan kaikki suodattuu Mikamin silmien kautta yksikön kolmannessa persoonassa. Mitä ikinä Mikami tekee ja minne Mikami menee, lukija kulkee hänen vierellään. Kiinnyin Mikamiin.

Kulttuuri näkyy kirjassa myös naisten asemassa, joka korostuu muutaman kerran. Erityisesti Mikamin alainen, Mikumo, yrittää murtautua sukupuolen asettamista kahleista. Naisen tehtävähän on lähinnä avioitua ja sen jälkeen mielellään tulla raskaaksi ja jäädä kotiin olemaan raskaana ja hoitamaan miestä ja myöhemmin myös lasta/lapsia.

Mikamin vaimo, Minako, on perinteinen japanilainen vaimo: hän hoitaa lapsensa ja miehensä. Teini-ikäinen tytär on tosin vastikään kadonnut ja se luo varjon Mikamin ja Minakon suhteeseen. Tyttären katoaminen kulkee ikään kuin taustalla: se on alati läsnä, vaikka siitä ei pahemmin puhuta.

Varoituksen sana: Henkilögalleria paisuu suorastaan muodottomaksi. Etenkin kirjan alussa henkilöä ja nimikettä pukkaa sellaista vauhtia, että meinaa vauhtisokeus iskeä. Pidin kirjaa henkilöistä (ja nimikkeistä), koska pelkäsin etten muista niitä myöhemmin (ja tässä kirjassa henkilöt ja heidän nimikkeensä ovat tärkeitä). Kävi tietenkin niin kuin minulle usein eli kirjoittaessani asioita muistiin ne jäävät päähäni. Hieman päntäten meni kirjan alkuosa, mutta se kannatti.

En voi kertoa tästä kirjasta enempää, sillä tämä on eräs niitä kirjoja, jotka pitää itse kokea. Kirjan jännite ei ole tapahtumissa, vaan henkilösuhteissa ja ajatuksissa. Tiukkaa menoa kaipaavat voivat suosiolla skipata tämän kirjan,

sillä

Six Four on kytevä hiillos, jonka mustunut sisin hehkuu punaisena. Silloin tällöin ilmavirta saa hiilloksen sykkimään ja kipinät retkeilemään sen ympärillä, mutta syttyä se ei jaksa. Se ei kaiketi ole tarkoituskaan: tämä on hidas ja hiljainen romaani, joka onnistuu liikuttamaan ihan muulla kuin äksönillä saati brutaalisuudella. Ei siis luvassa verta ja suolenpätkiä.

Tällä kirjalla pääsen jälleen lentelemään Kurjen siivellä.

Palkintojenjakotilaisuus ja juhlapuhe

Nyt on sen verran pullea romaani kesken - ja pari ohuempaakin -, ettei ole kirja-asiaa takataskussa. On siis hyvä sauma noutaa palkintopysti. Kiitän Riitta K:ta (Kirja vieköön!) Blogger Recognition -palkinnosta.

Mikään ei ole kalliimpaa kuin ilmainen lounas (väljä käännös kirjasta, jota parhaillaan luen), joten muutama ehto/ohje tähänkin palkintoon liittyy. Ennen kuin läväytän ohjeet tiskiin, kerron lyhyesti suhteestani englanninkieliseen kirjallisuuteen - ja yleensäkin englannin kieleen elämässäni.

En enää käännä tekstejä päässäni suomen kielelle. En myöskään englantia puhuessani ajattele suomeksi samaan aikaan paitsi silloin kun havahdun huomaamaan olevani jossain mustassa aukossa. Tyhjiössä, jossa ei ole mitään kieltä. On vain ulkomaailman kohina ja ällistynyt katse.

Silloin en tosin yleensä ajattele millään kielellä, vaan epäilen tilanteen todellisuutta ja omaa olemassaoloani ja ainoa ajatus on "öööö". Tällaista sattuu joskus, kun mieli ja keho kulkevat näennäisesti samassa mutta eri paikassa.

Tästä syystä lainatessani blogiini tekstiä enkunkielisestä kirjasta, en käännä sitä suomeksi. Samasta syystä, jos minulta kysyy miten kääntäisit tuon ja tuon tekstin, menen jokseenkin sekaisin. Koska miksi minun pitäisi kääntää?

Lukiessani näen sanat kuvina ja tuntemuksina, eleinä. Tämä toimii sekä suomeksi että englanniksi. En välttämättä jälkeenpäin edes muista, millä kielellä olen jotain lukenut tai kuullut (esimerkki: luen nettilehdestä jutun, mutta myöhemmin en välttämättä muista, millä kielellä jutun luin). Luulen tämän olevan yleistä ihmisille, jotka käyttävät kahta tai useampaa kieltä päivittäin ja paljon.

Jos nyt niihin ohjeisiin. Olkoon tuo edellinen vaikkapa palkintopuhe.

Ohjeet palkinnonsaajalle:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi


Ykköskohta on täytetty, siirtykäämme kakkoseen:

Aloitin bloggaamisen syksyllä vuonna 2005. Ensimmäinen blogini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos) ei ollut kirjablogi, vaan enemmänkin päiväkirjamainen avautumisblogi, jossa oli joskus kirjajuttuja.

Perustin myöhemmin (2006) kirjoille oman blogin nimeltä Mainoskatko. Blogissa kirjoitin kirjojen lisäksi musiikista ja elokuvista ja olipa siellä vinkkejäkin tyyliin miten käyttää vaseliinia apuna hiusten värjäämisessä.

Kartanon kruunamattomalla lukijalla on siis pitkät perinteet, jotka olen tosin pistänyt uusiksi monta kertaa. Nimikin on vaihtunut pariin otteeseen. Mainoskatkon jälkeen tuli Kirjavalas, Kirjavalaan jälkeen Kartanon kruunaamaton lukija. Enkä sano, etteikö tämäkään nimi koskaan vaihtuisi. Jos tulee parempi mieleen, niin monoa vaan Kartanon kruunaamattomalle lukijalle ja uutta putkeen.

Minulla on ollut paljon blogjea. Oikein paljon. Minulla oli eräässä vaiheessa jopa pakkomielle perustaa uusia blogeja. Blogien teemojen ja nimien keksiminen ja sivujen rakentaminen oli niin kivaa, että ihan sen takia perustin niitä. Päivittäminen tosin jäi. Blogeja minulla on ollut Vuodatuksessa, Bloggerissa, Wordpressissä ja Rantapallossa.

Elossa olevat blogini:

Elegia's Silence (taideblogini)
Kello viiden tee - syanidilla, kiitos (päivitty tosi harvoin, pitäisi varmaan taas kuopata se)
Elegia's Background Garden (ilmaisia sivupohjia, en päivitä enää)


Kuolleet ja kuopatut (vain pieni otanta, en edes muista enää kaikkia):

I Love Finland (retkiä ja reissuja Suomessa vielä kun siellä asuin, pidin itse kovasti tuosta blogista), Beautiful Cosmos (valokuvablogi), Tärkeintä on lähteminen (matkablogi), Kamelinvarvas ("muoti"blogi), Rockmannin tavaratalo (jatkokertomus, nyt harmittaa että pamautin sen mäkeen).

Yhteisblogit: Lumppuja ja lureksia (muotiblogi), Keisarin uudet vaatteet (sivupohjablogi)

Kauhea himo tuli nyt perustaa uusi blogi.


3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

Yleiset:

- Jos käytät kuvia, käytä vain sellaisia, joihin sinulla on lupa.
- Kannattaa tutustua tekijänoikeuksiin edes jossain määrin.

Anna persoonasi kuulua, siis sen aidon. Meillä kaikilla (tai ainakin monilla, tai siis ainakin minulla jos ei muilla) on varmasti ihanteita ja näkemyksiä itsestämme: haluaisin olla tuollainen, viestiä tuota ja tätä. Jos et oikeasti ole sellainen, ei kannata yrittää ollakaan. Itse yritin joskus pitää muotiblogia. Olisin halunnut olla tyylikäs ja asiallinen. Noh, ei onnistunut. Persoonani pilkisti läpi ja blogi muistutti nimeään eli Kamelinvarvasta.

Olisin halunnut, että tämäkin blogi olisi asiallinen ja älykäs, tyylikäs, aikuinen. Mutta joo, ei onnistu. Sillä mennään, mitä - ja etenkin millainen - on.

Riitalla oli hyviä ohjeita, kannattaa lukea ne. Tosin itse antaisin palaa vielä huolettomammalla otteella. Blogin nimen voi aina muuttaa, se on helppoa. Sen sijaan osoite kannattaa miettiä tarkemmin, sillä sen vaihtaminen vaikuttaa moneen asiaan. Lisäksi osoite vapautuu samantien uudelleen käyttöön ja nämä tällaiset vastikään vapautuneet osoitteet ovat spämmääjien suosiossa, sillä ainakin aiemmin rekisteröityneet lukijat jäivät siihen vanhaan osoitteeseen, jolloin spämmääjä sai lukijakunnan valmiina kuin Manu illallisensa.

Blogin teemoja ja ideaa kannattaa miettiä, mutta ei lyödä lukkoon mitään tiettyä kaavaa. Ihminen muuttuu, miksei blogikin saisi muuttua siinä matkalla.

Suosin itse selkeyttä eli yhteen postaukseen yksi teema/ehyt kokonaisuus. Jos on liikaa erilaista "asiaa", postauksesta tulee helposti sekava ja raskas. Lisäksi postaus voi paisua kilometrin, jopa kahden, pituiseksi. Turha tunkea yhteen postaukseen karsea määrä tavaraa, kun voi tehdä kaksi postausta. Tai vaikkapa kolme!

Tämä minun postaukseni on nyt esimerkki siitä, miten tuon enkkuosuuden voisi hyvin karsia omaksi postauksekseen. Se ei liity bloggaripalkintoon mitenkään, vaan on melko turha ja irrallinen horina. Mutta jätän sen tuohon ihan vain esimerkiksi.

Heitän palkinnon nyt vain kahdelle, koska olen rebel. Sori. Halukkaat voivat kyllä napata tämän mukaansa muuten vain.

Palkinto menee

Annikalle, Rakkaudesta kirjoihin
Maille, Kirjasähkökäyrä

Onnittelut sille, joka pääsi tänne asti. Mukavaa viikonloppua!