Hawkingin elämä pähkinänkuoressa

Stephen Hawking: My Brief History  
- a Memoir
Bantam Press, 2013
S. 128


Stephen Hawking on teoreettinen fyysikko ja kosmologi, joka on varmaan suurimmalle osalle ainakin nimeltä tuttu. Stephen Hawkingista puhuttaessa esiin ponnahtaa usein myös hänen sairautensa, jonka takia hän on riippuvainen pyörätuolistaan. Hawking sairastaa ALSia.

Kiinnostuin Hawkingin kirjasta, koska minua kiinnostaa herran varhaisempi elämä: aika ennen hänen sairastumistaan (hän sairastui jo 21-vuotiaana). Myös Hawkingin persoonallisuus kiinnostaa ja ajattelin, että tämä kirja voisi sitä avata. Tietoa Hawkingista on toki paljon tarjolla netissä, mutta halusin lukea nimenomaan hänen kirjoittamansa kirjan.

My Brief History onkin mielenkiintoinen, vaikka periaatteessa se ei tarjoile mitään uutta Hawkingista ennestään tietävälle. Hawking käy läpi valitsemansa käännekohdat elämästään. Perhe- ja ihmissuhteiden kuvaus on melko niukkaa. Hän ei niitä käy sen kummemmin vatvomaan - kunhan kertoo asioista ilman sen kummempaa draamailua ja analysointia.

Pääpaino on Hawkingin opiskelussa, urassa, kirjottamissaan kirjoissa ja tutkimuksissa jne. Eli jos kaipailee persoonallista otetta, niin saa pettyä: sitä ei tässä kirjassa juuri ole. Itse asiassa kirja on melko persoonaton.

Eniten tilaa saavat mustat aukot ja muut tutkimukset, joista Hawking kertoo varsin kansantajuisella kielellä. Mielenkiintoinen perusteos siis, joka tarjoille ajateltavaa ja pohdittavaa. Henkilökohtaiset asiat - muun muassa sairastuminen ja sairauden eteneminen - on mainittu ikään kuin pakkopullana. Ainoastaan sairauteen liittyville apuvälineille on annettu sijaa enemmän.

Harmaan kauneus

Vain väärennökset kukkivat talvisin.

Kuinka pitkälle voi kurottaa saadakseen koskettaa?

Hymyn kaari.

Suojassa, turvassa.

Ovatko huiput terävämpiä kuin okaat?

Aidan takana on eristettynä vai turvassa?

Minun kruununi on suurempi kuin parahin portti.

Olen odottanut ja vihdoin kohtasin.

Miten niin harmaa on tylsää? Silmäni söivät kaiken. Kuvat tältä päivältä.

Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat
(alkuper. Änglavakter, 2011)
Wsoy, 2013
S. 498
Suomentanut Outi Menna

3. kirja Fredrika Bergman ja Alex Recht -sarjassa.

Mitä yhteistä on iäkkäällä vanhainkodissa asuvalla lastenkirjailija Thea Aldrinilla ja nuorella opiskelijalla Rebecca Trollella?

Entä miksi Fredrikan vauvan isä, Spencer, ei viitsi mainita asiasta, vaikka tuntee molemmat naiset? Miksi hän pitää suunsa kiinni, vaikka olisi aiheellista se kenties avata?

Liemessä muhii muutama muukin henkilö ja kaikilla tuntuu olevan jos jonkin sorttista jauhoa pussissa, mutta mikään jauho ei silti tunnu sopivan soppaan. Tukholman poliisilla on siis jälleen melkoinen verkko setvittävänään. Fredrikan kannalta tilanteen tekee erityisen arkaluontoiseksi myös Spencerin mahdollinen sekaantuminen asiaan: ihan selkeästi Spencer salaa jotain. Mutta mitä?

Sitä paitsi ruumiita putkahtelee pinnalle lisää samaisesta kuopasta, johon Rebecca Trolle oli haudattu. Ei voi mitenkään olla mahdollista, etteivät ne liity toisiinsa. Eihän? Mutta keitä nuo muut ruumiit ovat ja miten ne liittyvät toisiinsa?

Varsinaisen kerronnan rinnalla kulkee kuulustelypöytäkirjat, jotka vihjailevat lukijalle, että jotain karmaisevaa on sattunut tutkimusten aikana. Ja niin onkin.

Rikostutkija Fredrika Bergman ja professori Spencer ovat saaneet vauvan. Harmittelin Tuhatkaunoja lukiessani, että pitipä taas käydä näin: että naisen on "pakko" saada lapsi. Aina se biologinen kello pitää sotkea joka paikkaan.

Olisi kiva joskus lukea dekkarisarjaa, jossa keskeinen henkilö on lapseton nainen: minkälaisia ennakkoluuloja ja haasteita hän kohtaa? Koska tokihan vapaaehtoisesti lapsettoman naisen täytyy olla jotenkin tunneköyhä uraohjus. Tai muuten vain tunteeton ja kykenemätön vastuun ottamiseen.

Toisaalta lapsettomalta voi työelämässä odottaa jatkuvaa joustoa, koska eihän sinun tarvitse ottaa ketään huomioon, kun sinulla ei ole lapsia. Että ihan hyvin voit pitää kesälomasi vaikka syyskuussa, mutta minä en voi, koska laspset ja plaa plaa. Ja mitähän muita noita onkaan. En nyt jaksa edes luetella, mutta kyllähän niistäkin sisältöä romaaniin saisi.

Että mielellään lukisin vaihteeksi sellaisesta (lapsettomasta naisesta) kuin iänikuisesta työn ja lapsen yhteen sovittamisen haastavuudesta. Sitä tulee jo ihan tarpeeksi joka tuutista. Varjelijoille isoksi plussaksi tosin mainittakoon, että kirjassa ei tuossa mahdollisessa haastavuudessa ryvetä eikä siitä jauheta. Tosin Varjelijoissa ei tuota haastavuusongelmaa oikein olekaan, mistä siitäkin oikein über-ISO plussa ja hali kaupan päälle.

Välihuomautus alkaa: Zoë Ferrarisin Saudi-Arabia-trilogiassa keskeinen henkilö on lapseton ja sellaisena ehkä haluaakin pysyä. Tai eihän sitä tiedä. Mutta etenkin Saudi-Arabiassa lapsen ja työn sovittaminen yhteen on lähes mahdottomuus, kun siellä pelkästään naisen meneminen töihin on melkoisen haastavaa. Välihuomautus päättyy.

Jahas, tulipa taas lähdettyä sivuraiteille. Pahoittelut, motkotuksenihan ei liittynyt mitenkään tähän kirjaan, joten en tajua miksi piti edes märistä. Mutta joskus asian pitää tulla ulos ja sitten sen annan tulla. Joskus sensuroin sen ennen postauksen julkaisua, mutta nyt en.

Varjelijathan on oikein mainio dekkari - jännittävä ja koskettavakin! Olen alkanut kiintyä näihin Ohlssonin henkilöihin. Peter Rydh saa erityista sympatiaa minulta varsinkin tämän kirjan jälkeen.  Onneksi on vielä neljäs Ohlsson, Paratiisiuhrit, hyllyssä. Laatuluettavaa siis luvassa! Runsas kiitos jälleen rakkaalle ystävälleni Annikalle kirjasta.

~~~

Oikein rattoisaa joulua tai mitä ikinä kukin viettää tai on viettämättä. Itse vain olen ja hengitän enkä juhli mitään, joten saatanpa bloggailla tässä pyhien aikana ja kenties muutenkin roikkua netissä, jos sattuu huvittamaan.

Katsaus kuluvaan lukuvuoteen

Vuosi vetelee viimeisiään, sen kunniaksi ajattelin repäistä ja tehdä jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen blogihistoriani aikana tehnyt. Ei kannata kuitenkaan hypätä kattoon jännityksestä, sillä kyseessä on niinkin kuivakka asia kuin tilastot. En ole tilastoihminen ollenkaan, mutta nytpä teen poikkeuksen koska voin, eikä kukaan voi minua estää. Sitä paitsi minua kiinnostaa omat lukemiseni.


Luetut, kokonaismäärä:

Vuotta on vielä jäljellä, samoin myös lukuaikaa, mutta tähän mennessä olen lukenut 73 (oikeasti 72, mutta yksi on kesken ja ehdin kyllä sen lukea loppuun tänä vuonna ja varmasti muutaman muunkin) kirjaa. Vastaava luku viime vuonna oli 84 eli melko samoissa luvuissa mennään. Minulla ei ole mitään määrällistä tavoitetta lukemisilleni eli en kilpaile edes itseni kanssa mistään. En ole kilpailuhenkinen missään muodossa.


Uudet kirjat eli vuonna 2014 julkaistut:

Kuluvana vuonna julkaistuja kirjoja olen lukenut kuusitoista (16). Tai periaatteessa viisitoista (15), sillä yhden jätin kesken. Toisaalta nyt on kesken yksi tuore tapaus, joten se nostanee luvun takaisin kuuteentoista.

Uutuuskirjojen laskentatapa oli ajoittain hieman vaikeaa, koska esimerkiksi Eunsum Kimin Pohjois-Koreasta kertova kirja on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 2012. Sehän ei siten periaatteessa ole uutuus, mutta olen laskenut uutuudeksi kirjan, joka on uusi joko Suomen tai Brittilän markkinoilla. Näitä tällaisia tapauksia on siten useampikin. Eli ihan kaikki uutuudet eivät välttämättä periaatteessa ole oikeasti uutuuksia.

Joskus korviini kantautuu vikinää siitä, että luetaan vain uutuuksia. No kuule, eipä lueta ainakaan tässä blogissa.

Suomeksi luetut: 32
Englanniksi luetut: 41

Arvostelukappaleet:

Pahamaineisia korruptiokappaleita tuli luettua peräti kahdeksan (8). Nämä kirjat olen merkinnyt postaukseen jännittävästi nimellä "arvostelukappale", että mahdollinen lukija voi päätellä, etten nuoleskele kenenkään peräpuolia. Kaikki korruptiokirjat olen itse pyytänyt paitsi yksi tuli pyytämättä (mistä suuri kiitos - oli nimittäin hyvä kirja!).


Kesken jääneet:

Herman Kochin Summer House with the Swimming Pool eli suomeksi Lääkäri jäi kesken reilun sadan luetun sivun jälkeen. En vain jaksanut sitä jaaritusta, jota en kokenut missään määrin kiinnostavana.

Koska vuosi ei ole vielä luettu loppuun saakka, nämä tilastot heittelevät muutamalla kirjalla sinne sun tänne. Kuvituksena on Goodreadsista ottamani ruutukaappaukset lukemistani kirjoista.

Ps. Pidätän oikeuden laskuvirheisiin; matematiikka ei ole koskaan ollut vahvinta osaamistani.

Kulta-aika

Tahmima Anam: A Golden Age
Canongate, 2012
Ensimmäisen kerran Briteissä julkaistu 2007 by John Murray
S. 287

Maaliskuu 1959, Itä-Pakistan.

Rehanan aviomies menehtyy ja Rehana itse on seota surusta eikä hän pysty estämään lankonsa järjestelyjä: Rehanan lapset viedään häneltä. Mutta Rehana tekee kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin - ja lopulta saakin.

Sitten hypätään maaliskuuhun, vuoteen 1971. Itä-Pakistan on kovaa kyytiä irrottautumassa Länsi-Pakistanista ja itsenäistymässä Bangladeshiksi.

Itsenäisyys saavutetaan 16.12.1971, mutta sitä ennen käydään noin yhdeksän kuukautta kestänyt vapautussota, joka onkin tämän kirjan taustalla juokseva "punainen lanka".

Rehanan lapset ovat varttuneet nuoriksi aikuisiksi; poika, Sohail, on jo täysi-ikäinen, tytär Maya vasta astumassa aikuisuuden kenkiin. Nuorissa on vimmaa ja intohimoa, etenkin Mayassa. Sohail on maltillisempi; oikeastaan niin maltillinen, että haluaisi pestä kätensä koko sodasta. Mutta hän ei voi, vaan sotkeutuu siihen kainaloitaan myöten. Rehana lähinnä istuu kotona ja pelkää lastensa puolesta.

Bangladeshin itsenäisyystaistelu ei ole minulle tuttu ennestään ja siksi luinkin faktat mm. Wikipediasta kirjan lukemisen ohella. Perusfaktojen osalta kirja vaikuttaa uskottavalta. Huomatkaa, miten skeptinen olen. Minun on pakko tarkistaa tarkistettavissa olevat asiat lukiessani todellisista historiallisista tapahtumista, koska en halua omaksua ns. väärää tietoa. Toisin sanoen haluan varmistaa, että kirja ei ole ihan tuulesta temmattua fantasiaa, vaikka fiktiota onkin.

Aloin lukea kirjaa suurella vimmalla ja mielenkiinnolla ja periaatteessa kirja onkin melkoisen koukuttava ja kiinnostava. Tosin en millään pääse Rehanan, jonka näkökulmasta kirja pääasiassa kerrotaan, persoonaan käsiksi. Hän se jaksaa surra menneiden muutamaa tragediaa eikä pääse niistä sitten millään irti. Ihan alkoi ottaa päähän moinen rypeminen, anteeksi nyt vain.

Jopa lukijalle periaatteessa etäisemmäksi jäävät Maya ja Sohail ovat loogisempia ja lihallisempia persoonia kuin äitinsä Rehana. Kuitenkin kirjailijan tarkoitus lienee esittää Rehana urheana äitinä, joka tekee lastensa puolesta mitä tahansa. No juu, kyllä hän varmasti sellainen on, vaikka ei teekään periaatteessa mitään - ainakaan vapaaehtoisesti. Jonkinlaista sankariakin Rehanasta yritetään leipoa, kun niin pitää lastensa puolta. Minulle tosin jäi epäselväksi mitä niin merkittävää hän nyt oikeasti teki.

Varmaan tuli selväksi, etten oikein innostunut latteasta Rehanasta. Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostavaa luettavaa - ennalta-arvaamattomuudesta myös plussaa - eikä se ole mielestäni turhan brutaali sota-aiheestaan huolimatta. Hieman herkempikin siis sen uskaltaa lukea ja ehkä jopa kokea Rehanan armollisemmin kuin minä.

Kirjassani mainitaan, että tämä A Golden Age on ensimmäinen osa ns. Bengal-trilogiassa. Toinen osa on The Good Muslim, joka minulla onkin jo hyllyssäni. En tosin tiennyt näiden kirjojen jatkoyhteydestä ennen kuin vasta Golden Agen luettuani. Onneksi, sillä olisi muuten voinut jäädä lukematta, koska olen ajatellut, etten ala nyt mitään trilogioita lukea. Noh, aloin kuitenkin ja hyvä niin koska kaikesta marinastani huolimatta kirja oli ihan lukemisen arvoinen. Tosin trilogian kolmatta osaa ei ilmeisesti ole vielä edes kirjoitettu: en ainakaan löytänyt viitteitä siitä.

Haluan pari sanaa vielä sanoa The Good Muslimista, joka vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Siinä nimittäin pääpaino taitaa olla Rehanan lapsissa, ei Rehanassa itsessään thank God!

Tahmima käyttää jonkin verran vierasperäisiä sanoja. Sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva ylläri niin kuin usein tällaisissa kirjoissa. Vaan eipä ollut sellaista ja se hieman otti myös päähän.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Kulta-aika. Sen saa muuten tällä hetkellä todella huokeaan hintaan (kovakantinen 2,70 euroa) eräästä paikasta, ellei kyseessä ole vale-ale. Jokunen voi arvata, mitä suomalaista nettikirjakauppaa tarkoitan!

Kulta-ajasta on kirjoittanut muun muassa Kirjanurkkauksen Zephyr.

~~~

Kirjan kansi ansaitsee erityismaininnan, sillä se on erityisen kaunis - hieman kiilteleekin ja harakka minussa nostaa päätään. Se on niin kaunis, että ostin kirjan sen perusteella. Toki luin takatekstinkin ja se(kin) vaikutti kiinnostavalta, joten spontaani ostopäätös oli sillä tehty.

Kannen suunnittelu: Rafaela Romaya/Canongate Art Dept. / Illustration: Daniela Terrazzini.

On the Neighbourhood

Maisemiin, joissa joka päivä kulkee, turtuu. Kuitenkin se tuttu ja arkinenkin voi olla - usein onkin - kaunista, kun vain avaa silmänsä ja oikeasti katsoo, näkee. Tässä muutama kuva paikallisesta asumusarkkitehtuurista. Kuvat olen ottanut eilen ja toissapäivänä eli tuore kama on kyseessä.

Meitä on suosittu säillä. Aurinko on paistellut lähes päivittäin, nytkin paistelee. Harvemmin täällä sellaisia pitkiä auringottomia putkia on (puhun nyt siis Lontoon alueesta, en koko brittilästä): yleensä jossain vaiheessa ainakin hetken paistaa. Paitsi viime talvi oli todella sateinen ja silloin ei moneen päivään näkynyt sitä aurinkoakaan.

Puheet siitä, että täällä aina sataa, ovat potaskaa. Tosin britit itsekin huokailevat, että aina sataa ja silloin tekisi mieleni sanoa, että menkää Helsinkiin: siellä sataa enemmän (tämä on ihan tilastollinen fakta).

Lunta täällä (Lontoon alue) ei ole tuprutellut aikoihin. Viime talvena ei tullut kertaakaan - sitä aiempina on tullut muutaman kerran, mutta lumi sulaa yleensä päivän aikana pois. Maksimissaan se kestää pari päivää. Sopii mainiosti minulle.

Tähän alle lisään vielä kuvan kotitalostamme. Sen olen ottanut vuosi sitten lokakuussa, kun muutimme tänne. Muutosta löytyy juttua ja muutama kuva lisää täältä. Rakastan tätä aluetta: en haluaisi asua missään muualla Lontoossa kuin täällä! Tästä on muodostunut minulle rakas kotiseutu.

Oman elämänsä häpeäpilkut

Kannen kuva: Lucy Harmer

J.M. Coetzee: Disgrace
Suom. Häpeäpaalu
Secker & Warburg, 1999
S. 220

Nyt on kyseessä sellainen klassikko, josta varmaan kaikki ovat kuulleet. Suurin osa on kaiketi tämän lukenutkin. Itsekin melko varmasti olen joskus aikoja sitten, koska lukiessani nousi mieleeni sirpaleisia muistijälkiä.

En yksinkertaisesti saa tästä kirjasta kirjoitettua mitään, ellen spoilaa. Kirjan juoni ei ole mitenkään ihmeellinen; sen saisi mahtumaan noin kahteen virkkeeseen. Mutta pääpaino onkin ihan muualla kuin "ulkoisissa" tapahtumissa. Tärkeintä on (Lurien) sisin ja mitä sieltä löytyy - tai ei löydy.


VAROITUS: SPOILAUSVAARA ALLA - JATKA LUKEMISTA OMALLA VASTUULLA TAI OLE JATKAMATTA, MUTTA TURHA TULLA MINULLE ITKEMÄÄN, JOS SPOILAANNUT.




Keski-ikäinen David Lurie opettaa yliopistolla romanttista runoutta. Lurien valinta (opettaa juuri romanttista runoutta) on mielenkiintoinen, sillä romantiikka on Luriesta yhtä kaukana kuin on sarjamurhaajasta empatia. Mutta mitäpä siitä - lienee tahallinen valinta.

On silti ironista, että David Lurien uran ja elämän onnistuu mullistamaan hänen oppilaansa. Nuori ja kaunis nainen, jonka kanssa Luriella on melko yksipuolinen suhde. Skandaalinkäryä on ilmassa ja Lurie ottaa syytökset tyynenä vastaan. Julkiseen katumiseen ja anteeksi pyytelyyn hän ei silti alennu. Ei, koska hän ei oikeastaan näe tehneensä väärin ja siinä hän on johdonmukainen alusta loppuun - ei hän muuta kantaansa.

No mutta, tekikö hän väärin? Pitäisi varmaan ajatella, että teki (koska hän periaatteessa raiskasi tytön, vaikka minusta ei kuitenkaan). Vaan enpä voi silti täysin niin ajatella, mikä tietyssä määrin ehkä - en ole ihan varma - häiritsee minua itseänikin. Minä nimittäin saatan joissakin asioissa jopa samastua David Lurien ajatuksiin.

Entä häpeääkö Lurie tekoaan? Minusta ei. Kyse on enemmänkin siitä, että hänet on (omasta mielestään) häpäisty. Hänestä on tullut yliopiston häpeäpilkku, niin kuin hänen tyttärestään tulee myöhemmin oman kylänsä häpeäpilkku.

Kirjan voisi jakaa kahteen osaan: mitä tapahtui kaupungissa ja mitä tapahtui maalla? Lurie nimittäin matkustaa Cape Townista tyttärensä maatilalle mietiskelemään ja nuoleskelemaan haavojaan. Huijasin, ei hän mitään nuoleskele - ei ole aihetta sellaiseen. Mutta fudut tuli yliopistolta ja johonkin piti mennä, joten miksipä ei tyttären tykö.

Aluksi asiat tuntuvat menevän ihan kohtuullisesti, mutta sitten taas tapahtuu: kolme mustaa huligaania hyökkää tilalle. On tarpeen mainita ihonväri, sillä eletään apartheidin jälkeistä aikaa, mutta ennakkoluulot leijuvat edelleen ilmassa. Lurie ei kaupunkilaisena voi mitenkään ymmärtää tyttärensä suhtautumista asiaan. Tytärtä ärsyttää isänsä sotkeutuminen asioihin ja kyvyttömyys nähdä asioita muuta kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan.

Ja minä itkin koirien kohtaloita. Jestas sentään, mitä horisen, mutta kirjassa tapahtuu suoranaista koirien liukuhihnakuolemaa ja se on kuulkaa koskettavaa. Siihen ei totu edes liukuhihnatyönä heitä nukuttava nainen. Ja minä löydän David Luriesta pehmeän kohdan kaiken kovuuden ja jähmeän jääräpäisyyden alta. Minä tietyllä tapaa inhoan ja samaan aikaan pidän hänestä.

Löysin kirjasta yhden epäjohdonmukaisuuden. Tai sitten tytär valehteli isälleen; en tiedä kummasta on kyse. Pähkinänkuori: tytär tulee raskaaksi raiskauksesta. Isäehdokkaita on kaksi, koska yksi kolmesta ei kuulemma raiskannut. Kuitenkin kirjassa annetaan myöhemmin ymmärtää, että tuo kolmas voisi silti olla isä. Miten se on mahdollista, jos ei hän kerran raiskannut - ainoastaan katsoi ja otti oppia?

Summa summarum: Taiten kirjoitettu, Coetzeen kieli on kaunista ja tyylikästä. Kokonaisuus on eheä ja jätti mieleeni valtavat jälkimainingit. Tämä kirja ei hevin päästäni unohdu ja varmasti luen sen uudelleen joskus. Kirjan lisään suosikkeihini.

~~~

Huomasin muuten, että minulla on kaksi Disgracea hyllyssäni. Laitan mielelläni toisen (pehmeäkantinen) kiertoon eli vinkkaa kommenttilaatikossa jos kirjan haluat ja laita sitten s-postia minulle (elegiah@gmail.com), niin pistän kirjan tulemaan.


Häpeäpaalu muualla bogeissa:

Tea with Anna Karenina
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (Spoiler alert)

Nostalginen Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Minerva, 2013
S. 225

Harakkapoika laukaisi minussa nostalgisen matkustelun kaipuun ja siksi luin Lähiöoksennuksen heti Harakan perään. Harakkapojan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Imatralle, joka ei ole minulle ominta aluetta. Olen Imatralla käynyt, mutta en koskaan asunut.

Lähiöoksennuksessa sen sijaan liikutaan Helsingissä ja kirjassa kyseessä oleva lähiö on Kannelmäki. Kantsu on erittäin tuttu paikka minullekin, vaikken ole siellä koskaan asunut.

(Olen Itä-Pasilan kasvatti; myöhemmin Espoon, ja sitten taas takaisin Helsinkiin. Toisin kuin kirjan Katja, minä en halunnut pois lähiöstä paitsi vasta sieltä Espoon lähiöstä, joka muistutti periaatteessa enempi Kantsua kuin Itä-Pasila.)

Kannelmäessä 30.5.2008.

Juvonen on minua vain vuoden vanhempi, joten minun on helppo samastua hänen kuvaamaansa aikaan ja "trendeihin". Lähiöoksennus onkin melkoinen nostalgiatrippi omaan nuoruuteeni, sillä sitä (nuoruutta) tulee väkisinkin mietittyä ja verrattua Lähiöoksennukseen.

Kirjan kertojan, Katjan, kanssa minulla ei periaatteessa paljon yhteistä ole muuta kuin se, ettemme kumpikaan ole (olleet) kovin suosittuja (perus)koulussa. Tai siis ollenkaan suosittuja. Minun elämäni käännöspiste tapahtui tosin vasta muuttaessamme pois Pasilasta, mikä oli minulle ihan kamala shokki. Sen kanssa oli vain pakko elää ja kyllähän nuori sopeutuu. Mutta jäin aina ja ikuisesti kaipaamaan vanhoja ystäviäni ja elämää, jotka auttamatta liukuivat pois käsistäni.

Tähän väliin siunaantui muuten kilometrin pituinen avautuminen, jonka sensuroin pois. Mainitsen asiasta, koska tämä kirja tosiaan tuli lähelle, ja toi mieleeni valtavan läjän muistoja - paljon myös sellaisia, joita en välittäisi muistella, mutta jotka minun oli pakko kirjoittaa koska en muuten nähtävästi pääse eteenpäin tämän mietteen kanssa.

Katja hengailee ystäviensä Mirrin ja Sannan kanssa. Päät täyttyvät teineille tuohon aikaan ominaisista ajatuksista; jutellaan pojista, halutaan rakastua, tarvitaan rahaa ja mietitään, miten sitä saisi. Ja kyllä, ryypätään ulkona pussikaljaa. Kaljat on saatu kärkkymällä kaupan ulkopuolella ja etsimällä hakijoita. Minäkin olen tehnyt tuota samaa viikonloppuisin. Myös vanhempien viinapulloista on verotettu juomaa ja lisätty vettä tilalle, ettei hävikkiä huomaa.

Itse asiassa kirjassa mainitaan liuta kaikenlaista kuvaavaa, joka lienee melko monelle ikäiselleni tuttua; palautettiin Maxiin ostoskärryjä saadaksemme rahaa, Pankit pitivät lastenjuhlia (Jeans-tili ja Hakki Hamsteri mainittu!), Lepakkoon piti päästä jne.

Ja ai niin, itsensäpaljastajatkin tuntuivat olevan "muodissa" eli niihin törmäämistä ei oikein voinut välttää. Olin ehkä noin ensimmäisellä luokalla, kun ystäväni kanssa tumputtajaan törmäsin Alppipuiston kallioilla. Mies veti siellä käteensä ja tarjosi meille kahtakymppiä, jos teemme tempun hänen puolestaan. Teimme työtä käskettyä ja saimme rahamme. Minua yökötti, en tuolloin tajunnut mistä on kyse. Minulle on jäänyt mieleeni, että pitää niin kauan tehdä "näin", kunnes tulee valkoista vaahtoa.

Tätä kirjaa voisi pitää Katjan kasvutarinana lapsesta teiniyteen. Mielestäni se on myös melko pätevä kuvaus aikakaudesta. Voi tuota tietyllä tapaa yksinkertaista 80- ja 90-lukua! Ei puhelimia, ei tietokoneita. Tai no lankapuhelin, jolla saattoi soittaa nollaviisysiin. Olen sinne itsekin soittanut.

Vaikka Katjan elämän raamit noin muuten ovat erilaiset kuin omani, ympäristö ja tietyt ajatukset yhdistävät ja tekevät lukemisesta nostalgisen. Olisi oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten kirjan kokee sellainen, joka tuota aikaa ei ole elänyt.

Huomaan, että lätisen kirjan sijasta enimmäkseen itsestäni. En voi sille mitään - tämä kirja astui sisälleni. Eikä se mene pois. Kirja on oikeastaan melko surullinen. Jopa ahdistava. Ei ehkä muille (vaikka ikäviä asioita kyllä tapahtuu tässä kirjssa), mutta minulle. Mutta minä kenties väritän kirjan omien muistojeni myötä mustaksi ja peittelen sen surunauhalla.

Suuret kiitokset kirjasta Mari A:lle, lue Marin bloggaus Lähiöoksennuksesta! Lisään mahdollisesti linkit (jos jaksan) muihinkin Lähiöoksennus-postauksiin, mutta sitä ennen haluan lukea Mari A:n postauksen hitaasti ja ajatuksella.

~~~

Pakko vielä heittää eräs lapsuuden urbaanilegenda kauniiksi lopuksi.Tämä patsas sijaitsee edelleen Itä-Pasilassa. Käyn sitä aina Suomeen tullessani pällistelemässä. En tiedä, miksi. Minulla on joku pakkomielle. Tämän kuvan otin viime kesänä.

Nainen, jolla on kädessäään (näkymätön) veitsi. Veitsi putoaa aina, kun on hornanportinvartijataivas. Jos silloin sattuu kiipeilemään patsaalla, saa veitsestä! Kammoan tuota patsasta vieläkin, vaikka Itä-Pasilalla on aina sydämessäni erityinen paikka. Myös Hornanportinvartija-taivas herättää minussa edelleen outoa levottomuutta.

Antakaa rahaa voidakseni elää arvoistani elintasoa!

Kansi: Nic Oxby

Jera Hänninen: Harakkapoika
Bazar, 2006
S. 223

Olen lukenut kaksi melko samantyyppistä ja kuitenkin erilaista kirjaa aivan peräkanaa. Toinen on tämä Harakkapoika, toinen Anu Juvosen Lähiöoksennus.
 
Yhteistä näille kirjoille on suunnilleen sama aikajakso - se aika, jolloin minäkin olin lapsi ja nuori. Tyyliltään kirjat ovat kuitenkin yhtä kaukana toisistaan kuin puun latva ja sen juuret.


...äiti, haluan olla Dick Ronkainen, Dick, niin kuin Viisikossa, en enää Karri, voisitteko kutsua minua Dickiksi, pyydän teitä - niinhän Viisikkokin aina sanoi - minä pyydän teitä, olkaa niin hyvät.

Karri saa räkäisen naurun äidiltään ivallisin sanankääntein höystettynä. Karrin äiti vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta heti kirjan alussa eikä tuo tunne siitä mihinkään muutu. Karrin äiti on katkera Karrille syystä, jota on vaikea käsittää. Mistä kumpuaa äidin inho ja hänen toteuttamansa henkinen väkivalta vain yhtä lastaan kohtaan, kun kaksi muuta sisarusta saavat olla rauhassa? (tähän löytyy kyllä vastaus kirjasta)

Perheen isä on ihan jees - mitä nyt liitelee omissa taivaissaan ja suurissa luuloissaan. Eletään aikaa, jolloin pankista saa lainaa yhtä helposti kuin lapsi saa pedofiililta karkkia. Ja isä ottaa lainaa, jolla rahoittaa unelmansa ikiomasta ravintolasta, joka onkin hotelli. Rahaa rahaa rahaa tursuaa joka lävestä. Muutetaan uuteen asuntoon hienolle alueelle!

Karrille nousee raha - ja kusi - päähän, vaikka hän on vasta nuori. Mutta status on tärkeä - ja se, että on rahaa ja asutaan ja pukeudutaan hienosti. Rahalla hän sitten leveilee koulussakin ja sepittelee tarinoita, jotka hän varmaan itsekin uskoo todeksi. Kyseessä on Karrin hotelli: isä ja äiti näyttäytyvät hänelle lähinnä palveluskuntana. Mutta hän, Karri, omistaa kaiken.

Salaa Karri lukee naistenlehtiä, joissa keikkuu hienoja ihmisiä, aatelisia ja kaikkea. Hän löytää uuden itsensä lehtien sivuilta.

...sinä poika, joka aiemmin tottelit nimiä Karri ja Dick. Olin pyörtyä löytämisen riemusta! Huimasi ja tärisin, niin riemuissani olin.
Haluan olla Robert.
Robert von Bonsdorff.
Dick kuulostaa naurettavalta. Se ei ole nimi. Ei oikea nimeni.
Robert sen pitää olla.
Robert von Bonsdorff.


Kaikki kirjan keskeiset henkilöt - eniten Karri itse - ovat liioiteltuja ja kärjistettyjä. Tai no, Karrin sisar ja veli lienevät tolkun ihmisiä, mutta he eivät pahemmin ole kirjassa esillä. Samoin koulun oppilaat vaikuttavat normaaleilta Karrin rinnalla.

Mutta esim. myöhemmin mukaan tulevat punkkarit (ja homot) on kuvattu melko tyhjäpäisinä idiootteina nojaten stereotypioihin ns. kettutytöistä. Tai ehkä kyseessä on vain muotipunkkarit. Anyway, koska kärjistäminen on kirjalle ominaista, en jaksa miettiä asiaa sen enempää. Ja lukijallehan maailma suodattuu nimenomaan Karrin silmien ja hänen vinoutuneen mielensä kautta.

Vaikka Harakkapoika on näennäisen kepeä ja jopa naurettava romaani, sen alta löytyy kyllä syvempääkin sisältöä esim. koulukiusaaminen.  Jos harakalta vie sen varastamat esineet ja kimalluksen, jäljelle jää vain surullinen ja yksinäinen rätti, jolla ei ole arvoa edes hänen omissa - saati sitten toisten - silmissään.

Kaiken kaikkiaan melko merkillinen - hyvällä tavalla - lukukokemus. Välillä nauratti, sitten ärsytti, suretti. Melkoisen ennalta-arvaamaton kirja ainakin minulle. Kiitos jälleen kerran ystille (tunnistanet itsesi) kirjasta!

Rytökasat Lontoossa

Kävinpä taas pällistelemässä rytökasoja. Pahoittelen mahdollista epäkunnioittavaa sanavalintaa, kun kyseessä on kuitenkin taide ja käsityöt ymv. Siksipä kerron suhteestani rytökasoihin ennen kuin menemme niitä tonkimaan.

Käytän näissä taideyhteyksissä rytökasaa kuvauksena miljööstä - en siis yksittäisestä taideteoksesta. Minä pidän rytökasamiljööstä. Sen vastakohtana voisi pitää askeettista taidegalleriaa. Sellaista, jossa on valkoiset/vaaleat seinät ja taide on laitettu esille väljästi. Tilan ei olekaan tarkoitus luoda tunnelmaa eikä edes puhutella, vaan olla mahdollisimman neutraali ja mitäänsanomaton. Pääpaino on siis itse taiteessa - ei tilassa.

Pidän askeettisista taidegallerioista vain, jos siellä esitettävä taide miellyttää juuri minua. Koska jos (taide) ei miellytä (tai en ymmärrä sitä), ei paikassa puhuttele minua mikään - siellä ei ole henkeä. Olikohan tarpeeksi sekavasti selitetty? Jos oli, niin esitä ihmeessä tarkentavia kysymyksiä.

Mutta mennään nyt niitä kasoja katsomaan. Tällä kertaa vuorossa on Eel Pie Island, joka onkin varsinainen taiteilija- ja käsityöläissaari. Se on auki yleisölle vain pari kertaa vuodessa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun onnistuin perseeni sinne hilaamaan oikeaan aikaan.

Saarella on myös venevaja, jossa kunnostetaan ihan oikeita paatteja. Suljetulle alueelle astellaan juuri tuon muulloin lukitun venevajan läpi. Venevajassa on esillä maalauksia, joita voi myös ostaa.

Alla oleva hökkeli on vene, jossa on taiteilijan myyntipuoti.

Alue ei ole järin suuri, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kujat ovat kapeita ja joka paikka on pullollaan taidetta ja muutakin rojua mm. vanhoja autonrenkaita, metalliputkia ja -ketjuja, rikkinäisiä tuoleja ja kärryjä jne.

Ilmatilassakin on tavaraa - häkkilintu!

Muhkea mirri hyvästelee vierailijat. Oli todella antoisa kierros ja sääkin salli. Mulled winea (glögi) olisi ollut tarjolla huokeaan hintaan, mutta en viitsinyt juopotella niin aikaisin päivällä.

Ps. Löytyisi vielä yksi suhteellisen tuore rytökasa, syyskuulta nimittäin. Se on hieman erilainen, koska kyseinen tila sijaitsee sisällä. Se on eräs taidemyyntinäyttely Dallasissa, jossa meinasin pyörtyä runsauden ja liikutuksen keskellä. Se oli niin minun näköiseni paikka! Kenties esittelen senkin myöhemmin nimellä Rytökasat Dallasissa.

Ei elämää, vain selviytymistä

Henning Mankell: Chronicler of the Winds
(Comédia Infantil, 1995)
Harvill Secker, 2006
S. 233
englanniksi kääntänyt Tiina Nunnally

Tätä kirjaa olen metsästänyt vuosikausia ja voi sitä riemua, kun bongasin sen charity shopin hyllystä reilu viikko sitten.

Melkein kimalsi onnenkyynel silmäkulmassani kurkottaessani ottamaan kirjan syliini kuin vauvan, jonka luulin kadonneen ikiajoiksi.

Kirja on uncorrected proof ja sen kyllä huomaa. Typoja löytyy ja lausekukkasta on myös tarjolla. Mutta se niistä: kaiketi kirja on vielä kertaalleen oikoluettu ennen myyntipainoksen ottamista.

Kirjan tarina sijoittuu Mosambikiin ja sitä kertoo nykyisyydessä leipuri José Antonio Maria Vaz. Tapahtumaketjun sysää liikkeelle ampumakohtaus, jossa noin 10-vuotias katulapsi, Nelio, haavoittuu. Vaz toimittaa Nelion turvaan ja yrittää hoitaa halutonta potilastaan parhaansa mukaan. Nelio ei näet halua sairaalaan, ei halua lääkäreitä, ei mitään. Hän haluaa kertoa tarinansa ja sitten kuolla.

Ja onhan hänellä tarina kerrottavanaan, on kyllä. Valitettavasti sellainen tarina, joka voisi olla totta monenkin (mosambikilaisen) kohdalla. Nelion rauhallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun bandiitit hyökkäävät hänen kyläänsä. Väkivaltainen rosvojoukko polttaa kylän ja ottaa joukon kyläläisiä mukaansa kouluttaakseen pojista lapsisotilaista, naiset kelpaavat palvelijoiksi.

Nelio onnistuu pakenemaan ja jättämään kaiken taaksensa. Vaikka lopulta mikään ei jää taakse, vaan menneisyys riivaa niin unissa kuin valve-elämässäkin. Mitä tapahtui niille, jotka hän jätti taakseen. Mitä tapahtui äidille, mitä serkulle?

Nelion tie kuljettaa hänet lopulta merenrantakaupunkiin, jonne hän kokee voivansa jäädä. Uusi elämä katulapsena on alkanut. Se kasvattaa, se kuluttaa, se muuttaa. Elämällä ei ole suuntaa: elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Mitään muuta annettavaa sillä ei tunnu olevan. Loputon päiviennauha, joista jokainen on hieman erilainen mutta yhtä tyhjä ja päämäärätön.

Tämä ei ole mikään komedia, vaikka kirjan alkuperäisestä (Comédia Infantil) nimestä voisi sellaisia johtopäätöksiä tehdä. Kirjassa on kyllä huumoria - se on hienovaraista ja lähinnä tilannekomiikkaan nojaavaa - mutta sitäkin sävyttää tietynlainen surumielisyys ja haikeus. Se on sellaista huumoria, jolle ei rätkätetä silmät vettä vuotaen, vaan hymyillään hiljaisesti samalla kun yritetään pidättää kyyneltä valumasta.

"Someone who is on his way to somewhere can hardly keep company with someone who is going nowhere."

Kirjasta on blogannut myös ainakin Nadia. Muita bloggauksia en tähän hätään löytänyt.

~~~

Pääsenkin heti tällä kirjalla korkkaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen. Nyt on siis Ruotsi luettu.

Koosteet lukuhaasteista ja uusia tuulia

Osallistuin tänä vuonna kolmeen lukuhaasteeseen, joista kaksi on päättynyt. Tykkään kovasti lukuhaasteista, vaikka harvemmin "menestyn" niissä eli ei tule luettua niin paljon kuin voisi tai haluaisin.

Mutta mitä väliä! Lukuhaasteet muhivat alitajunnassani, ja jos nyt edes muutama kirja tulee luettua haasteeseen liittyen, se riittää minulle. 

Aloitetaan Vive la France -haasteesta, joka loppui jo 1.10. Sain luettua vain yhden kirjan (Albert Camus: The Outsider), mutta olen siitä hyvin ylpeä ja iloinen. Tuskin olisin nimittäin lukenut sitäkään ilman tätä haastetta.

Kilpailun jo päätyttyä rykäisin ja luin vielä vapaaehtoisesti toisenkin ranskalaisen romaanin (tosin samalta kirjailijalta), Ruton. Niin että kyllä kannatti osallistua. Kiitos Annamille kivasta haasteesta!

Suketuksen vastikään päättynyt Ihminen sodassa -lukuhaaste toi minulle neljällä lukemallani kirjalla korpraalin arvonimen. Noh, enpähän jäänyt pelkäksi sotamieheksi eli olen tähänkin ihan tyytyväinen.


Haasteeseen lukemani kirjat:


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake
Ishmael Beah: A Long Way Gone
Marina Nemat: Prisoner of Tehran


Minun perustamani haaste Hei me lusitaan! on vielä käynnissä. Se päättyy 31.12. 2014 eli vielä on aikaa vapautua sellistä!

Huomaan, että ryntään mukaan haasteisiin suurella innolla, mutta jo muutamien kuukausien kuluttua unohdan ne. Aion tänäkin vuonna osallistua muutamiin lukuhaasteisiin (minulta on myös tulossa sellainen eli pysykään kuulolla!) ja nyt rento tavoitteeni on muistaa lukuhaasteen olemassaolo niin kauan kuin se on voimassa.

Ps. Juuri alkoi Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste. Arvaa kuka on mukana!

Jäähyväiset Jeddahille

Zoë Ferraris: Kingdom of Strangers
Abacus, 2013
S. 402 (plus sanasto)

Vielä kerran saamme palata Saudi-Arabiaan, Jeddahiin. Olen säästellyt tämän kirjan lukemista, koska olen halunnut siirtää jäähyväisiä.

Tämä kirjasarja (jonka voi periaatteessa lukea missä järjestyksessä tahansa, jos ei ole kovin nipo niin kuin minä, joka en voisi) on varsinainen simpukka, joka avautuessaan sisältää kokonaisen helminauhan!

Nyt on siis luvassa armotonta hehkutusta. Tosin koen pakottavaa tarvetta hieman marmattaakin. Marmatus ei liity itse kirjaan, joten sitä ei lasketa, eihän.

"Competition to Stieg Larsson from an unexpected quarter." (Sunday Times)

Aargh, mikä siinä Larssonissa on, että siihen pitää kaikkea verrata. Kyllä, olen lukenut Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja pidin siitä. Mutta mitä halvattua se mihinkään liittyy?!

Tässä Saudi-Arabia-trilogiassa ei ole mitään samaa Millennium-trilogian kanssa: paitsi, että kirjoja on kolme. Ei ole insestiä eikä lasten hyväksikäyttöä, ei toimittajia eikä kirjan kirjoittamisia jne. Juu, käänteitä toki on, mutta eikö sellaisia nyt yleensä ole - tai ainakin yritä olla - kaikissa dekkareissa ja trillereissä. Että jokohan voisimme jättää sen Larssonin rauhaan, kiitos.


Jeddahin poliisiosastolla kuohahtaa, kun aavikolta paljastuu ruumiskätkö - siis varsinainen joukkohauta. Osoittautuu, että kyse on sarjamurhaajan tekosista ja murhat tuskin ovat loppumassa ihan heti, vaikka kätkö onkin nyt paljastunut.

Edellisista kirjoista tuttu Katya Hijazi saa työskennellä edelleen poliisilaitoksella oikeuslääkärinä. Naisten työskentely ei ole mitenkään itsestään selvä oikeus, joten kyseessä on tosiaankin saaminen. Luonnollisesti naiset on eristetty omaan "kammioonsa", että olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä miesten kanssa. Naisia kuitenkin tarvitaan, koska olisi naisruumiiden häpäisyä, jos mies niitä tutkisi.

Asenteet naisia - ja uskonnon tulkitsemista - kohtaan vaihtelevat paljonkin. Toiset ovat tiukempia kuin toiset ihan sukupuolesta riippumatta. Onkin melkoisen mielenkiintoista lukea, kuinka asioita hoidetaan tällaisessa "arvoristiriitaympäristössä".

Kulttuurinen aspekti on siis suuri osa kirjan miljöötä, mutta Ferraris ei edelleenkään valitse puolia tai osoittele sormella. Hän ei myöskään saarnaa naisten oikeuksista (tai niiden puutteesta) - ei kenenkään henkilöhahmonsa suulla, vaikka periaatteessa siihen olisi hyvät mahdollisuudet.

Se tekeekin tästä koko kirjasarjasta niin kiehtovan: se, että lukijalle annetaan erilaisia näkökulmia ja pohdittavaa ilman jeesustelua ja kauhistelua. Kirjassa ei myöskään tuoda esille vain naisnäkökulmaa, vaan myös miehet otetaan huomioon.

His more cynical friends had warned him about this. That getting married was conscripting yourself to servitude. You thought you were signing up for love and sex, but you were also signing up for giving them rides, for waiting in the food courts of shopping malls, in the sitting rooms of doctor's offices, in the queues at restaurant where they were not allowed to sit.

Ja kirsikkana kakussa: Ferraris ei toista eikä jankuta. Kussakin kolmessa kirjassa on hieman erilaisia näkökulmia vallitsevassa kulttuurissa elämiseen eli Ferraris ei toista mitään kaavaa ja jauha samoja asioita. Hän kertoo, mutta antaa lukijan itse päättää kantansa. Oma kantani on, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin päällepäin näyttää.

Sarjamurhaajan saalistamisen ohella tutkitaan poliisikomisario Ibrahim Zahranin salaisen rakastajan katoamista. Katya Hijazista tulee Zahranin uskottu ja hän (Katya) auttaa parhaansa mukaan etsinnöissä. Tutkinta täytyy hoidella salassa, sillä Zahrani ei ole aviossa kadonneen rakastajansa kanssa: suhde on siis haram.

Entäpä mitä Katya vastaa Nayirin kosintaan? Nayir on aavikko-opas, joka on ollut mukana menossa ensimmäisestä kirjasta lähtien. Tässä kirjassa hänen roolinsa on melko pieni: hän toimii lähinnä Katyan autokuskina.

Vaikka kirjassa on meneillään kaikenlaista, mitään ei ole silti liikaa. Tämä kirja - ja koko trilogia - on mahtava esimerkki siitä, miten kulttuureihin voi tutustua myös dekkareiden ja trillereiden välityksellä. Vaikka tarinat ovat kuvitteellisia, on ympäröivä kulttuuri melko aito ja todellinen.

Lisäksi nämä kirjat ovat inspiroineet minua lukemaan ihan muuten vain erilaisia juttuja ja faktoja liittyen Saudi-Arabiaan. Koen olevani tietoisempi ja oppineeni jotain.

Kertaukseksi trilogian kirjat:

1. The Night of the Mi'raj
2. City of Veils
3. Kingdom of Strangers

Myös Omppu on lukenut tämän kirjan. Suosittelen muillekin. Ferrarisin kirjoja ei ole HYI MIKÄ HÄPEÄ suomennettu, mutta ruotsinnettu kylläkin.

Kolmen kopla inspiroi

Mieltäni lämmittää vieläkin saamani inspiraatiohaaste. Haasteen heitti minulle Omppu ja se tuli varsinaisena yllärinä, kiitos.

Ompun blogi Reader, why did I marry him? on minulle ennestään tuttu eli se kuuluu säännöllisesti seuraamiini blogeihin. Pidän Ompun pohtivasta ja omaäänisestä tavasta kirjoittaa. Tykkään lukea hänen tekstejään, vaikka itse kirjat eivät edes kiinnostaisi minua.  Omppu on sopivassa suhteessa analyyttinen ja räväkkä. Ihan sama, mistä hän kirjoittaa, niin se kiinnostaa minua.

Ompun kuvaus blogistani:

Elegian blogissa on ihan parasta se, että hän ei koskaan esitä mitään tai pyri miellyttämään. Elegia kirjoittaa räväkästi ja antaa mielipiteensä kuulua. Ei armoa. Ei myönnytyksiä. Elegia on suora ja konstailematon kirjoittaja, joka vähät välittää kirjallisuuden muoti-ilmiöistä.

Elegiassa on kapinoivuutta, joka saa minut hykertämään. Elegia aikaansaa lukijassaan suoraselkäisyyttä.


Olen otettu tällaisesta huomiosta, vaikka samalla se hieman arveluttaa. En kai ole maantiejyrä, joka liiskaa alleen kaikki eikä kuuntele, mitä muilla on sanottavaa? Toivottavasti en, sillä inhoan itse tuollaista käytöstä.

Tykkään keskustella, mutta en voi sietää käännyttämistä ja saarnaamista. Parhaimmillaan keskusteluista voi oppia kaikenlaista. Se ei silti tarkoita, että jonkun pitäisi muuttaa mielipidettä. Mottoni voisi olla: ei ole pakko olla samaa mieltä ja se on ihan fine. Kliseisesti voisi sanoa, että matka on minulle tärkeämpi kuin päämäärä.

Eiköhän tämä riitä minusta. Siirrytään inspiraatiohaasteen jakamiseen. Eli tarkoitus on valita kolme itseä inspiroivaa blogia ja kertoa miksi ne valitsi. Haasteen saaneet sitten jatkavat haastetta. Jos jatkavat. Tiedän, ettei kaikkia haasteet kiinnosta, joten voi jättää jatkot väliin. Ottakaa vastaan kuitenkin sanani, joilla haluan teitä kiittää.

Onpa muuten vaikea valita vain kolme blogia, mutta mennään nyt sääntöjen mukaan. Näitä kolmea blogia yhdistää eräs minulle tärkeä seikka: he vastaavat aina blogiinsa tulleisiin kommentteihin. Niin vastaa toki moni muukin, mutta koska piti kolme valita niin tässä ne nyt ovat.


Pinon päällimmäinen

Kirjojen lisäksi Sannabananan blogissa saa nauttia ihanista kuvista suoraan Ausseista. Australia on lähellä sydäntäni, joten tykkään kun pääsen blogitoverin siivellä sinne kurkkimaan.

Sannabananan blogi ja kirjoitustyyli on lämmin ja kuvaileva, raikas. Lisäksi britti- ja aussi(kirja)markkinat ovat tietyssä määrin melko samanlaisia, joten yleensä minun on helppo halutessani saada käsiini kirja, jonka Sanna on lukenut. Kunhan vain joskus muistaisi kirjoittaa nimiä ylös!

Pikkurilli

Pikkurillin Tuijalta tulee ulos terävää ja ronskia, mutta kuitenkin pohtivaa tekstiä, josta tykkään. Herättää usein halun keskustella joko aiheesta tai aiheen vierestä. Tai vain kommentoida jotain. Tuija voisi kirjoittaa vaikka ladon seinästä enkä haluaisi mistään hinnasta missata sitä(kään) kirjoitusta.

Hyönteisdokumentti

Hyönteisdokumentin hdcanisin teksti on älykästä ja analyyttistä. Hän kirjoittaa melko paljon kirjoista, joista en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, minkä koen hyvin avartavana ja jopa sivistävänä. Hänen bloginsa synnyttää halun siirrellä omia mukavuusrajoja.

Rytökasat Detroitissa

Uhkailin joskus kuukausia sitten lätkiä tänne reissukuvia. Hengailin syyskuun Jenkeissä vähän siellä sun täällä, mutta vasta nyt alkaa olla sellainen olo, että jaksan palata uudelleen sinne kuvien muodossa. 

Aivan ensin haluan tehdä comebackin Detroitiin (Michigan) ja siellä The Heidelberg Projectiin. The Heidelberg Project on "ulkoilmanäyttely", joka käsittää muutaman korttelin. Sinne hurauttaa Detroitin downtownista noin vartissa.

Alue korttelin ympärillä - ja korttelissa - on vihertävää asuintaloaluetta. Suurin osa taloista on omakotitaloja ja melko huonossa kunnossa. Osa taloista on laudoitettu umpeen eli ovat selkeästi asumattomia. Todella erikoinen miljöö on siis kyseessä.

Enpä ota kantaa, missä määrin tällaisia "romuinstallaatioita" voi pitää taiteena. Oikeastaan sillä ei ole minulle merkitystä. Alueen tunnelma, rehevyys, runsaus, surrealistisuus ja rupuisuus saivat synkän sydämeni hihkumaan onnesta. Olisin voinut tutkailla ja tonkia, mietiskellä ja unelmoida vaikka puoli vuosisataa tuolla - ja kyllähän tuolla tovi jos toinenkin vierähti.

Valitettavasti jotkut urpot ovat tuikanneet Heidelbergin taloja tuleen aina silloin tällöin. Vuonna 2013 taloja kärähti peräti viisi kertaa. Lue kooste Wikipediasta, jos kiinnostaa.

Mielettömän ihana mesta! Suosittelen piipahtamaan, jos sattuu hengailemaan Detroitin suunnalla. Sen kun kurvaa auton liki ja jättää sen johonkin kadunvarteen. Tämän korttelin ympärillä on sen verran autioita taloja, että auton voi helposti jättää lähes minne tahansa, kunhan ei keskelle tietä sentään.

Mustasukkaisuutta ja pyromaniaa

Kannen kuva: Nikki Smith

Peter James: Want You Dead
Pan Books, 2014
S. 498
10. Roy Grace -sarjan kirja

Kylläpä on jotenkin huojentunut ja hyvä mieli, kun on saanut luettua tuoreimman Grace-kirjan. Ensimmäinen kirja, Dead Simple, ilmestyi jo vuonna 2006. Suomeksi se julkaistiin 2010 nimellä Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Vasta tuolloin tajusin itsekin tämän kirjasarjan olemassaolon Leena Lumin blogista (terkkuja ja kiitos arviostasi, jonka ansiosta tämän sarjan löysin!).

Jännä juttu, sillä Peter James on britti ja hyvin suosittu kirjailija kotimaassaan. Silti olin onnistunut kulkemaan laput silmillä ja missaamaan koko kirjailijan.

Olo on huojentunut, koska tästä sarjasta on muodostunut minulle pakkomielle. Kaikki kirjat on luettava ja aiemmin ahdisti, kun olin niin paljon jäljessä. Nyt tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt pois sydämeltä, kun ei ole yhtään Gracea rästissä. Minulla on tähän sarjaan viha-rakkaus-suhde. Joskus ottaa päähän, mutta silti on pakko lukea.

Want You Dead muistutti minua taas siitä, miksi tätä sarjaa luen. Olen kiintynyt tämän kirjan henkilöihin. Lisäksi Peter James onnistuu saamaan riittävästi erilaisuutta kirjoihinsa, vaikka puitteet ovat ns. samat.

Ollaan siis Brightonissa, mustasukkainen pyronaami vaanii exäänsä tavoitteenaan tuhota tämän elämä. Poliisia taasen työllistää kuolema, joka aluksi tulkitaan itsemurhaksi, mutta jonka tarkemmat tutkimukset osoittavat pian murhaksi. Lukija tietää koko ajan, että kyseessä on murha. Lukija tietää muutenkin enemmän kuin poliisi, mutta se ei vie pohjaa jännitykseltä.

Peter James on tyylilleen uskollisesti hyvin perusteellinen kuvauksissaan. Toisaalta tällä kertaa en kokenut sitä lainkaan puuduttavana, kuten joissakin hänen kirjoissaan. Joko Peter on salaa supistanut kuvailua tai sitten minua vain sattui tällä kertaa kiinnostamaan aiheet enemmän.  Olkoon miten on, mutta luin tämän kirjan ahmimalla.

Seuravat kappaleet saattavat sisältää spoilereita edellisistä kirjoista, joten jatka omalla vastuulla.

Gracesta on siis tullut isä. Vauva ilmaantui kuvioihin edellisessä kirjassa ja vanhemmuuden ja työn sovittamista yhteen sivuttiin jo silloin. Luonnollisesti vauva on edelleen olemassa, mutta onneksi Cleo hoitaa sitä kotona eikä ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole kiirehtimässä takaisin töihin. Onneksi siksi, koska en välttämättä jaksaisi, jos näissä kirjoissa aletaan pohtia, kuka ehtii hakea lapsen sieltä sun täältä, kun molemmat vanhemmat luuhaavat ties missä.

Tässä kirjassa on meneillään useita kiinnostavia aiheita. Luonnollisesti itse rikosvyyhti kiinnostaa, mutta pakko tunnustaa että tuttujen poliisien yksityiselämätkin kiinnostavat minua. Mullistuksia tapahtuu: sellaisiakin, että tirautin muutaman kyyneleen. Ja mietin, miten jatkossa käy. On onni ja sitten se pyyhkäistään pois.

Tapaus Sandy on kulkenut mukana ensimmäisestä kirjasta lähtien ja vaanii edelleen taustalla. Tosin nyt jo ihan lihana ja verenä - hengittävänä sellaisena.

Kirjaa lukiessani laskeskelin, että Roy Grace joi joka ilta vähintään yhden drinkin. Yhtenä iltana vetäisi jopa kunnon kännit. Että ihan peribrittiläinen meininki.

Tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta varmaan suomennetaan, kun kerran kaikki aiemmatkin (Roy Grace -sarjan kirjat) on suomennettu. Peter on melko tiheätahtinen kirjailija, joten elän toivossa että ensi vuonna saadaan yhdestoista Roy Grace uunista ulos.

Tässäpä kertaukseksi vielä koko sarja:

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet
9. Dead Man's Time
10. Want You Dead

~~~

Ps. Kyllä, ruohosipulimulta on homeessa. Kukaan ei ole toistaiseksi jaksanut tehdä asialle mitään.