Nostalginen Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Minerva, 2013
S. 225

Harakkapoika laukaisi minussa nostalgisen matkustelun kaipuun ja siksi luin Lähiöoksennuksen heti Harakan perään. Harakkapojan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Imatralle, joka ei ole minulle ominta aluetta. Olen Imatralla käynyt, mutta en koskaan asunut.

Lähiöoksennuksessa sen sijaan liikutaan Helsingissä ja kirjassa kyseessä oleva lähiö on Kannelmäki. Kantsu on erittäin tuttu paikka minullekin, vaikken ole siellä koskaan asunut.

(Olen Itä-Pasilan kasvatti; myöhemmin Espoon, ja sitten taas takaisin Helsinkiin. Toisin kuin kirjan Katja, minä en halunnut pois lähiöstä paitsi vasta sieltä Espoon lähiöstä, joka muistutti periaatteessa enempi Kantsua kuin Itä-Pasila.)

Kannelmäessä 30.5.2008.

Juvonen on minua vain vuoden vanhempi, joten minun on helppo samastua hänen kuvaamaansa aikaan ja "trendeihin". Lähiöoksennus onkin melkoinen nostalgiatrippi omaan nuoruuteeni, sillä sitä (nuoruutta) tulee väkisinkin mietittyä ja verrattua Lähiöoksennukseen.

Kirjan kertojan, Katjan, kanssa minulla ei periaatteessa paljon yhteistä ole muuta kuin se, ettemme kumpikaan ole (olleet) kovin suosittuja (perus)koulussa. Tai siis ollenkaan suosittuja. Minun elämäni käännöspiste tapahtui tosin vasta muuttaessamme pois Pasilasta, mikä oli minulle ihan kamala shokki. Sen kanssa oli vain pakko elää ja kyllähän nuori sopeutuu. Mutta jäin aina ja ikuisesti kaipaamaan vanhoja ystäviäni ja elämää, jotka auttamatta liukuivat pois käsistäni.

Tähän väliin siunaantui muuten kilometrin pituinen avautuminen, jonka sensuroin pois. Mainitsen asiasta, koska tämä kirja tosiaan tuli lähelle, ja toi mieleeni valtavan läjän muistoja - paljon myös sellaisia, joita en välittäisi muistella, mutta jotka minun oli pakko kirjoittaa koska en muuten nähtävästi pääse eteenpäin tämän mietteen kanssa.

Katja hengailee ystäviensä Mirrin ja Sannan kanssa. Päät täyttyvät teineille tuohon aikaan ominaisista ajatuksista; jutellaan pojista, halutaan rakastua, tarvitaan rahaa ja mietitään, miten sitä saisi. Ja kyllä, ryypätään ulkona pussikaljaa. Kaljat on saatu kärkkymällä kaupan ulkopuolella ja etsimällä hakijoita. Minäkin olen tehnyt tuota samaa viikonloppuisin. Myös vanhempien viinapulloista on verotettu juomaa ja lisätty vettä tilalle, ettei hävikkiä huomaa.

Itse asiassa kirjassa mainitaan liuta kaikenlaista kuvaavaa, joka lienee melko monelle ikäiselleni tuttua; palautettiin Maxiin ostoskärryjä saadaksemme rahaa, Pankit pitivät lastenjuhlia (Jeans-tili ja Hakki Hamsteri mainittu!), Lepakkoon piti päästä jne.

Ja ai niin, itsensäpaljastajatkin tuntuivat olevan "muodissa" eli niihin törmäämistä ei oikein voinut välttää. Olin ehkä noin ensimmäisellä luokalla, kun ystäväni kanssa tumputtajaan törmäsin Alppipuiston kallioilla. Mies veti siellä käteensä ja tarjosi meille kahtakymppiä, jos teemme tempun hänen puolestaan. Teimme työtä käskettyä ja saimme rahamme. Minua yökötti, en tuolloin tajunnut mistä on kyse. Minulle on jäänyt mieleeni, että pitää niin kauan tehdä "näin", kunnes tulee valkoista vaahtoa.

Tätä kirjaa voisi pitää Katjan kasvutarinana lapsesta teiniyteen. Mielestäni se on myös melko pätevä kuvaus aikakaudesta. Voi tuota tietyllä tapaa yksinkertaista 80- ja 90-lukua! Ei puhelimia, ei tietokoneita. Tai no lankapuhelin, jolla saattoi soittaa nollaviisysiin. Olen sinne itsekin soittanut.

Vaikka Katjan elämän raamit noin muuten ovat erilaiset kuin omani, ympäristö ja tietyt ajatukset yhdistävät ja tekevät lukemisesta nostalgisen. Olisi oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten kirjan kokee sellainen, joka tuota aikaa ei ole elänyt.

Huomaan, että lätisen kirjan sijasta enimmäkseen itsestäni. En voi sille mitään - tämä kirja astui sisälleni. Eikä se mene pois. Kirja on oikeastaan melko surullinen. Jopa ahdistava. Ei ehkä muille (vaikka ikäviä asioita kyllä tapahtuu tässä kirjssa), mutta minulle. Mutta minä kenties väritän kirjan omien muistojeni myötä mustaksi ja peittelen sen surunauhalla.

Suuret kiitokset kirjasta Mari A:lle, lue Marin bloggaus Lähiöoksennuksesta! Lisään mahdollisesti linkit (jos jaksan) muihinkin Lähiöoksennus-postauksiin, mutta sitä ennen haluan lukea Mari A:n postauksen hitaasti ja ajatuksella.

~~~

Pakko vielä heittää eräs lapsuuden urbaanilegenda kauniiksi lopuksi.Tämä patsas sijaitsee edelleen Itä-Pasilassa. Käyn sitä aina Suomeen tullessani pällistelemässä. En tiedä, miksi. Minulla on joku pakkomielle. Tämän kuvan otin viime kesänä.

Nainen, jolla on kädessäään (näkymätön) veitsi. Veitsi putoaa aina, kun on hornanportinvartijataivas. Jos silloin sattuu kiipeilemään patsaalla, saa veitsestä! Kammoan tuota patsasta vieläkin, vaikka Itä-Pasilalla on aina sydämessäni erityinen paikka. Myös Hornanportinvartija-taivas herättää minussa edelleen outoa levottomuutta.