Gummerus 2006
S. 399
Aloitin Pulkkiseen tutustumisen hänen toisesta romaanistaan, Totta. Minulla ei pahemmin ennakko-odotuksia ollut, olin jopa hieman skeptinen. Mutta kappas vain, Totta vei mukanaan ja kasteli jopa kyynelkanavat.
Rajan(kin) suhteen olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti tapoihini kuuluu. Onneksi nämä ennakkoluulot eivät ole toistaiseksi estäneet minua tutustumasta kaikenlaisiin kirjoihin.
Raja räjäytti kohdallani lopullisesti padon ja teki selväksi, että Pulkkinen on minun juttu. Kyllä se on nyt uskottava näiden kahden lukukokemusen perusteella.
Anja Aropalo on 53-vuotias urallaan menestynyt nainen. Elämän uomat menevät uusiksi hänen miehensä sairastuessa Alzheimerin tautiin. On raastavaa seurata vierestä, kuinka rakas hiljalleen poistuu viereltä - jonnekin, mihin muilla ei ole pääsyä.
Pulkkinen kuvaa kauniisti ja koskettavasti Anjan tunteiden myllerrystä miehensä alati vajotessa kauemmas hämärään. Anjaa hiertää myös lupaus, jonka hän teki miehelleen tämän ollessa vielä läsnä. Voiko niin suurta lupausta edes pitää?
Toisaalla lukiolainen Mari, Anjan sisarentytär, hapuilee aikuisuuden kynnyksellä - kun ei ole enää lapsi, muttei aikuinenkaan. Se on kahden maailman rajalla häilymistä, lipumista. Ja kuten teiniyteen kuuluu, tunteet eletään voimalla ja niistä on vaikea irrottautua. Mari kokee syvän rakkauden äidinkielenopettajansa, Julianin, kanssa, mutta kyseessä sittenkään rakkaus?
Rajan kerronta vaihtelee neljän henkilön kesken, joista Annin (Julianin pieni tytär) osuus on pienin. Oikeastaan Annin kautta lukija pääsee tutstumaan Julianin perhedynamiikkaan ja sen vaikeuksiin. Sitä kautta löytyy myös mahdollinen syy - tai joukko syitä - siihen, miksi Julian tekee syrjähypyn.
Pidin kovasti Rajan rakenteesta. kerrontanäkökulman vaihtelu pitää kirjan koko ajan mielenkiintoisena ja monipuolisena. Minua kiinnostivat eniten Anjan ajatukset ja elämä. Ne tulevat hyvin liki ja herättelevät eniten ajatuksia minussa.
Ajatuksia kirja tarjoileekin paljon. Jos siis haluaa ajatella. Itse jäin monissa kohdin märehtimään ja makustelemaan lukemaani. Rajojen hakemisen lisäksi romaani käsittelee luopumista. Pohjavire on surullinen, melankolinen, haikea.
Rajassa yhdistyy monta elementtiä, joista pidän kirjallisuudessa: kaunis kieli ja kerronta sekä voimakas tunnelma ja juoni. Tiettyä ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ei se minua häirinnyt, ei ollenkaan. Sitä paitsi harvassa ovat kirjat, joista ei osaisi ollenkaan mitään arvata ennalta.
Yhdestä asiasta koen tarvetta nipottaa, viiltelystä. Marin viiltely jää irralliseksi, turhaksi. En tajua sitä (ja kokemusta löytyy kyllä viiltelystä), en vaikka Marin ajatuksia avataan, hänen leikkiään kuolema-ajatuksilla. Mutta viiltely? En saanut siihen otetta, minusta se oli epäuskottavaa.
Se nipo-osuudesta ja se onkin pientä verrattuna siihen, miten kovasti Rajasta pidin. Raja on käännetty myös englanniksi nimellä Limit. Toivottavasti se saa paljon lukijoita.
Rajasta on kirjoitettu paljon kirjablogeissa. En jaksa kaikkia tonkia esille, vaan menen sieltä, missä aita on matalin. Linkitän Booksyyn, koska olen hänen Raja-bloggaustaan kommentoinut itsekin taannoin. Lumiomenan Katjaan linkitän siksi, koska hänen arvionsa on mielenkiintoinen ja analyyttinen.
Pulkkisen teoksista olen pitänyt tästä kaikkein eniten, koska tässä on eniten rosoisuutta. Luin kirjan, kun menin ekaa kertaa töihin yläkoulu/lukioon, joten oli kiinnostava siksikin, kun tässä liikuttiin koulumaailmassa.
VastaaPoistaMinen oikeastaan osaa pistää Rajaa ja Tottaa järjestykseen. Molemmat ovat omalla tavallaan kauniita ja koskettavia. Totta kolahteli teemoiltaan kenties enemmän minuun, mutta näitä kahta on tosi vaikea verrata. Muista Pulkkisen kirjoja en ole vielä lukenut, mutta Vieras odottaa kotona. :)
PoistaMinäkin pidin Mari a:n tavoin Rajasta enemmän kuin Totta-kirjasta juuri sen rosoisuuden vuoksi. Totta oli kyllä omalla tavallaan kaunis mutta olisin halunnut sen johtavan johonkin konkreettiseen. Minulle se jäi jotenkin leijumaan ilmaan. Vieras minullakin vielä lukematta.
PoistaPulkkisen kirjat tuntuvat jakavan melko voimakkaasti mielipiteitä. Siksi onkin ollut mielenkiintoista lukea toisten arvioita hänen kirjoistaan. Oletin, että minäkin saatan painottua joko Raja- tai Totta -ihmiseksi, mutta en painottunutkaan mihinkään. ;)
PoistaNoh, saas nähdä Vieras tarjoilee!
vahvat kirjat on kivoja
VastaaPoistaNiin ovat, vahvat ja koskettavat niin kuin Raja :)
PoistaUpea, kirjaan sopiva kuva! Rajan lukemisesta on vuosia, mutta arviostasi se palautui hyvin mieleen. Olen pitänyt eniten Pulkkisen Vieras-romaanista. Raja ja Totta olivat niin hiottuja, että ne jättivät teennäisen olon, vaikka hyviä olivatkin.
VastaaPoistaKiva kuulla, että pidit Vieraasta. Minulta on tosiaan se vielä lukematta, mutta luen sen varmasti heti kun pääsen kotiin. Minut Raja ja Totta vakuuttivat. Pidän Pulkkisen tyylistä enkä itse kokenut noita lukemiani kirjoja teennäisinä tai liian hioittuina. Mutta makuasioita nämä. :)
PoistaMinä pidin tästä esikoisesta ja sen jälkeen kiemurtelin Totta ja Vieras -romaaneja lukiessani. Minusta niissä oli omituista, noloa tekofilosofiaa. Pulkkisen viimeisin chiclit-kirja Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (niinkö se oli) on minusta oikein onnistunut omassa lajisaan.
VastaaPoistaNäin heti Rajaa lukiessani sen elokuvana ja odotin, tehdäänkö siitä koskaan leffaa. No, siitä tehtiin televisosarja, mutta huono. Se oli meillä viime talvena telkkarissa. Viiltely oli siinäkin päälleliimatun oloista ja tytön ja opettajan suhde epäuskottava. Teinityttöjen suhde oli minusta ainoa, joka oli sarjassa kuvattu uskottavasti.
Olen törmännyt mainintaan tekotaiteellisuus, kun olen lukenut keskusteluja Pulkkisen romaaneista. Ehkä pelkäsin itsekin sellaista ja siksi en hänen romaaneihinsa ollut aiemmin tarttunut.
PoistaEn kuitenkaan löytänyt Rajasta enkä Totastakaan sellaista tekotaiteellisuutta (en edes tekofilosofiaa), joihin viitattiin. Minusta hän yksinkertaisesti kirjoittaa kauniisti ja suvujasti. Pidän myös hänen vertauskuvistaan (joita oli Totassa enemmän), joissa on oikeasti itua, kun niitä jää maistelemaan.
Koen että vaikka Pulkkinen "sotkee" kirjaansa filosofisia ajatuksia, hän ei oikeastaan mene niissä kovin syvälle. Hän jättää paljon tilaa lukijan itse päättää, miten syvälle haluaa ajatustensa antaa kulkea.
Romaanien dialogeja on moitittu epäaidoiksi ja teennäisiksi. Sen tavallaan ymmärrän, koska ovathan ne (dialogit) melko lyhyitä ja napakoita. Puhuvatko ihmiset tosiaan niin? Ehkäpä eivät, mutta minua sekään ei häirinnyt, koska... en osaa edes selittää. Minusta se vain on kaunista ja sopii kokonaisuudessaan tyyliin. Olisin häiriintynyt, jos kirjoihin olisi sotkettu puhekieltä tmv.
Mutta jälleen kerran - kukin kokee kirjat tavallaan. :)
Rajaa en ole nähnyt sarjana eikä se edes kiinnosta, joten siihen en osaa ottaa kantaa. Jännä juttu muuten, että Rajan teemat kirjallisuudessa ovat minua kiinnostavia, mutta esim. elokuvassa ne eivät olisi. Ehkä vähän sama juttu sen suhteen, että tykkään kauhuelokuvista, mutta kauhukirjallisuus ei sitten taas niin nappaa paitsi joskus pieninä annoksina.
En oikein osaa ilmaista, mitä se minun kokemani teennäisyys ja liian pitkälle hiottu ilmaisu on. Se on jotakin samaa mitä Coelholla mietelausekirjoissaan, epäaitoa, liian kevyttä. Pidän vähän reippaammasta tyylistä. Pulkkinenhan kävi omin käsin kirjakaupoissa poistamassa yhden lauseen kirjasta, jommasta kummasta Totta tai Vieras, eikä se muuttanut yhtään mitään. Etsin sen kohdan ja koin, että tuota se on, turhaa viimeistelyn viimeistelyä.
Poista"Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän" on raikas, rennommin kirjoitettu, ja siksi minun mieleeni.
Se on kiinnostavaa, miten eri tavalla me lukijat koemme. Sitä niin haluaisi, että toinen näkisi minun silmin, mutta jokaisella on oma tapa nähdä. ;)
Olinpas vähän epäselvä: siis Pulkkinen meni kauppoihin kynä kädessä ja viivasi yli yhden lauseen kirjastaan. Onhan se aika pitkälle vietyä perfektionismia, kun seuraavassa painoksessa sen voi jo korjata. Ymmärrän, että kirjaa on vaikea jättää julkaisuun, mutta liiallinen korjaaminen voi huonontaa kirjaa.
PoistaAuts, tuo rinnastus Coelhoon :D Tai siis hänen aforismeihinsa. Olen lukenut muutaman Coelhon romaanin aikana ennen sitä suurta hypeä herran ympärillä. Ja ennen kaikkea aikaa ennen aforismeja :D
PoistaAlkemisti jäi viimeiseksi romaaniksi, jonka Coelholta luin. Mielestäni se oli herran tuotannon käännekohta (mielestäni huonossa mielessä) muutenkin ja sen jälkeen alkoi ilmaantua niitä kamalia (anteeksi Coelho-fanit, mutta makuasioita nämäkin) itsestäänselvyysmietteitä. Tai ehkä niitä oli ennenkin, mutta silloin en vain ollut huomannut.
Minä en siis näe samaa Pulkkisessa ja Coelhossa, mutta sekin on jälleen kerran lukijakohtainen asia. Minusta on oikeastaan hirmuisen mielenkiintoista, miten eri tavalla ihmiset voivat samaa tekstiä tulkita. :) Eihän keskusteluakaan syntyisi, jos kaikki kokisivat kaiken samoin. Hyvässä hengessä näistä on kiva jutella. :)
Iiris Lempivaara kiinnostaa minuakin, vaikka kirjan nimi vähän "pelottava" onkin :D
Muistan muuten hämärästi tuon mainitsemasi kohtauksen, jossa Pulkkinen viivasi jotain kirjastaan yli. En tuolloin - enkä paljon vieläkään - seurannut kirjailijoiden edesottamuksia, joten se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän pitää kirjailijan persoonan ja hänen teoksensaan erillään. Poikkeuksia toki on.
Pidin Rajasta miljoona kertaa enemmän kuin Totta-romaanista. Jälkimmäisessä menetin hermoni, koska kirja oli liian hiottu. Tästä aiheesta muutkin ovat valittaneet, joten ei siitä sen pidempään. Vierasta en ole lukenut enkä ehkä luekaan. Meni fiilikset.
VastaaPoistaJuu, juuri tuo "liian hiottu" tuntuu nousevan kovasti esille Totasta puhuttaessa. Minä taidan tykästä hiotusta(kin) tekstistä, kun se ei minua häirinnyt. :-)
PoistaMuistin tästä, että aloitin Totta-kirjan "lukemisen" äänikirjana pari kuukautta sitten, mutta lukeminen jäi kesken, kun en ole autoillut sen jälkeen pitkiä matkoja. Sen mitä kerkesin kuuntelemaan, tykästyin kirjaan ja Pulkkisen tyyliin kovasti. Mutta toisaalta voin hyvin ymmärtää, että hänen tyylinsä saattaa olla jonkun mielestä liian hiottu. Itseäni tämmöinen ei haittaa; minua häiritsee lukijana ennemminkin sellainen yletön maalailu, joka hajottaa keskittymisen. On kyllä mielenkiintoista, miten eri tavoin eri ihmiset voivat kirjat kokea, mutta toisaalta - emmehän me ole samanlaisia muutenkaan.
VastaaPoistaNyt äkkiä autoilemaan ja kuuntelemaan kirja loppuun! :D Kyllähän Totasta huomaa, että sitä on mietitty kunnolla. Mutta silti minulle ei syntynyt siitä sellaista vaivalloista ja takkuavaa tunnetta. Teksti soljui helposti eteenpäin ja sitä oli miellyttävä lukea. Ei siis valittamista minun näkökulmastani. :)
PoistaMutta kyllä, erilaisia olemme ja toisen helmi on toisen sika tai jotain :D