Kokoro kosketti, mutta ei ottanut sydämestä

Kansi: Alexander Parsonage

Natsume Soseki: Kokoro
Peter Owen 2007
Alun perin julkaistu Japanissa 1914
Kääntänyt Edwin McCellan
S. 248

Kokoro tarkoittaa sydäntä - ei kuitenkaan fyysisessä, vaan lähinnä hengellisessä (enkä tarkoita uskontoa) mielessä . Ymmärrän Kokoron luettuani, mihin sillä kirjassa viitataan; synnit sydämessä ovat raskaita kantaa, näin niin kuin yksinkertaistettuna.

Kirjan kertojapoika (opiskelija) tapaa iäkkäämmän miehen lomallaan. Jostain syystä opiskelija kiinnostuu miehestä ja haluaa ystävystyä hänen kanssaan. Kertojamme kutsuu miestä Senseiksi.

Sensei on misantrooppi, joka elää melko eristäytynyttä elämää eikä kaipaa siihen mitään "ylimääräistä". Hän on "pakottanut" itsensä vihaamaan ja elämään "kuolleena". Hänellä on siihen syynsä, jotka kyllä avautuvat lukijalle aikanaan.

Hieman petyin näistä syistä, koska koska... Niin niin ennalta-arvattavaa! Se ei olisi haitannut laisinkaan minua, Japani-rakastajaa, jos... Niin mitä, hmm? Odotin kirjalta syvällisyyttä, henkevyyttä, uusia tai vanhoja kauniisti esitettyjä ajatuksia, tajunnan räjäyttäviä virkkeitä jotka saavat minut polvilleen ja läähättämään kuin koiranpentu. Turhaan odotin; pinnalla snorklattiin, ei tarvinnut happipulloja.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä suorastaan ahmin. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta jokin hiljainen taika niissä velloo ja kuljettaa lukijaa. Kolmas osa on Sensein tarina, joka on kirjan heikoin lenkki. Ei se huono ole aiemmasta marinastani huolimatta. Mutta mutta... odotin syvempiä vesiä, joita ei koskaan tullut. Odotin tyrskyjä, joihin hukkua mutta huomasin kahlaavani hieman latteissa mainingeissa.

Ymmärrän kyllä periaatteessa kirjan ansiot. Näen siinä sukupolvien välisiä eroja, joita etenkin Sensein luvussa tulee esille. Niissä näkyy niitä hiljaisia kulttuurin muutoksia, joita tapahtuu ajan saattelemana väistämättä lähes kaikissa kulttuureissa. Se on mielenkiintoista, mutta valitettavasti nekin jäävät melko pinnallisiksi Kokorossa.

Olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää ja syventynyt Japaniin, joten Japani ei ole ihan tuntematonta maaperää minulle. Kunnia ja kasvojen menettäminen häälyvät kirjan taustalla ja niitä vasten on periaatteessa "helppo" ymmärtää Sensein ahdinko; Sensei rikkoo normeja.

Mieleni jakautuu pian kahtia tämän kirjan takia. Minä pidin pidin pidin, mutta jokin haraa vastaan. Silti en saata unohtaa kirjan mielenmaisemia enkä oikeitakaan. En pääse ihan sisälle, mutta en jää uloskaan. Seison ovimatolla ja kuuntelen, tirkistelen. Jään sivustaseuraajaksi.

kirjan alussa on Damian Flanaganin kirjoittama esittely. Siinä on erilaisia tulkintoja kirjasta - myös juonipaljastuksia. Siksi en lukenut sitä (esittelyä) ennen kirjaa enkä ole lukenut vieläkään. En halua vaikutteita omiin pohdintoihini.

Mutta nyt kun kaikki on lopussa, avaan kirjan vielä kerran ja luen ne. Palaan vielä kerran Tokioon (ja vähän muuallekin Japaniin), mutta säilytän loput itselläni. Koska miksipä minä tänne toisten tulkintoja toistaisin.

"The tragic news touched us like the bitter wind which awakens the trees and the grass sleeping in the remotest corners of the countryside."

 Kokorossa vieraillaan hautausmaalla, mutta kuka siellä käy ja kenen haudalla?

(Kuvat olen ottanut Tokiossa)

Lisäys: Kokoro on käännetty myös suomen kielelle (Tammen keltainen kirjasto).