Ruoho laulaa, minä kuuntelen

Kansi: Jo Walker

Doris Lessing: The Grass is Singing
Fourth Estate 2013
Ensimmäisen kerran julkaistu 1950
S. 206

Olen lukenut The Grass is Singing'n (suom. Ruoho laulaa)  jo muutama päivä sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa. Kyseessä ei varsinaisesti ole laiskuus tai saamattomuus, vaan ajatusten sekavuus. Tässäpä on sellainen kirja, joka aiheutti päässäni sellaisen aivomyrskyn, että vieläkin lillun sen jälkimainingeissa.

Ravisteleva kirja siis; kiinnostava ja raivostuttava. Ja upea. Ja sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, silloiseen Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween.

Mary on sydämeltään kaupunkilaistyttö. Hän viihtyy kaupungin hektisessä liikkeessä, nauttii itsenäisestä ja itsellisestä elämästään. Hän kaipaa ihmisiä ympärilleen, mutta ei liian lähelle.

Ja kuitenkin hän lopulta päätyy naimisiin manviljelijä Dick Turnerin janssa. Ei täysin oma-aloitteisesti (ei toki myöskään pakotettuna), vaan pakkomielteensä saattelemana; pakkomielteen joka syntyy sattumalta ja joka olisi voinut jäädä syntymättäkin, jos ja jos.

Mary muuttaa tuoreen aviomiehensä, Dick Turnerin, vaatimattomille tiluksille. Elämään astuvat sekä alituinen huoli rahasta että yksinäisyys. Maryn kohdalla voisi myös puhua eräänlaisesta kulttuurishokista ja kyvyttömyydestä sopeutua. Asiaa ei auta Maryn ongelmallinen suhtautuminen mustiin, minkä taustalla lienevät hänen omat lapsuuskokemuksensa ja kasvatuksensa sekä tietämättömyys. Ja tietenkin ajan henki; eletään siirtomaavallan ja rotuerottelun aikaa.

It was like a nightmare where one is powerless against horror: the touch of this black man's hand on her shoulder filled her with nausea; she had never, not once in her whole life, touched the flesh of a native.

Minä en pidä Marysta. Hänen vihaansa (mustia kohtaan) on hyvin vaikea ymmärtää. Toisaalta vihaa voi ymmärtää, jos asettaa itsensä kyseiseen aikakauteen ja kulttuuriin. Ja esiintyyhän rasismia nykyäänkin. Maryn vihaa siiviitti selkeästi pelko ja ennakkoluulot. Mutta niin, en silti pitänyt hänestä ja minun oli vaikea tuntea empatiaa häntä kohtaan. Tasapuolisuuden nimissä mainitsen, etten pitänyt juuri Dickistäkään - enkä oikeastaan kenestäkään kirjan henkilöstä.

Mutta voi veljet, minkälaisen ajatusten ja tunteiden vuoristoradan Lessing tarjoilee! Juuri pohdinnat ovat kirjan suola. Juonikin toki löytyy, mutta turha odottaa mitään nopeatemposta rilluttelua; tässä kirjassa liikutaan eniten pään sisällä - niissä ajatuksissa, joita ei sanota ääneen; ja niissä ajatuksissa, jotka sanotaan ääneen - selän takana. Juoruilun voima on mahtava. Joskus jopa tuhoava.

People who live to themselves, whether from necessity or choice, and who do not trouble themselves about their neighbours' affairs, are always disquieted and uneasy if by some chance they come to know that other people discuss them. It is as though a sleeping man should wake and find round his bed a circle of strangers staring at him.

Ruoho laulaa oli minulle melko täydellinen yllätys eikä vähiten siksi, että kirjan takakansi on suorastaan järkyttävän harhaanjohtava! Alla ote takakannesta:

"...Mary, lonely and frightened, turns to Moses, the black cook, for kindness and understanding."

Ei se kyllä ihan noin mennyt, ei todellakaan! Nyt kirjan luettuani mietin luinko takakannen kirjoittajan kanssa edes samaa kirjaa.

The Grass is Singing on ensimmäinen Lessingiltä lukemani kirja. Kirjailija toki oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta jostain syystä en ollut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttunut. Mikä häpeä! Toisaalta nythän minulla on vielä luettavana useita Lessingin kirjoja - tämä ei nimittäin jää tähän. Olen ihastunut.

Ensimmäisen varsinaisen kosketuksen tähän kirjaan sain Suketuksen arviosta. Hän kirjoitti kirjasta niin mielenkiintoisesti, että tuli ihan pakkomielle lukea kirja itsekin.

Sannaan Ruoho laulaa ei tehnyt kummosta vaikutusta, vaikka hän ei kirjaa ihan huononakaan pitänyt.