Misery lit eli huorajournalismi?

Anette Årheim: Misery lit
Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu
Avain 2013
S. 126
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Tästä kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa, koska otaksun tietäväni aiheesta (eli Misery lit -genrestä) melkoisen paljon ennestään. Luenhan itsekin, jos en paljon niin jonkin verran, kyseistä genreä (pääasiassa brittisellaista).

Se ei tietenkään tee minusta minkään sortin asiantuntijaa, joten sellaista viittaa en ole harteilleni sovittamassa.

Årheim käsittelee kirjassaan lähinnä kurjuuskirjallisuutta ja sen asemaa ja merkityksiä Ruotsissa - siis nimenomaan Ruotsissa.

Årheim kirjoittaa esipuheessaan:

"Tutkimukseni on keskittynyt lukiolaisten kiinnostukseen kirjallisia kurjia elämänkohtaloita kohtaan sekä siihen, kuinka he näitä kertomuksia lukevat."

Otanta on siis todella suppea, vaikka Årheim väittää kirjassaan, että "tekemättä pakottavia johtopäätöksiä voin kuitenkin todeta, että monet muut lähiympäristöni lukijaryhmät ovat kerta toisensa jälkeen vahvistaneet nämä nuorten lausunnot aina kun puhe on kääntynyt tutkimukseeni."

"Kurjia" brittikansia.

Valitettavasti en arvosta kovin korkealle empiirisiä kokemuksia (tieteellisessä) tutkimuksessa, kun tietoa on kuitenkin saatavilla menetelmin, joita voi mitata, esimerkiksi kyselylomakkein jne. Tällöin otanta on myös laajempi eikä perustu vain tutkijan omaan lähipiiriin ja tiettyihin kirjoihin.

Suppea otanta näkyy kirjassa, josta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, jos

a) Årheim olisi laajentanut haastateltavien kirjoa tai
b) haastatellut kokonaan jotain toista kohderyhmää.

Årheim vetoaa usein epämääräisesti "moneen" lukijaan. Moni lukija sitä ja tätä. Tulkitsen näiden monien lukijoiden tarkoittavan niitä lukiolaisia, joita Årheim on haastatellut ja tutkinut.

Mutta mitä se misery lit nyt sitten on?

Mis lit käsittelee "umpisurkeaa elämää", joka "päättyy onnellisesti" ja joka ennen kaikkea perustuu "todellisiin tapahtumiin". Tapahtumia kuvataa usein lapsen näkökulmasta. (s. 72) Årheim lisää kuitenkin myöhemmin kirjassaan, että aina näillä "tositarinoilla" ei ole onnellista loppua.

Årheim kiinnittää suurta huomiota käsittelemiensä kirjojen totuuspohjaan, senpä takia hän käyttää sitaatteja puhuessaan "tositarinoista".

1. Minulle kylläkin on aivan selvää, että jos henkilö kirjoittaa kurjasta lapsuudestaan, on luonnollisesti kyseessä subjektiivinen ja yksipuolinen totuus.

On myös selvää, ettei varmasti kukaan voi muistaa sanasta sanaan joskus sata vuotta sitten käytyjä keskusteluja, joten otaksuisin, että normaaliälyllä varustettu lukija osaa lukea kriittisesti. Årheimin mukaan tosin ei osaa, mutta ehkä se johtuu hänen valitsemastaan kohderyhmästä? Jos nimittäin jostakin yllätyin niin ruotsalaisnuorten (tai ainakin Tomaksen) heikosta medialukutaidosta.

Jenkkikansia.

Kuka Tomas? Tomas on lukiolainen, jota Årheim haastatteli kirjaansa varten. Tomas ja Årheim keskustelivat lähinnä Liza Marklundin kirjasta Uhatut. Keskustelut kylläkin sivuavat melko vähän itse kirjaa ja erityisen paljon Tomaksen (ennakkoluuloista) suhtautumista maahanmuuttajiin.

Ihan mielenkiintoista luettavaa sinänsä, mutta en ehkä ihan tajunnut, miten se lopulta liittyy misery litiin (muuten kuin, että Tomas vahvistaa ennakkoluulojaan kirjan avulla). En ole itse Uhattuja lukenut, joten en voi ottaa kantaa kirjaan. Pitäisikin varmaan hommata kys. kirja ihan uteliaisuudesta.


2. Toinen seikka on, että ketä kiinnostaa. Onko sillä lopulta suurtakaan merkitystä, onko tarina kuinka tosi? Siis niin kauan kuin kyseessä ei ole esimerkiksi julkisuuden henkilön kirjoittama kirja. Toki sellaisetkin ovat aina subjektiivisia, mutta ainakin selkeät faktaosuudet voi yleensä tarkistaa.

Itse suhtaudun näihin misery lit -kirjoihin melko neutraalisti. En lue niitä sen takia, että niiden kannet huutavat "tositarina" tmv. Luen niitä siksi, että ne kiinnostavat minua eikä minulle ole lopulta erityisen tärkeää onko tarina tosi vai ei. Vastaavia tarinoita löytyy myös fiktiona, tässäpä eräs esimerkki.

Tapaus Natasha Kampusch (minulla on muuten tämä kirja hyllyssäni, mutten ole vielä lukenut):

"Itse tulen vähän kärsimättömäksi, kun päähenkilön ajatukset ryöstäjän eleen tai katseen perusteella harhautuvat usean sivun mittaisille sivupoluille. Ja sitten tunnen tietenkin huonoa omaatuntoa. Hyvänen aika! Tyttölapsihan on istunut sekopään vankina 2096 päivää ja minä olen 'kärsimätön', kun tarina ei etene. Synti ja häpeä - monet lukijoista eivät todennäköisesti reagoi kuten minä vaan arvostavat pitkitettyä kärsimystä. Jos pokkarin kannessa siteerattuja arvostelijoita on uskominen, näin on."

Kun Årheim kuitenkin on tutkija, olisi hän ehkä voinut tutkia aihettaan kunnolla? Hän on kirjassaan keskittynyt lähinnä yksittäisten kirjojen ruotimiseen sen sijaan, että olisi tehnyt kyselyitä. Luulisi, että vähintä mitä tutkija voi tehdä, on ymmärtää, että kirjankansien lyhyet siteeraukset edustavat vain mainitun (yleensä kai kriitikon?) henkilön mielipidettä, ja se on läntätty siihen vauhdittaakseen teoksen houkuttelevuutta/myyntiä.

Susi lampaiden vaatteissa eli fiktiota.

Itse pidin muun muassa Constance Briscoeta (Ugly) ärsyttävänä.  Empiiriset tutkimukseni myös osoittavat, että lähipiirissäni moni muukin on kokenut "tositarinoiden" henkilöitä ärsyttävinä, vaikka pitäisi periaatteessa sääliä.

Mielestäni Årheim aliarvioi lukijoita - voisko johtua hänen haastattelemastaan kohderyhmästä. Ja miksi hän tukeutuu kriitikoiden mielipiteisiin?

Tapaus Felicia Feldt (Näkymätön tytär, Otava 2013):

 "Feldt ei näytä myöskään pyrkivän uhrin rooliin, eikä kerjää lukijoiden myötätuntoa. Aase Berg toteaa Expressenissä, että hänen os suorastaan vaikea pitää kirjan Feliciasta ja itse olen taipuvainen olemaan samaa mieltä... On vapauttavaa, ettei kirjan lukukokemus ole ehdollinen - lukijan ei tarvitse sääliä Feliciaa."

En ole lukenut tätäkään kirjaa, mutta sen perusteella, mitä olen misery litejä lukenut, ei niissä suinkaan aina kalastella sääliä.

Monet - eivät tietenkään kaikki - lukemistani kirjoista ovat varsin pohdiskelevia. Kirjoissa käsitellään paljon omaa syyllisyyttä ja osuutta tapahtumiin. Usein toki melko "kierosta näkökulmasta", mutta sitähän se on, kun on ns. kasvatettu kieroon.

Minua näissä kirjoissa kiehtovat erityisesti pohdiskelevat osuudet, eivät siis niinkään ne brutaalit kohtaukset ja kuvaukset. Väittäisin jopa, että lukemissani kirjoissa eivät pääasiassa ole ne kauhistuttavat teot, vaan nimenomaan niiden kokeminen ja käsitteleminen.

Olen pohtinut omaa suhdettani misery litiin täällä. Parhaimmillaan kyseisen genren kirjat pistävät ajattelemaan ja pohtimaan.

"Oma elämäntilanne tuntuu kuitenkin ehkä hieman helpommin hallittavalta, kun on lukenut niistä, joilla asiat ovat vielä huonommin."

No tulihan se sieltä. Syyhän sekin näitä kirjoja on lukea, en sitä käy kiistämään.

Monikulttuurista kurjuutta.

Huomaan olevani melkoisen kriittinen vastarannankiiski näissä mietteissäni. Se voi johtua siitä, että tulkitsen kirjaa väärin ja unohdan itsekin, että otanta on todellakin varsin suppea.

En myöskään ole perillä Ruotsin tilanteesta ja luonnollisesti vertaan kirjan näkemyksiä ja väitteitä omiin kokemuksiinii. Ne eivät täysin kohtaa, kuten on kaiketi tullut ilmi.

Kaikesta huolimatta kirja on mielenkiintoinen. Årheim pohtii median merkitystä ja vaikutusta näihin kurjuustarinoihin. Hän kiinnittää huomiota ja analysoi genren kirjojen kansia (Ruotsissa). Hän myös analysoi yksittäisten kirjojen kieltä ja rakennetta, mikä on varsin kiinnostavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tarjoilee ihan mielenkiintoisen, joskin valitettavan negatiivissävytteisen, kurkistuksen misery lit -genreen (Ruotsissa). Mitään kovin mullistavaa ja uutta kirja ei tarjonnut ainakaan minulle.

Mielenterveysongelma-kurjuutta.

Kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Paula (Luen ja kirjoitan) sekä Mari A (Mari A:n kirjablogi). Kannattaa lukea myös kommentit, siellä on hyvää keskustelua.