Sivut

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Ihastuttava Helena!

Aino Räsänen: ...Ja Helena soittaa

Olihan se pakko tämä toinenkin kirja lukea, kun kerran ensimmäinenkin. Sivumäärät eivät tosiaan päätä huimaa, joten näitä ahmaisee ihan välipalaksi.

Pidin oikeastaan tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä (Soita minulle, Helena). siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli Helena selkeästi päähenkilönä, tässä niitä oli hieman useampi. Oikeastaan Helenan rooli jää aika pieneksi tässä kirjassa. Sen sijaan keskitytään enemmän Helenan lapsiin.

Aikaa on edellisen kirjan tapahtumista kulunut parisenkymmentä vuotta. Aikamoinen harppaus siis. Tässä kirjassa on vahvasti läsnä sota ja sen tuomat muutokset elämään. Helenan poikakin päätyy sotaan ja sen takia moni kohtalo muuttuu.

En viitsi tapahtumista sen kummemmin kertoa, koska minusta parasta tässä kirjassa on se, ettei siitä tiedä mitään ennestään. Kyseessä on kuitenkin edelleen rakkaus- ja ihmissuhdepainotteinen kirja ja jännite elää nimenomaan näissä suhteissa. Niiden tietäminen etukäteen voisi tehdä kirjan lukemisesta yksitoikkoisen ja tylsähkön.

Pidän kovasti Räsäsen käyttämästä rikkaasta kielestä ja ”vanhoista” sanoista ja sanonnoista. Tätäkin kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella sen mustavalkoisena elokuvana.

Oikeastaan nyt tämän kirjan myötä ihastuin todenteolla tähän sarjaan. Olen jo onkinut seuraavan kirjan (Näkemiin Helena!) hyllystä, ja kun kerran aurinkokin pilkistelee pilvienraosta, hyökkään nyt laiturille lukemaan sitä.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin myöhemmin.

Ps II. Aurinko meni jo pilveen tätä postausta tehdessä :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.