Sivut

▼

tiistai 10. marraskuuta 2026

Kohtalottomuus

 

Imre Kertész: Kohtalottomuus
alkuper. Sorstalanság, 1975
Otava 2003
suomentanut Outi Hassi
s. 240

Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus on toden totta melko erilainen keskitysleirikuvaus verrattuna niihin, joita olen aiemmin lukenut. 

Sivuliepeen teksti osuu romaanin ytimeen ja siksi liitän sen tähän:

Erikoinen ja erilainen kertomus teini-ikäisen pojan tiestä Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitziin kuvaa keskitysleirien elämää viileästi ja toteavasti, niin että ”pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään”.

Aloitellessani lukea kirjaa mietin miten tällainen on mahdollista. Avainsana on kenties kirjan kertojan eli György Kövesin 15 vuoden ikä, jolloin hän vielä on jokseenkin tietämätön keskitysleirien todellisista kauhuista, vaikka niiden olemassaolosta tietysti tietääkin. Ehkä nuoren on vaikea uskoa, että mitään niin brutaalia voi olla olemassa. Että ihmiset voivat oikeasti olla niin julmia – ilman syytä, kuten kertoja kokee. Sillä ei kai juutalaisuus voi itsessään mikään syy olla ja kuitenkin György pohtii, että kyllähän se on “vika” ja se johtaa tietynlaiseen menettelyyn.

Györgyn ylenpalttinen mietiskely tai pikemminkin yliymmärtäminen johtaa siihen, ettei hän näe julmuutta silmiensä edessä sellaisena kuin se on. Kaikelle tuntuu löytyvän looginen syy ja ihan perusteltu sellainen. Näin voi toimia nuoren mieli, kun maailma ja yleinen elämänkokemus ei ole sitä vielä turmellut. Silloin on vielä vaikea uskoa niin järjestelmälliseen julmuuteen. Siinä iässä on itse vielä kuolematon.

Yllä olevassa kappaleessa en vähättele nuoria

(sivuhuomio: noin yleisesti ottaen en voi sietää ikään vetoamista, mutta tässä koen sen olevan perusteltua ja se tapahtuu hyvässä hengessä toisin kuin niissä typerissä lausahduksissa tyyliin “olet vielä niin nuori” tai “et sinäkään enää niin nuori ole” tai “ymmärrät sitten, kun olet siinä ja siinä iässä” ja lässyn lässyn),

vaan muistelen millainen olin itse samanikäisenä ja tulkitsen tekstiä sitä kautta (huom: sain varttua ilman somea [ja keskitysleiriä] ja sen vaikutusta mieleen). Toisin sanoen tulkintani tästä kirjasta on erittäin subjektiivinen, koska peilaan sitä (ajatuksia, en tapahtumia) teini-ikäiseen itseeni: sitä kautta koen voivani ymmärtää kertojaa. Tunnistan nimittäin hänen ajattelussaan samoja piirteitä kuin minullakin oli. On edelleen, mutta eri tavalla.

Luonnollisesti en ole elänyt keskitysleirillä, mutta se ei tarkoita, etteikö tiettyjä ajatuskaavoja voisi ymmärtää. Ne kaavat ovat olemassa olosuhteista riippumatta.

Tuossa iässä uskoi pääasiassa ihmisten hyvyyteen, silloinkin kun oli vaikeaa. Koska jotensakin “vika” tai “epämiellyttävä poikkeavuus” – olivat ne mitä tahansa – oli enemmänkin itsessä kuin muissa. Siitä huolimatta, ettei oikein tajunnut mitä itsessä oli vialla. Samoin ajattelee mielestäni kirjan kertoja, joka pohtii juutalaisuuttaan ja miettii, mikä siinä on niin kamalaa samalla kuitenkin hyväksyen, että jotain vikaahan siinä täytyy olla.

Teini-ikäisenä kuolema tuntuu melko kaukaiselta – siitä huolimatta, vaikka sitä ajattelisi ja pohtisi. Kuitenkin, 15-vuotias on niin nuori että kuolema on melko vieras konsepti etenkin siinä mielessä, että se osuisi omalle kohdalle (edellyttäen ettei itsellä ole sellaista fataalia sairautta, jonka takia asia olisi ollut pakko kohdata). Kuolema on jotakin sellaista, joka tapahtuu muille, mutta ei vielä itselle. Tosin tarinan edetessä alkaa György taipua ja kuolema näyttäytyä mahdollisena myös hänen kohdallaan. Mutta siinä vaiheessa hän ei enää välitä mistään.

Analyyttinen ja asioita ymmärtämään pyrkivä pohdiskelu voi osin olla myös puolustusmekanismi, tapa selviytyä. En tosin usko, että varttuneempi ihminen tällaiseen kykenisi (itse en ainakaan enää tässä iässä), sillä siihen mennessä maailman raadollisuus on yleensä jo niin marinoinut ja muokannut henkilöä, ettei ruman kauniiksi tai edes loogiseksi selittäminen voi enää mitenkään onnistua.

Huomasin itsessäni mielenkiintoisen piirteen kirjaa lukiessani, joten siteeraan kertaukseksi vielä sivulievettä: “pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään.”

Minussa ei syntynyt pelkoa eikä järkytystä. Seisoin kertojan vierellä kuin haamu, yhtä viileänä ja odottavana. En tuntenut oloani turvalliseksi, mutta en varsinaisesti pelännytkään. Siinä vieressä seisoin ja odotin, mitä tuleman pitää. 

Sanotaan, että paniikki synnyttää paniikkia. Uskon, että tyyneys synnyttää tyyneyttä. Jos kertojan asenne olisi ollut toisenlainen, olisin varmaan itsekin lukijana reagoinut toisin. Sillä olen toki lukenut keskitysleireihin liittyvää kirjallisuutta, jotka ovat herättäneet aivan erilaisia tuntemuksia, vaikka tapahtumat ovat näennäisesti samoja kuin tässä kirjassa.

Kertoja ehtii viettää yhteensä noin vuoden eri keskitysleireillä, kunnes sota päättyy ja kaikki vangit vapautetaan. Tuo vuosi jättää arvet kertojaan, vaikka hän ei sitä suorasanaisesti myönnä. Keskustellessaan vanhojen naapureidensa kanssa Unkariin palattuaan hän suorastaan tuohtuu, kun toinen heistä kauhistelee hänen oletettuja koettelemuksiaan.

Ymmärrän kertojaa: kukaan ei halua, että joku tulee kauhistelemaan kuinka kaameita on kokenut ja jeesustelemaan miten paskaa hänen elämänsä keskitysleirillä on ollut. Mitäpä he siitä tietävät, kun eivät siellä olleet. Mieti itse: miltä tuntuisi, jos joku kauhistelisi sinun elämääsi – siitäkin huolimatta, että siinä olisi ollut vaikeuksia tai kauheuksia.

Otaksun, että kertojamme haluaa tulla ymmärretyksi, ei kauhistelluksi, tietyllä tavalla, jonka vain hän itse tietää. Vaan tuntuu siltä, että harva ymmärtää häntä siten kuin hän toivoisi. 

Kertojan mielestä hän on itse valinnut tiensä, ottanut askeleensa. Näin lukijana voi toki miettiä, kuinka vapaaehtoisesti hän on askeleensa ottanut. Oliko hänellä muita vaihtoehtoja.

Jos ajatellaan ihmisellä olevan kohtalo, on aivan sama mitä tapahtuu, koska kaikki tapahtuu joka tapauksessa: silloin ei voi olla vapaata tahtoa. Jos taas on vapaa tahto, ei voi olla kohtaloa. Molemmat eivät voi olla olemassa yhtä aikaa ja koen, että kertoja valitsee uskoa vapaaseen tahtoon. Hence, kirjan nimi: Kohtalottomuus.

Joka tapauksessa esitin heille mielipiteeni: Ihminen ei koskaan voi aloittaa uutta elämää, ainoastaan jatkaa vanhaa.

Amen.

Vaikuttava teos, joka antoi kosolti ajattelemisen aihetta – ei niinkään keskitysleireistä vaan elämästä ja sen eri vaiheista yleensä. Menee heittäen suosikkeihini.

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus lukemisen synnyttämistä ajatuksista.
    Olen lukenut tämän kirjan kauan sitten, mutta muistan hyvin, koska tämä on sellainen kirja, joka jää mieleen.
    Me tiedämme niin paljon keskitysleireistä, että jokaisen aiheeseen liittyvän kirjan lukee sen kaiken muun valossa, tietokirjojen, artikkelien, kaunokirjojen, elokuvien ja mahdollisesti jopa tapaamiensa keskitysleireiltä selvinneiden ihmisten kautta syntyneeseen kuvaan peilaten. Kun Kertesz kertoo kokemastaan viileästi, niin me tiedämme lisää ja mietimme, miksi hän kirjoittaa näin.
    Nuoruuden viattomuus on varmaan suojannut György Kovesia aluksi, ja voi olla, että jossakin vaiheessa hän on myös tietoisesti tai tiedostamattaan valinnut jonkinlaisen stoalaisuuden ja ylpeän asenteen, joka katsoo ohi mielettömyyden.

    Elämä keskitysleirin jälkeen on ollut monelle selvinneelle niin vaikeaa, että sitä ei enää ole voinut kestää.
    Keteszkin käsitteli kokemuksiaan kirjoissaan koko loppuelämänsä, pitkän onneksi.
    Kohtalottomuuden jälkeen luettavaksi (ellet ole jo lukenut) suosittelen häneltä teosta 'Kaddish syntymättömälle lapselle', joka on aivan erilainen, hurja, kiihkeä rukous tai purkaus siitä, miten pahuuden tunteva mies (kai kirjailija itse) ei voi saattaa lasta niin pahaan maailmaan, vaikka vaimo näkisi lapsen korjaavana asiana ja pelastuksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kieltämättä on mieleenpainuva kirja, vaikka paljon ei tapahdu. Kertész on kiistänyt, että Kohtalottomuus on autofiktiota tai elämäkerrallinen. Luin jonkin verran kirjailijasta, koska halusin tietää, millainen henkilö hän on ja millainen tausta hänellä on. Ja miksi hän on valinnut tällaisen tyylin. Luonnollisesti en saanut vastausta kysymykseeni, koska ei toisten aivoituksia voi tietää – vain omansa voi.

      Minulle yllättävää oli, että koin tuttuutta kertojan ajatuskulussa, vaikkei meillä noin muuten ole mitään yhteistä: minulla ja 15-vuotiaalla juutalaispojalla, joka on matkalla keskitysleirille. Györgyn ajatuksenjuoksu on jo ennen leirille lähtöä analysoivaa ja näyttäytyy viileänä (esim. kun hänen isänsä lähetetään keskitysleirille), se ei siis muutu yhtäkkiä.

      Minä en nähnyt yhtään ylpeyttä kirjan kertojan ajatuskuvioissa. Näin analysoivan kaavan, jollaisen tunnistan, koska oma ajatusrattaani kulkee myös varsin kaavamaisia ratoja, joissa on paljon rihmastoja. Se ei ole ylpeyttä (vaikka se sellaiseksi usein tulkittiin, koska tarkkailijaluonteena pysyin usein vaiti), vaan etenkin nuorempana yliymmärtämistä.

      Sittemmin yliymmärtäminen on muuttunut ylianalysoinniksi, joka ei ole niin lempeää ja itseä alentavaa kuin yliymmärtäminen (yliymmärtäessään henkilö asettaa itsensä alemmaksi kuin muut – ei siis suinkaan ylemmäksi, vaikka sekin on mahdollista toki). Itse siis koen kertojan pikemminkin nöyränä kuin ylpeänä. En tiedä mitä kirjailija on ajanut takaa, mutta minulle kertojan analyyttinen ja selkeää kaavaa noudattava ajattelu on tutunomaista, vaikka ajattelun aiheet eivät luonnollisesti olekaan.

      En ole lukenut muita teoksia Kertésziltä, mutta olen lukenut niistä. Onkohan sopivaa sanoa tätä, mutta sanon silti: kiihkeä ja vimmainen pohdinta siitä, haluaako synnyttää lapsen tällaiseen maailmaan, ei lähtökohtaisesti kiinnosta minua. Voi olla, että kaikenlaiset synnytystalkoilut sun muut älyvapaat heitot, joiden tarkoitus on saada "naiset synnyttelemään", ovat niin vastenmielisiä, että ovat saaneet minut vieroksumaan koko aihetta.

      Poista
  2. Minäkin luin Kohtalottomuuden joskus kun suomennos oli vasta hiljattain ilmestynyt. Luin kirjan saman päivän aikana, mikä on minulle harvinaista, koska luen niin hitaasti.

    Minulle jäi mieleen se, miten kertoja ei lainkaan aavistanut millaiselle leirille he olivat saapuneet, kuvitteli miten tovereittensa kanssa pelaisi jalkapalloa leirin kentällä. Samoin se, miten sairastuminen saattoi auttaa leirillä olleita selviytymään, kun ei tarvinnut tehdä työtä ja sai ravintoa. Lopussa taidettiin kuvata niitäkin, jotka suhtautuivat epäilevästi siihen mitä leireiltä selviytyneet kertoivat.

    Tekstisi loppuun siteeraamaasi väitettä voi pitää pohtimisen arvoisena, sillä kuten toteat, oliko kertojalla vaihtoehtoja? Vanhan elämän jatkaminen voisi tarkoittaa myös sitä, ettei ihminen pääse irti kohtalostaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Sama pisti silmään: kertoja luuli tosiaan menevänsä töihin ja tekemään jotain hyödyllistä. Hän pitää keskitysleirille lähtemistä jopa hyvänä asiana – näin elämä saa jonkin suunnan. Siitä lukijana päättelin, ettei hän tosiaan aavistanut, millaiseen paikkaan on menossa ja siksi hän analysoi ikävätkin asiat parhainpäin.

      Kertojan sairastuminen ja hoidon saaminen oli varmaankin sattumanvaraista. Jos hän olisi ollut vanhempi ja raihnaisempi, hänet olisi kaiketi kärrätty kammioon. Hän tiedosti sen itsekin ja ihmetteli, kun häntä sittenkin hoidettiin. Sitten koittikin vapautus, onneksi.

      Väite kohtalosta ja vapaasta tahdosta on tosiaan tulkinnanvarainen ja riippunee pitkälti tulkitsijasta. Itse näen kohtalon laajempana kuin yksittäisinä matkan (elämän) varrella tehtyinä päätöksinä. Toisaalta kertoja olisi voinut valita itsemurhan tai paeta ja näin hän olisi valinnut toisin.

      Elämän taas näen konkreettisena: uusi elämä voi alkaa vain, jos todella kuolee. Symbolisella tasolla ihminen voi kuolla vaikka sata kertaa eläessään ja siten aloittaa sata uutta elämää.

      Poista
    2. Muistelen aikoinaan kuulleeni radiosta Kertészin haastattelun, jossa hän kertoi vuosikausia pohtineensa, mitä hän jättää kertomatta, kun yrittää kirjoittaa keskitysleirikokemuksistaan. Hän taisi kertoa nähneensä sitten valokuvia, joissa Auschwitzin asemalaiturilla saksalaiset sotilaat ja juutalaiset juttelivat keskenään arkipäiväisesti. Sitä kautta hän oli keksinyt kuvata sitä miten viekkaasti ja tavallaan siis älykkäästi (!) saksalaiset olivat naamioineet tuhoamisleirin vaikuttamaan vain työleiriltä. Kirjailijan sanoja en muista ja haastattelu oli tehty kai unkariksi ja sitten esitettiin suomeksi siitä kooste.

      Sairastumisesta keskitysleirillä selviytymisen keinona ovat kirjoittaneet myös italialainen Primo Levi (Tällainenko on ihminen) ja itävaltalainen Viktor Frankl. Tarkoitan siis sitä, että oma sairastuminen koituikin henkilön pelastukseksi kuten Kertészin kertojalle.

      Yle Teemalla on katsottavissa tammikuun loppuun asti 39 min. pitkä ruotsalainen dokumentti Hédi Fried - min oro, jossa Hédi Fried -niminen Unkarissa tai Romaniassa asunut juutalaisnainen kertoo miten hänet ja hänen perheensä vietiin Auschwitziin, jossa myös hän siskonsa kanssa aluksi odotti milloin heidän vanhempansa tulisivat samaan parakkiin heidän kanssaan. Myös Hédi oli kuvitellut leirin olevan työleiri.

      Poista
    3. Varmasti kiinnostava haastattelu ja sopisi kyllä syyksi sille, miksi kirjailija on valinnut tällaisen monista muista (ainakin lukemistani) poikkeavan näkökulman, joka on ajoittain suorastaan myötämielinen saksalaisia kohtaan. Otaksun, että tällaista ei välttämättä ole aikanaan katsottu hyvällä.

      Täällä eivät näy juuri mitkään Ylen ohjelmat. Löysin tuon mainitsemasi dokumentin (Hédi Friedin huoli -niminen näyttää olevan Areenassa), mutta se on katseltavissa vain Suomessa (tai ehkä EU-maissakin, Areenassa on ristiriitaista tietoa, mutta anyway Brittilä ei ole EU-maakaan eli minun kannalta ihan sama).

      Poista
  3. Keskitysleirithän olivat aluksi työleirejä ja niiksi niitä yritettiin peitellä loppuun asti, joten ei mikään ihme, että sinne viedyt eivät pitkään aikaan tajunneet leirien todellista luonnetta.
    Kun huhu tuhoamisleireistä alkoi levitä ja kansainvälisiä tarkastusryhmiä tuli paikalle, niin vähemmän nälkiintyneet vangit pantiin näytille pelaamaan pallopelejä ja ruoka oli tavallista parempaa. Olen lukenut jonkun tällaisen raportin, jossa luki tyyliin "punaposkiset vangit pelaavat vapaa-aikanaan...".
    Joitain vankeja myös valittiin luottovangeiksi, kapoiksi, jotka saivat etuuksia ja partemmat selviytymismahdollisuudet. Heitä tuomittiin myöhemmin, mutta eihän heilläkään ollut valinnanvaraa.

    Tuo dokkari kiinnostaa, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, moni ei tosiaan aikoinaan tiennyt minne on menossa. Tämä kirjan kertojakin luulee olevansa matkalla työleirille. Jossain vaiheessa matkaa hän kyllä mainitsee tuhoamisleiritkin eli ihan tietämätön hän ei kuitenkaan ole.

      Ja hierarkiassa oli mukana leirin- ja tuvanvanhimmat sun muut, jotka olivat itsekin vankeja. Natsit olivat suunnitelleet taiten konseptin, jossa vangit vahtivat toisiaan. Eriarvoistamalla vangit pysyy kurikin parempana, koska harva haluaa menettää etuoikeuksiaan.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.