Sinéad O’Connorin muistelmateos Rememberings (suomennettu nimellä Muistelmat) on peräti kolmas julkkiksen kirjoittama muistelma, jonka tänä vuonna luen. Erona muihin tässä on se, että O’Connor ehti kuolla ennen kuin tartuin hänen teokseensa. Itse asiassa tuskin olisin tarttunut ollenkaan, ellei hän olisi kuollut – niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin.
Minulle O’Connorin musiikki on tuttu ainoastaan yhdestä hitistä, jonka varmaan arvaattekin eli Nothing Compares 2 U. En muista kuulleeni tai kuunneelleeni mitään muuta O’Connorilta, mutta tuo kyseinen biisi on jäänyt mieleeni teiniajoilta, jolloin se soi ”joka paikassa” ja pidin siitä kovasti.
O’Connorin lapsuus ei ollut ruusuinen, mutta minulle tuli yllätyksenä kuinka kaamea se on ollut. Kirjasta asia ei selviä, koska O’Connor sivuaa sadistisen äitinsä tekosia vain muutamilla virkkeillä siellä sun täällä. Nekin maininnat jättävät enemmän arvailujen varaan kuin kertovat suoranaisesti mistään.
Toisaalta Dr Philinsä katsoneelle niissäkään ei ole mitään uutta. O’Connor on nimittäin ollut kyseisen tohtorin (mielestäni kyseeanalaisessa) tv-ohjelmassa (jota teininä kyllä silmät suurina katselin itsekin) ja siellä hän on avannut lapsuuttaan ja äitisuhdettaan varsin monisanaisesti. O’Connor mainitsee aiheesta teoksessaan ja kokee, että Dr Phil käytti hyväkseen hänen haavoittuvaista tilaansa saadakseen hänet ohjelmaansa. O’Connorin mukaan Dr Phil kutsui hänet ohjelmaan nähtyään O’Connorin Youtube-videon, jossa tähti epätoivoisesti etsi apua itselleen.
Koska en ole koskaan (en edes teininä) ollut eritysen kiinnostunut julkkisten elämistä, O’Connorin kirja antoi minulle paljon tietoa laulajasta (erityisesti hänen persoonastaan), mutta toisaalta ne kaikki tiedot ovat luettavissa/katsottavissa myös ympäri nettiä ja vielä tarkemmin kerrottuna (trust me, olen googletustyöni tehnyt) kuin kirjassa. Eli jos olet seurannut O’Connorin vaiheita uutismedioista, ei Rememberings varsinaisesti tarjoa juuri mitään uutta.
Kirja on kuitenkin kiinnostavasti kirjoitettu ja pidin O’Connorin tyylistä. Rivien väleistä pilkahtelee hänen huumorintajunsa ja kapinallinen persoonansa, joihin ihastuin ja joita arvostan. Jostain syystä koin myös yllättävän kiinnostavana O’Connorin kertomukset biisiensä ja albumiensa synnystä – siitä huolimatta, etten muista kuulleeni aiemmin niistä yhtäkään (lukuun ottamatta tuota aiemmin mainitsemaani cover-biisiä). Olen kyllä aikeissa kuunnella.
O’Connor on varsin hellä niitä kohtaan, jotka kirjassaan mainitsee. Purevampaa settiä saa osakseen lähinnä jo edesmennyt laulaja Prince ja levy-yhtiöguru Nigel Grainge. Heitäkin kohtaan O’Connor on sinänsä reilu, sillä hän tuo kritiikin esille kertomalla kyseisten henkilöiden käyttäytymisestä. Lukija voi vedellä itse johtopäätökset niistä.
Itse vedän sellaisen johtopäätöksen O’Connorista, ettei hän koskaan päässyt yli lapsuudestaan/äitinsä käytöksestä eikä kuolemasta, vaikka kiistääkin niiden vaikuttaneen häneen mitenkään. Selitykseksi O’Connor mainitsee, että hänen sisaruksensa ovat ”normaaleja”, joten siksi ei ole mahdollista että hänenkään oletetut mielenterveysongelmat (jotka hän kirjassaan sekä kiistää että epämääräisesti myöntää) voisivat johtua lapsuudesta. Oma äiti voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi ei pysty vihaamaan. Ei vaikka haluaisi. Niin on O’Connorin laita. O’Connorin äiti kuoli hänen (O’Connorin) ollessa 18-vuotias.
Sinéad O’Connor kuoli kesällä. Kuolinsyytä ei ole annettu julkisuuteen. Mutta eiköhän se ollut itsemurha (tämä tietysti mutua).
Huomaan, että kirjoituksestani tuli melko yksipuolinen ja tässä painottuu lapsuus ja äitisuhde. Mainittakoon siksi, että itse teoksessa näin ei ole.
Sinéad O’Connor: Rememberings
Penguin, 2021
s. 286
Minun ensimmäinen muistikuvani O'Connorista on kun luin lapsena jotain musiikkilehteä (varmaan Soundia), jossa kerrottiin hänen repineen silloisen paavin kuvan Saturday Night Live -ohjelmassa. Siitä tulikin melkoinen hälinä maailmanlaajuisesti. Olen miettinyt, kuinka paljon O'Connor provosoi ns. puhtaasta tahdosta (jos sellaista edes voi olla) ja kuinka paljon mahdollisesti huonolla hoidolla olleet mielenterveysongelmat lietsoivat tekemään eri tempauksia.
VastaaPoistaO’Connor mainitsee teoksessaan tuon kuvan repimisen ja syyt sen taustalla. Hän oli kirjan perusteella kyllä sitä harkinnut ja tehnyt tietoisen valinnan myös paikasta, missä kuvan repimisen toteuttaisi. Tempauksen saamaa negatiivista julkisuutta hän ei osannut arvioida tai arvioi väärin.
PoistaO’Connor oli luonteeltaan aktivisti ja “rebel”, joten ei mielestäni ole mielekästä tulkita kaikkia hänen tempauksiaan mt-ongelmien kautta. Koen sellaisen jopa henkilöä aliarvioivana: siis että typistetään ihminen ja tekonsa pelkästään mielenterveysongelmaksi.
Minulla on aivan sama kokemus, tunnen kyseisen laulajan vain siitä yhdestä hitistä. Aika kova elämä hänellä kyllä ollut! En oikeastaan koskaan lue elämäkertoja muutenkaan koskaan - tuntuu että en ole kiinnostunut tarpeeksi kenestäkään :D tämähän on ihan hassu asenne toki ja voisin vaikka ensi vuoden tavoitteeksi laittaa että luen kaksi elämäkertaa.
VastaaPoistaMinua kyllä kiinnostaa muistelmat ja elämäkerratkin, mutta elämäkerroissa preferoin kuolleita henkilöitä kun taas muistelmien kohdalla saa niiden kirjoittaja olla elossa mutta “superjulkkisten” muisteloita luen harvakseltaan eli en oikeastaan lainkaan.
PoistaSiksi on pieni ihme, että niitä on tullut luettua peräti kolme tänä vuonaa. Ne muut ovat Demi Moore ja Pamela Anderson. Kaikkiin näihin minulle syntyi jokin omituinen intressi lukea: en olisi lukenut, ellei olisi jostain syystä yhtäkkiä kiinnostanut :D
En kannata pakkoulua, mutta uteliaisuutta kyllä. Jos tietoon tulee muistelmateos, joka uteloittaa, kannattaa rohkeasti tarttua vaikka olisikin julkkiksen kirjoittama! Luulen muuten, että luen Britney Spearsinkin muistelot, mutta menee varmaan ensi vuoden puolelle ne lukemiset. :D
En usko, että minulle on tuttu yksikään O’Connorin biisi. Nimi ja kasvot toki. Ehkä äänikin. Hänen muistelmansa eivät siten juuri kiinnosta. Luin kyllä joitakin lehtijuttuja silloin, kun hän kuoli, ja ne palauttivat mieleen häneen liittyvät kohut.
VastaaPoistaEn tiedä itsekään, miksi kiinnostuin O’Connorin muistelmista. Tai no, ehkä hänen kuolemansa ja siihen liittyvät asiat herättivät uteliaisuuteni. Ihan kelpo teos, mutta ymmärrän ettei se kaikkia kiinnosta eikä tarvitsekaan.
PoistaMinulta on mennyt ohi uutisointi että hän on menehtynyt. Samoin muistan vain sen yhden biisin ja sattumoisin kuulin siitä pätkän tänään, kun kuuntelin YouTubesta sellaisen joka vuodelta 5 hittibiisiä listauksen. Kaunis nainen, muistan ajatelleeni siitä videosta, että jestas kun voi olla kaunis kallo. Saako niin vielä sanoa, ehkä. En tiedä hänen elämästään mitään, en lue muistelmia, elämäkertoja tms juuri koskaan. Tänä vuonna ei taida tulla yhtään.
VastaaPoistaKun mainitsit Britneyn, niin kuuntelin sellaisenkin listan, että miten Britneyn musiikki on muuttunut vuosikymmenten varrella, minä kun pidin ja pidän vieläkin niistä alkuaikojen biiseistä, uudempia en montaa tuntenutkaan.. . Olen halunnut jo muutaman kerran antaa koiralle nimeksi Britney mutta vielä ei ole mennyt miehelle läpi.
Pitikö kommentoida jotain kirjaakin 🙈
Silloin muinoin kun ei nettiä ollut kuunneltiin sitä, mitä radiosta tuli tai Mtv:ltä (enkä nyt tarkoita maikkaria – tietäjät tietää) näytettiin. Mtv oli ihan must ja vaikutti kyllä paljon musamakuun. Mutta eipä siellä juuri muuta kuin niitä samoja hittejä soiteltu :D
PoistaMinäkin pidin ja pidän edelleen Britneyn vanhemmista biiseistä, vaikka harvemmin tulee niitä nykyään kuunneltua. Jatkaa vaan sinnikkäästi – ehkä vielä voitat väsytystaistelun ja saat koiran nimettyä Britneyksi :D
Taustatietomme ovat varsin yhteneväiset, Nothing compares 2 you on hieno biisi, mutta ei se ole saanut minua syventymään hänen tuotantoonsa laajemmin. Dr Philini olen minäkin katsonut (ja tosiaan, mikä ohjelmakonsepti! Välillä yllätyn itsekin, miten toksista aikaa 90-luku ja 2000-luvun alku ovat olleetkaan). O’Connorin kohtalo on hyvin surullinen. En ehkä itse tule kirjaan tarttuneeksi, mutta olen huomannut saman ilmiön, että tuntemattomankin muusikon elämästä ja tuotannosta on kiva lukea ja googletella vielä lisää.
VastaaPoistaEnnen muinoin = ennen nettiä tietojen onkiminen oli melko työlästä. Media oli hidasta, koska oltiin lähinnä printin ja kuvan (tv) varassa. Toisaalta harva julkkis kiinnosti muutenkaan ja samanlainen olen edelleen. Parempi vaan, kun ei tiedä liikaa ettei mielikuvat murskaannu :D
PoistaMuistan myös Jeremy Kylen, joka lopetettiin vasta 2019. JK:n rinnalla Dr Phil näyttää melkein pyhimykseltä. En todellakaan ole katsonut JK:n myöhempien vuosien jaksoja, mutta joitakin aiemmin esitettyjä kyllä. Ihan järkyttävää roskaa, jossa muka yritetään auttaa ihmisiä mutta tosiasiassa sinne viedään ihmiset riitelemään keskenään.
En ole katsonut mitään reality-sarjoja varmaan kymmeneen vuoteen enkä sitäkään ennen säännöllisesti seurannut mitään (lukenut kyllä aiheista). Mutta aika raadollista on tämä nykyinenkin reality-kulttuuri.