Sivut

perjantai 30. kesäkuuta 2023

Kuolemaa odotellessa

Ihme on tapahtunut ja olen saanut luettua kokonaisen kirjan. Remontti on toistaiseksi tauolla ennen kuin saadaan viimeinen silaus tehtyä. En ole täysin tyytyväinen, mutta en aio täällä kirjataivaassa asiasta vinkua tämän enempää.

Nyt on kuitenkin hieman enemmän aikaa ja jaksamista lukea.

 

Danya Kukafkan romaani Notes on an Execution (Phoenix Books 2022, s. 306) kertoo Ansel Packerista, joka lusii viimeisiä hetkiään vankilassa ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa.

Tai oikeastaan kirja ei kerro Anselista, vaan uhreille läheisistä ihmisistä, jotka jäivät suremaan murhattuja rakkaitaan. Anselin ääntä emme kuule lainkaan, sillä tarina suodattuu kauttaaltaan kolmen muun henkilön näkökulmista, joista yksi on Anselin äiti, Lavender.

Lavenderin rooli Anselin elämässä ei ole järin pitkä, mutta Anselille se on merkittävä. Olisi helppo etsiä syitä Anselin teoille nimenomaan osoittamalla sormella Lavenderia, mutta se olisi laiskaa ja kliseistä (ja jälleen kerran äitiä syyllistävää: ikään kuin toisella vanhemmalla ei olisi mitään merkitystä mihinkään). Sitä paitsi jos Lavender ei olisi hylännyt lapsiaan, olisi lopputulos mahdollisesti ollut vielä karseampi eikä vain Anselia ajatellen.

Nämä kolme henkilöä, joiden kautta tarina avautuu, ovat kaikki naisia. He kaikki kierivät syyllisyydessä ja pohtivat mahdollista omaa osuuttaan murhiin. Jos sitä ja jos tätä jos jos jos.

Myös Ansel jossittelee: hän pohtii rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki olisi käynyt toisin. Hän kirjoittaa manifestia aiheesta ja manipuloi erästä vanginvartijaa auttamaan sen julkaisussa ja vähän muussakin. Sillä Ansel ei varsinaisesti kadu – hän haluaa tulla ymmärretyksi.

Anselin osuudet on jaoteltu tunteihin: kuinka paljon aikaa on jäljellä ennen ns. viimeistä piikkiä. Tunnit alkavat kahdestatoista. Nämä luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, kuin joku ulkopuolinen kävisi läpi Anselin viimeisiä hetkiä ja (oletettuja) ajatuksia. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Notes on an Execution on kiinnostava, mutta samalla se käy hermoilleni. Ansel Packer on murhaaja – ihan sama, vaikka hän itse mitä muuta kuvittelisi ja kokisi että vaihtoehtotodellisuudessa kaikki olisi toisin. No, niin varmaan olisi. Mutta me elämme tämän yhden elämän niine valintoine, joita teemme. Kuolleet eivät tässä elämässä nouse haudoistaan.

Jokainen murha on Anselin valinta ja täysin hänen vastuullaan. Piste.

Erään seikan kirjailija tuo hyvin esille: meidän on vaikea täysin tuomita ja tyrmätä ihmistä, josta tiedämme vain hyvän. Joka on ollut meille aina hyvä ja avulias. Miten vaikea tuota kuvaa on murtaa edes sitten, kun koko totuus paljastuu. Tätä jäin oikein pohtimaan ja sekin alkoi ärsyttää (henkilökohtaisista syistä, joihin en tässä mene).

Tai menen sittenkin. Siis niihin henkilökohtaisiin syihin ihan pienen epämääräisen esimerkin verran.

Joku on kohdellut sinua todella huonosti ja lopulta puukottanut selkään ja pettänyt luottamuksesi. Kukaan muu lähipiiristäsi ei kuitenkaan ole tästä henkilöstä tätä puolta nähnyt ja sinä joudut elämään ristiriidassa, jossa moni pitää tätä henkilöä suunnilleen pyhänä mutta itse tiedät muuta.

Erittäin repivää.

O minuuttia.

Goodbye, Ansel. Ei tuu ikävä.

(Ps. en kannata kuolemantuomiota, vaikka voisi kai ajatella niinkin – en ajattele – että ihminen tietoisesti toisen tappaessaan luopuu samalla omasta oikeudesta elämäänsä/oikeudestaan elää...)

Brutaalisuusmittari: 0/3. Painopiste on tuntemuksissa ja tunteissa, kokemuksissa. Ei niinkään väkivallan kuvailussa, jota on vain nimeksi.



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Juuriltaan revityt

Tuli vahinkotauko, koska en ole joutanut lueksia. On kyllä kova ikävä lukemista, mutta olen iltaisin niin väsynyt etten ehdi usein montakaan sivua lukea, kun kuolema (eli uni) korjaa.

Jonkin verran olen lukenut päivällä patikoiden lomassa (olen päivät remonttievakossa vuorilla), mutta aika vähäistä on sekin ollut: tulee liikkumisesta niin massiiviset adrenaliinivyöryt, etten saa itseäni pysymään paikallaan, vaikka olisin kuinka raato jo.

Mutta luettuun kirjaan, joka on

 

Lola Jaye: The Attic Child
Macmillan, 2022
s. 480


1900-luvun alussa mahdollisesti silloisen Kongon (nyk. Zaire) alueella varttuu pieni Dikembe. Isä ja veljet käyvät töissä, mutta Dikemben katsotaan olevan vielä liian nuori, joten hän viettää päivät äitinsä kanssa. Elämä tuntuu olevan hyvä.

Ympärillä kuitenkin leijuu sekasorron ja muunkin sorron uhka ja todellisuus. Dikemben ollessa 11-vuotias hänet lähetetään englantilaisen tutkimusmatkailijan Sir Richard Babbingtonin matkaan. Perheensä ja kotinsa menettävä Dikembe menettää myös nimensä: hänestä tulee Celestine. Ja Sir Babbingtonin omaisuutta.

Dikemben tarina on sydäntäraastava ja nuoren pojan hämmennys ja epätietoisuus omasta tilanteestaan tulee iholle asti. Koti-ikävä kalvaa, mutta vuosien kuluessa hiipuu toivo kotiinpaluusta.

Käänteet eivät elämästä lopu ja valitettavasti Dikemben elämässä tapahtuva käänne ei ole parempaan. Yhtäkkiä Dikemben maailma kutistuu ullakolle, josta ei ole asiaa ulos paitsi kodin askareita käskettäessä hoitamaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin samaisessa ullakkohuoneessa eristyksestä kärsii orvoksi jäänyt Lowra. 

Sivuliepeestä:

1974: Lowra, a young orphan girl born into wealth and privilege whose fortunes have now changed, finds herself trapped in the same attic. Searching for a ray of light in the darkness of the attic, Lowra finds under the floorboards an old-fashioned pen, a porcelain doll, a beaded necklace, and a message carved on the wall, written in an unidentifiable language. Providing comfort for her when all hope is lost, these clues will lead her to uncover the secrets of the attic.


Kuten arvata saattaa Dikemben ja Lowran tarinat kietoutuvat mutkien kautta toisiinsa. En halua kertoa juonesta enempää, koska… hmm, lukekaa itse kirjanne. Tämä ei ole spoileriblogi.

Lola Jaye kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti olematta imelä. Hän tuo esille rasismin eri piirteitä aina kolonialismin ajoilta kirjan nykyaikaan. Muita teemoja ovat muun muassa identiteetin rakentuminen ja oman paikan löytäminen maailmassa.

Pidin todella paljon tästä kirjasta ja oikein itkukin tirahti kirjan loppupuolella. Kiehtova historiallinen romaani painavista aiheista! The Attic Chid pääsee suosikki-kategoriaani.

Helmet-lukuhaasteessa
sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Salainen lukukeitaani.

perjantai 2. kesäkuuta 2023

Joka suuntaan leviävä Saha

Luin pari vuotta sitten Cho Nam-joon romaanin Kim Jiyoung, Born 1982 josta pidin kovasti. Jonkin verran oli siten odotuksia Chon uusimmaan enkkukäännöksen Sahan suhteen, jonka luin yhdessä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa.


Saha on asuinalueen nimi Town-nimisen minivaltion laitamalla. Sahassa asuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, joista suurimalla osalla ei ole edes Townin kansalaisuutta.

Sahalaiset tekevät huonosti palkattuja ja yleensä likaisia töitä, joita muut eivät halua tehdä. Vaikka Sahalla on huono maine, tarkempi kurkistus osoittaa siellä vallitsevien käytöntöjen olevan huomattavasti inhimillisempiä kuin ankarassa Townissa. Sahassa yhteisön jäsenistä pidetään huolta kun taas Townissa asuva voi menettää kansalaisuutensa (tai olla saamatta sitä) lähes millä verukkeella tahansa.

Cho kuvailee varsin tarkasti minivaltion käytäntöjä ja ne valottuvat myös (lähinnä Sahaan päätyvien) henkilöiden elämäntarinoiden ja taustojen myötä. Henkilöitä kirjassa piisaakin ihan ähkyksi asti.

Yksittäiset kohtalot ovat kiinnostavia, mutta jäävät valitettavasti melko irrallisiksi itse tarinasta: niiden tehtävä lienee lähinnä kuvailla Townin hirviöhallintoa, mutta olisin suonut niille suuremman roolin kokonaisuudessa. Tai sitten vähemmän kohtaloita ja keskittymistä niihin keskushenkiöihin, jotka nyt hukkuvat kaiken jalkoihin.

Koko juoni oikeastaan hukkuu lukuisiin sivupolkuihin, joista iso osa ei varsinaisesti johda minnekään.

Ja mikähän se juoni sitten on?

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan:

In a country called ‘Town’, Su is found dead in an abandoned car. The suspected killer is presumed to come from the Saha Estates.
 
Town is a privatised country, controlled by a secretive organisation known as the Seven Premiers. It is a society clearly divided into the haves and have-nots and those who have the very least live on the Saha Estates. Among their number is Jin-Kyung, a young woman whose brother, Do-kyung, was in a relationship with Su and quickly becomes the police’s prime suspect. When Do-kyung disappears, Jin-kyung is determined to get to the bottom of things. On her quest to find the truth, though, she will uncover a reality far darker and crimes far greater than she could ever have imagined.

Koin, että Sun kuolema(kin) on lopulta lähinnä sivuraide kirjassa. Tietenkin se saa aikaan tapahtumien vyöryn, mutta ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu, saa lukija tarpoa siellä sivupoluilla ihan näännyksiin asti ilman vettä. Ja kenkiä.

Ymmärrän, että kirjailija on halunnut tässä dystooppisessa romaanissaan esitellä – ja kritisoida – luomaansa maailmaa, jossa voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä tähän meidänkin maailmaan ja aikaan (erityisesti mieleeni tuli Pohjois-Korea ja myös Kiina ja myös Etelä-Korea korruptioineen) ja siihen, miten se toimii.

Kärjistetysti: valta on harvalla ja se harva päättää mielivaltaisesti kaikesta. Kansalaisia pidetään herranpelossa ja pieninkin rike voi syöstä henkilön kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Saha on ns. slummi, jonka ihmiset ovat niin ala-arvoisia yhteiskunnan silmissä, että kaikkien ongelmien katsotaan lähtevän sieltä. Koetaan, että Saha on rikollisten paheiden pesä (ja siksi se pitäisi hävittää) vaikka se lienee oikeasti koko kirjan inhimillisin paikka.

Sivumääräänsä nähden tämä kirja tuntui pitkältä ja kun loppupuolella alkoi havahtua siihen, että moni sivuraide ei johda minnekään, alkoi pettymys nousta pinnalle. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta valitettavasti kirjailija keskittyi irrallisiin yksityiskohtiin ja kokonaisuus jäi vajavaiseksi.
 

Loppu suorastaan räjäytti tajunnan – pettymyksestä.

Jos kuvailisin kirjaa metaforalla, tekisin sen näin:

Olet jännässä ravintolassa, jossa lautasellesi kootaan kaikenlaista kiinnostavaa, niin että alkaa kuola valua suupielestä. Juuri ennen kuin pääset käsiksi antimiin, lautasesi pöllitään ja heitetään seinään. Plöts. Sinne meni.


Cho Nam-joo: Saha
alkuper. Saha Mansion, 2019
Scribner, 2022
koreasta kääntänyt Jamie Chang
s. 228

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sahan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. Kirjan alussa on kartta Saha-asuinalueesta. Se saa luvan kelvata kartaksi.