Kasvot seinässä

 Joskus kirjan luettuaan ensimmäinen ajatus on Mitä vittua minä juuri luin?

Oletin, että minulle kävisi näin Alison Rumwittin romaanin Tell Me I’m Worthless kanssa. Väärin oletettu. Ennakko-odotukseni perustuivat pääasiassa kirjailijan omiin lausuntoihin ja kirjan alussa olevaan sisältövaroitukseen (joka mielestäni on aika turha ottaen huomioon, että kirja on luokiteltu kauhuksi).

Minut kirjan pariin ujutti ensin sen nimi, sitten takateksti jonka poikkeuksellisesti kopioin tähän. Sen jälkeen kerron jotain hajanaisia mietteitäni.

A dark, unflinching haunted house novel that takes readers from the well of the literary gothic, up through Brighton’s queer scene, and out into the heart of modern day trans experience in the UK.

Three years ago, Alice spent one night in an abandoned house with her friends Ila and Hannah. Since then, things have not been going well. Alice is living a haunted existence, selling videos of herself cleaning for money, going to parties she hates, drinking herself to sleep. She hasn’t spoken to Ila since they went into the House. She hasn’t seen Hannah either.

Memories of that night torment her mind and her flesh, but when Ila asks her to return to the House, past the KEEP OUT sign, over the sick earth where teenagers dare each other to venture, she knows she must go.

Together Alice and Ila must face the horrifying occurrences that happened there, must pull themselves apart from the inside out, put their differences aside, and try to rescue Hannah, who the House has chosen to make its own.

Cutting, disruptive, and darkly funny, Tell Me I’m Worthless is a vital work of trans fiction that confronts both supernatural and real-world horrors as it examines the devastating effects of trauma and the way fascism makes us destroy ourselves and each other.

Kirjan keskiössä on kolme naista: Alice, Ila ja Hannah. Erityisesti Alice ja Ila ovat läheisiä, kunnes eivät enää ole. Jotakin kammottavaa nimittäin tapahtuu hylätyssä talossa, jossa kolmikko viettää erään yön.

Tuo yö rikkoo ystävysten välit. Tai pitäisi sanoa, että talo rikkoo. Talon voi nähdä edustavan Brittilää ja maan yleistä fasistista ilmapiiriä – toki liioitellusti, alleviivaten. Irvaillenkin. Mutta tunnistettavasti.

Esitetään myös kysymys: onko transnainen nainen? Kuka on nainen? Millaiset sukuelimet pitää naisella olla?

Alice on transnainen. Monien mielestä hän on lähinnä friikki, transu, ”tranny”. Mitä tahansa muuta, mutta ei nainen. Tapahtumat talossa saavat Ilankin kääntymään Alicea vastaan.

Tell Me I’m Worthless alkaa kiinnostavasti ja pitää koukussa about puoleen väliin. Sen jälkeen tarina alkaa hajoilla ja levitä. Pirstaloitua. Ihmettelen myös, miksi kolmen vuoden karttelun jälkeen Alice ja Ila päätyvät jälleen tuosta noin vain panemaan. Heillä molemmilla on vakava trauma, josta he syyttävät tietyltä osin toinen toistaan. Kyse on niin suuresta asiasta, että on vaikea ymmärtää että nimenomaan panohommeleihin palataan. Vaan ehkä raivopanot vapauttavat heissä molemmissa jotain.

Ajoittain tajunnanvirtamainen tyyli sekä kiehtoo että valitettavasti myös tylsistyttää. Nuo (tajunnanvirtamaiset) kohdat eivät ole pitkiä, mutta itse olisin mielelläni ottanut vastaan suorempaakin tekstiä, suorempaa kritiikkiä. Nyt tuli tunne, että vaikka ääneen sanottiin niin ei uskallettu/jaksettu/viitsitty avata sanomisia. Mainitaan, että on rasismia ja that’s it. ”piirretään” hakaristi, näytetään kuva. Mutta ei sanota suoraan.

Tietenkään taitavan kirjailijan ei tarvitse selittää eikä edes sanoa, hän näyttää. Mutta minun makuuni tässä nähtiin lopulta aika vähän niitä oleellisia asioita, jotka kuitenkin on nostettu kirjan teemoiksi (trauma ja fasismi). Ja kun nähtiin, ne lähinnä vilahtelivat ohimennen. Ehkä tarkoitus onkin herätellä lukija ajattelemaan itse eikä niinkään sanoa mitään suoraan. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos.

Vaan minut se jätti kylmäksi – suurelta osin myös siksi, ettei yhteenkään kirjan henkilöön syntynyt varsinaisesti mitään tunnesidettä. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kuin nukkeja, joiden silmät räpsyvät kun niitä heiluttelee, mutta sisältä ne ovat onttoja.

Erittäin kiinnostava lukuelämys silti eli missään nimessä ei mennyt aika hukkaan enkä miettinyt kirjan jättämistä kesken.

Koska mietteeni on näinkin kitkerä, linkitän Goodreadsiin josta voi lukea suopeampia mietteitä. Tämän postauksen otsikon ymmärtää vain, jos on lukenut kirjan.

Alison Rumfitt: Tell Me I’m Worthless
Cipher Press, 2021
s. 264