Sosuke Natsukawa: The Cat Who Saved Books
alkuper. 本を守ろうとする猫の話
Picador 2021
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 220
Pehmyt pumpulipallero, jonne voi sukeltaa ja lillutella väsyneitä raajojaan. Voi sulkea silmät ja päästää pienen hymyn huulille, keinua pilvilinnassaan odottaen vain hyviä asioita tapahtuvaksi.
Sellainen on Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved Books, joka on suomennettu nimellä Kissa joka suojeli kirjoja. Ei yhtään terävää kulmaa, ei särmää. Vain kaikkialle ulottuvaa pehmeyttä ja hyvää mieltä.
Tällaisille kirjoille on paikkansa ja täytyy todeta, että luin kirjan juuri oikeaan aikaan. Halusin helppoa ja turvallista ja sitä sain suloisen maagista realismia pullistelevan tarinan muodossa. Mieleen jää kauniita kuvia lentelevistä kirjoista, lämmin tunnelma.
Ihan kiva, sanoisin. Eikä sitten muuta.
Todellakaan ei nyt muuta, koska kyseessä on sellainen kirja joka ei herättänyt minussa varsinaisesti mitään ajatuksia (ja se on ihan ok). Ehkä ihmettelen hypeä kirjan ympärillä, kun mieleeni tulee useampikin vastaavaa tyyliä edustava japanilainen kirja, joka on mielestäni parempi. Mainitsen vaikkapa Keigo Higashinon The Miracles of the Namiya General Store. Kyseinen kirja edustaa erilaisempaa Higashinoa kuin muut häneltä lukemani kirjat (olen lukenut kaikki häneltä englanniksi käännetyt teokset ja innolla odotan ensi kuussa julkaistavaa uusinta käännöstä)
Japanista käänetään englanniksi ihastuttavan monipuolisesti kirjallisuutta. Toivoisin samaa monipuolisuutta suomalaiseenkin kääntämiseen. Japanilaisessa kirjallisuudessa on paljon eri genrejä ihan niin kuin kaikkien (miinus Pohjois-Korea) maiden kirjallisuudessa. Sieltä löytyy paljon ammennettavaa.
Tästä sainkin aasinsillan ihmetykseni aiheeseen.
Ihana, just sellainen japanilainen kirja. Mitä se tarkoittaa? Sanotaanko myös mukava kirja, just tällainen suomalainen/argentiinalainen/chileläinen tunnelma ja ajatukset. Mitä se tarkoittaa?
Otaksun, ettei kovin monelle tulisi mieleen sanoa esim. Ryu Murakamin Coin Locker babiesista, että just tällainen ihana japanilainen tunnelma. Tai Koushun Takamin teoksesta Battle Royale, että söpö japanilaisia ajatuksia sisältävä tiiliskivi.
Toki tiedostan, että kieli (ja kulttuurikin tietyssä mielessä) asettaa sekä rajat että raamit kerronnalle. Näin on jokaisen kielen kohdalla. Koen kuitenkin kyseenalaisena typistää jonkin tietyn maan kirjallisuus fraasiksi, jota ei sitten avata ollenkaan. Näin ne jäävät vain eksotisoiviksi irrallisiksi kliseiksi. Eihän suomalainenkaan kirjallisuus ole pelkkää sotaa ja kurjuutta tai muuta samalla tyylillä kirjoitettua melankolista itkuvirttä.
Kuvassa Brentfordin kirjasto, jonka pihalla kuvasin Natsukawan kirjan pari viikkoa sitten. Kirjasto ei kuulu minun kirjastopiiriini, mutta rakennus on niin kaunis, että haluan jakaa sen kauneuden blogissanikin.
Totta on, että Japani helposti typistyy kliseiksi. Itse olen pannut merkille, että monessa japanilaisessa kirjassa on tietynlaista vähäeleisyyttä. Liekö sattumaa vai ihan osa kulttuuria sitten.
VastaaPoistaNiin, onko se sitten sattumaa että suomennetaan tietynlaista japanilaista kirjallisuutta? Vai että olet ottanut lukuun tietynlaista japanilaista kirjallisuutta?
PoistaMinulle nimittäin tulee mieleeni useampikin japanilainen kirja, joissa sitä "tietynlaista vähäeleisyyttä" saa hakea mikroskoopin kanssa eikä sitä silti löydy.
Se on totta, ettei tässä kirjassa ole särmää, mutta eihän sitä särmääkään aina kaipaa. Joskus tarvitaan kevennystä. Mutta vaikka kirja oli suloinen, niin nyt vähän jälkeenpäin en siitä enää paljoa muista. Joten ei se mikään elämää mullistava lukukokemus ollut.
VastaaPoistaJa ehkä sitä on itse törmännyt vain siihen tietynlaiseen japanilaisuuteen silloin, kun olen jotain japanilaista lukenut. Minähän en sikäläisiä kirjoja lue niin paljon kuin sinä, joten käsitykseni japanilaisuudesta on tietysti jäänyt paljon suppeammaksi.
On kyllä niinkin, että tietystä maasta helposti suomennetaan vain tietyntyyppisiä kirjoja. Monista minua kiinnostavista maista esimerkiksi saa lukea pelkkää kurjuutta ja ahdistusta, vaikka luulisi niissä muutakin kirjoitettavan. Ja itse kyllä mielelläni lukisin muitakin kuin synkkiä kirjoja kyseisistä maista.
Jeps, tällaisille pehmoisille ja lempeille kirjoille on ehdottomasti paikkansa ja itse onnistuin lukemaan kirjan hyvään saumaan. Kirjan kaltaista lempeää kellumista mieleni juuri kaipasi.
PoistaItse asiassa olisin voinut mainita postauksessani, että kirja toi mieleen hassuja muistoja lapsuudesta, siis liittyen lähinnä kasettelihin ja lasten kuunnelmiin. Näistä höpötimme Lauran (luimme tämän kirjan kimpassa) kanssa. Minulle tuli mieleen musiikin pikakelauksesta muun muassa Saukki ja pikkuoravat, joita kuuntelin pentuna. Piti verestää muistia, kun Yuotubesta niitä löytyi. Kävi ilmi, että muistan edelleen osan sanoista ja tarinoista (ja nyt pyörii päässäni korvamatona Kuu-ukko) :D
Minulle Japani on pitkäkestoinen “tutkimuskohde”, olen tainnut siitä joskus blogissanikin jauhaa. Se alkoi muinoin ihan muusta kuin kirjallisuudesta, mutta on laajentunut kirjallisuuteen. Tosin minullakin epätasaisesti, koska en lue esimerkiksi lainkaan mangaa (toki olen lukenut mangasta), joka on hyvin suosittu Japanissa.
Mistä maista saa vain kurjuutta ja ahdistusta? Alkoi kiinnostaa – siis sekä ne maat että kurjuus ja ahdistus :D Olen kyllä itsekin jostain (en muista mistä ja milloin, heh) lukenut kritiikkiä siitä, että esim. Lähi-idän maista käännetään lähinnä sitä “kurjuutta” ja “pakolaistarinoita” - ikään kuin muuta kirjallisuutta näistä maista ei olisi tarjolla. Pitäisi varmaan ihan tutkia, mitä näistä maista löytyy käännettynä, koska minullekaan ei tule paljon muuta mieleeni kuin synkkyyttä ja kurjuutta.
Sepä hauskaa, että kirja toi mieleesi hassuja lapsuusmuistoja 😊
PoistaNo esimerkiksi juuri tuo Lähi-itähän minua kiinnostaa, ja sieltä tulee paljon raskasta kirjallisuutta. Ja muutenkin varmaan kolmannen maailman maista. Joskus voi olla joku tietty vähemmän tunnettu maa, jonka kirjallisuutta ei paljon edes suomenneta, ja sitten kaikki se vähäkin on tosi angstista. Tästä hyvä esimerkki on Algeria. Kaikki (ne harvat) tietämäni algerialaiset romaanit ovat tosi synkkiä ja täynnä maailman pahuutta. Luulisi, että siellä nyt jotain muutakin kirjoitetaan??
Sinuako alkoi heti kiinnostaa kurjuuden maksimointi? 😂
PoistaLähi-itä minuakin kiinnostaisi, mutta kaipailisin itsekin muuta kuin pakolaisnarratiivia tai sotaa/sen uhkaa. Toisaalta monissa Lähi-idän maissa tilanne on niin epävakaa, että jollain tasolla se varmaan näkyy kirjallisuudessakin. Mutta esimerkiksi iranilaisen Parinoush Sanieen Kohtalon kirja on komea! Kirjan julkaisu tosin kiellettiin kahdesti Iranissa ennen kuin se vapautui sensuurista. Mietin myös, onko kirjoille vaikea saada käännösoikeuksia, jos ei niitä saada julkaistua edes omassa maassa. Tämä nyt ihan vaan höpsöä mutuilua, kun minulla ei todellakaan ole Lähi-idän maiden kirjallisuudesta tai niiden kääntämisistä mitään hajua. :D
En nyt varsinaisesti ole kiinnostunut kurjuuden maksimoinnista, vaikka en kaihda synkkiä ja rankkoja aiheita. :D Paitsi sotimiseen liittyvät rintamakuvaukset ja muu vastaava on kyllä melko turn off.
Mitä kauempana jokin maa on ja mitä erilaisempi kulttuuri siellä sitä stereotyyppisemmin se nähdään.
VastaaPoistaVaikka Australia on kaukana se ymmärretään monipuoliseksi, koska siellä on samantyyppinen "amerikkalaiskulttuuri" kuin meillä, kun taas jo Turkkia pidetään "eksoottisena" maana.
Tulin juuri elokuvista katsomasta elokuvaa Guled & Nasra, joka kuvaa köyhiä ihmisiä Djiboutissa. Kaikki on siinä ulkonaisesti erilaista kuin meillä, mutta ihmisten perusolemuksessa on paljon samaa, mm vaitonaisuus ja verkkaisuus, jotka oikeasti ovat suomalaisissa edelleen erottuvia piirteitä, vaikka vähemmässä määrin kuin ennen.
Hmm, olen kuullut sellaistakin että kerrotaan ettei lueta suomalaista kirjallisuutta, koska se on ihan paskaa. Ja tämä siis suomalaisten sanomana. Paskuutta ei kuitenkaan osata oikein perustella: niputetaan vain koko kirjallisuus samaksi isoksi paskaksi. Ilmiö on mielestäni sama kuin tuo postauksessani esiin nostama japanilaisen kirjallisuuden niputus. Ja esimerkkeihin voisi lisätä vielä “afrikkalaisen kulttuurin” tyyliin “tämä romaani kannattaa lukea, jos afrikkalainen kulttuuri kiinnostaa.” Eeh, mikä afrikkalainen kulttuuri.
PoistaEn siis sinänsä tässä pohdi kulttuurisia stereotypioita vaan kirjallisuuteen liiettäviä kliseitä ja ennakko-oletuksia. Luonnollisesti kirjallisuus on osa kulttuuria, mutta siis itse mietin nyt sitä hieman eri tasolla (eli korkeakulttuurina, kultuurin osana). En ehkä osaa selittää tätä hyvin.
Eräs Suomessa asuva kaverini mainitsi käyneensä katsomassa tuon Guled & Nasran ja häneltä siitä kuulin. Vaikuttaa kiinnostavalta, voisin katsoa itsekin jos tulee mahdolliseksi.