Klassikkohaaste XII: The Lonely Londoners

Tammikuun viimeinen päivä on pyhitetty klassikoille, nyt jo kahdennentoista kerran. Jos et tiedä, mistä on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haasteisännän eli Gregoriuksen (Jotakin syötäväksi kelvotonta) blogista.

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Sam Selvonin The Lonely Londonersin (Penguin Books 1956, s. 139), jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta jota en silti ole saanut ikinä luettua. Olen kirjaa aloitellut joskus, mutta jättänyt kesken jo heti alkuunsa. Muistui taas mieleeni miksi: kirjan kieli tökkii. Palaan kieleen tuonnempana.

The Lonely Londoners on kertomus Britteihin Karibialta muuttavista/muuttaneista siirtolaisista. Sam Selvon itse on syntynyt Trinidadissa, josta hän muutti Lontooseen 50-luvulla. Kirjan tapahtumat sijoittuvatkin tuohon aikaan.

Kirjan keskushenkilö on Moses, joka auttaa muita maahanmuuttajia asettumaan ja sopeutumaan Lontooseen. Hän ei varsinaisesti ole itse valinnut niin tehdä, mutta sana kiertää eikä Moses henno kieltäytyä.

Lontoo on avoimen rasistinen ja työnsaanti vaikeaa. Tummaihoiset kelpaavat lähinnä raskaisiin ja huonosti palkattuihin töihin ja pois silmistä. Joskus työnantaja käännyttää hakijan samantien matkoihinsa, kun käy ilmi ettei hän ole valkoinen.

And Galahad watch the colour of his hand, and talk to it, saying, ”Colour, is you that causing all this, you know. Why the hell you can’t be blue, or red or green, if you can’t be white. You know is you that cause a lot of misery in the world. Is not me, you know, is you! I ain’t do anything to infuriate the people and them, is you! Look at you, you so black and innocent, and this time so you causing misery all over the world!”

Niin, Galahad on asian ytimessä kun naiivisti ”esineellistää” ihonsa. Sillä mitään niin naurettavaa (ja turhauttavaa) ei ole kuin ihmisen ”tuomitseminen” tai pelkääminen sen perusteella, minkä värinen hänen ihonsa sattuu olemaan. Jokaisen pitäisi lukea tämä kappale ja sisäistää se. Jokseenkin masentavaa, että aikaa on kulunut yli viisikymmentä vuotta ja aivan samat järjettömät ennakkoluulot ja -asenteet jylläävät edelleen. Eikö olisi jo aika luopua tunkkaisista asenteista ja kohdata ihmiset ihmisinä?

Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta niin kuin ei elämässä yleensäkään. Selvon kuvaa sopeutumista uuteen ympäristöön ja kulttuuriin usean eri maahamuuttajan silmin. Joku tekee uutterasti töitä, joku innostuu ihan muista asioista – muun muassa valkoisista naisista.

Lontoota tarkastellaan ulkopuolisen silmin ja niine silmin se näyttäytyy ajoittain varsin absurdinakin. Ajankuvaus vaikuttaa kyllä autenttiselta ja niin elävältä, että lukija siirtyy itsekin ajassa yli puolivuosisataa taaksepäin hortoilemaan Lontoon talviharmaille kaduille ja sitten lempeään kesään, jolloin paljaat sääret vilkkuvat hameiden alta kuin kukasta törröttävät emit jopa niin hengästyttävään tahtiin (kirjassa on osuus, jossa Selvon ei käytä välimerkkejä ollenkaan), että meinasin saada burn outin.

Kirjan lukeminen on kuin mustavalkoista jonkin sortin dokumenttielokuvaa katsoisi. Elokuva on mosaaiikkimainen, jossa näytetään kohtauksia eri ihmisten elämästä. Henkilöstä b pompataan henkilöön c ja sitten d:n kautta palataan b:hen jne. Kytköksiä esiintyy useimpien henkilöiden kesken, mutta kaiken keskusta on Moses. Moses on kuin planeetta, jonka kiertoradalla kirjan muut henkilöt kulkevat – tai kulkeutuvat.

Kirjan perustunnelmaa on vaikea kuvata. Se on samaan aikaan koominen ja melankolinen. Siinä on tilannekoomisia kohtauksia ja hyrisevän hauskoja väännöksiä paikannimistä. Vaikka paikannimet ovat vähän miten sattuu, silti yhdessä ymmärretään mistä paikasta on kyse. Koti-ikävää podetaan ja sitä helpotetaan juttelemalla muiden kanssa ”entisen” kotimaan asioista. Kirjaa syvemmin ymmärtääkseen on etua siitä, että Brittien siirtomaahistoria on hallussa.

Mainitsin postauksen alussa kirjan kielen ja että se häiritsee minua. Kirja on kauttaaltaan kirjoitettu (englannin) kreoliksi, jota on helppo mutta (mielestäni) erittäin rasittava lukea. En muutenkaan ole kovin murteisten (kreoli ei tosin ole murre, vaan kieli) kirjojen ystävä, joten kun sekä kerronta että dialogit ovat kreolia, niin rasituin. Hävettää ihan tunnustaa tällaista. Toisaalta mitenkään muutoin tätä kirjaa tuskin olisi voitukaan uskottavasti kirjoittaa. Eli sinänsä aivan turha napina.

Olen hyvin iloinen, että sain kirjan vihdoin luettua (tuskin olisin sitä jaksanut lukea kokonaan ilman tätä haastetta) ja kyllä tämä paikkansa klassikkona ehdottomasti ansaitsee!

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin. Ei muuta ku lukemaan!

Ja tästä pääset postaukseen, jossa olen listannut kaikki klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat.