Nyt olemme sujut

Kävin viime kesänä Porissa. Oli melko hektinen meininki siellä: ryypättiin ja puukotettiin. Oli (veri)velat maksamatta (Arttu Tuominen: Verivelka). Nyt on aika hyvittää. Mutta mitä ja kenelle?

Arttu Tuominen: Hyvitys
Wsoy 2020
s. 355


Porilaiseen ravintolaan tehdään kranaatti-isku, jonka seurauksena kuolee useita. Teon takana on Lähettiläs, joka avautuu motiiveistaan videolla, jonka lataa nettiin. Ja lietsoo. Lietsoo ja yllyttää. Vihaa ja eripuraa on helppo kylvää maaperässä, jossa se itää muutenkin. Sanoista on matkaa tekoihin, mutta se matka ei välttämättä ole kovin pitkä.

On syytä pelätä, että Lähettiläs iskee uudelleen. Rikos on sen verran vakava ja poikkeuksellinen, että keskusrikospoliisi lähettää tutkintatiimin johtamaan selvittelyä. Yhteistyö ei miellytä kaikkia Porin poliisissa, mutta minkäs teet.

Verivelan tapaan Hyvityksessä ei oikeastaan ole kysymys niinkään itse rikoksesta, vaan syistä jotka siihen johtivat. Millainen on henkilö, joka on niin marinoitunut vihassaaan, että on valmis tappamaan satunnaisesti ketä tahansa. Tai ei ihan satunnaisesti, mutta ketä tahansa kuitenkin. Kyseessä on nimittäin seksuaalivähemmistöjen suosima yökerho. Ei siis ole vaikea päätellä, mihin viha kohdistuu.

Porin poliisista tapausta tutkivat Verivelasta tutut poliisit, mutta Jari Paloviidan sijasta valokeila kohdistuu nyt erityisesti hänen kollegaansa Henrik Oksmaniin. Oksmanilla on salaisuus, joka raatelee hänen moraaliaan. Hän panttaa tietoa henkilökohtaisista syistä samalla peläten jäävänsä kiinni. On raastavaa seurata sivusta hänen kamppailuaan.

Hyvitystä on sanottu synkäksi, mutta minä näen siinä myös toivoa.

Näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa. Näen ihmisiä, jotka erehtyvät ja tekevät virheitä. Näen anteeksi antamista ja hyväksyntää. Näen ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjon. Näen ystävyyttä ja sen puolustamista. Näen viisaita sanoja ja ajatuksia.

Ja kyllä, näen siinä vihaa, suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta, kaaosta. Näen toivottomuutta ja näköalattomuutta. Piittaamattomuutta. Synkkyydelle on perusteensa, mutta sysipimeässä ei lukijan tarvitse vaeltaa.

Tuominen on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja tekemään heistä eläviä ja moniulotteisia. Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus absoluuttista pahuutta niin kuin se harvemmin oikeastikaan on. Vaikka kirjan henkilöt pääasiassa ovat tavallisia ihmisiä, he ovat kiinnostavia. Kiinnostavia nimenomaan siksi, että he tuntuvat aidoilta kaikkine ristiriitoineen. Sillä useimmat ihmiset ovat ristiriitaisia.

Mielestäni Tuominen ylittää jälleen itsensä tai ainakin minut odotukset. Hänelle on muodostunut tunnistettava omanlaisensa tyyli, joka näkyi jo Verivelassa ja nyt tässä Hyvityksessä vielä selvemmin. Mietin Verivelan luettuani, miten Tuominen tästä voi enää parantaa, sillä minulle Verivelka oli The Kirja. Mietin, mitä Tuominen saa vielä irti henkilöistään (Oksman muuten jäi kovasti kiinnostelemaan jo Verivelan jälkeen), mihin suuntaan tarinat lähtevät kulkemaan. Kenen jalanjäljissä?

Huomaan olevani jälleen samassa pisteessä: mitä seuraavaksi? Sillä yksi kirja on vielä tähän Delta-sarjaan tulossa. Jännittää ja pelottaa etukäteen. Ei siis Tuomisen puolesta, sillä minulla on vahva usko hänen taitoihinsa. Omaa tulevaa eroahdistusta tässä jo etukäteen murehdin.

Hyvitys on itsenäinen jatko-osa Verivelalle, mutta suosittelisin kyllä lukemaan sen Verivelan ensin. Tässä on nimittäin viittauksia aiempaan ja erästä hyvin merkittävää asiaa voi ymmärtää paremmin, jos on lukenut verivelan. Verivelan lukeminen antaa syvyyttä tälle teokselle. Toisekseen Verivelka on pirun hyvä, että se kannattaa muutenkin lukea.

Hyvityksestä ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Edit. 3.7. klo. 14.47

Väitän tuossa yllä, että Delta-sarja on kolmiosainen eli yksi kirja olisi vielä tulossa. Se on ihan höpöä enkä enää muista, mistä olen sellaista saanut päähäni. Onneksi kirjailija oikaisi käsitystäni blogini Facebook-sivulla. Eli iloisia uutisia: Delta-sarjasta on suunniteltu kuusiosaista. Aivan mahtavaa!