Ja mikäs se tällainen kirja oikein on, josta ekoja sataa sivua lukiessani vielä mietin jätänkö kesken. Samaa mietin vielä 150 sivun kohdalla, mutta sitten lakkasin miettimästä: en siksi, että kirja olisi yhtäkkiä vetänyt mukaansa, vaan siksi että olin jo lukenut niin paljon. Toisekseen olen myös utelias, joten päätin lopettaa lukisko loppuun vai ei -pohdinnat ja vain lukea.
Ja se kirja on
Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
alkuper. Akakuchibake no Densetsu 2006
Haikasoru 2015
japanista englannistanut Jocelyne Allen
s. 458
Alkuun maininta, että Red Girls voitti Mystery Writers of Japan -palkinnon 2007. Sakuraban muitakin teoksia on palkittu eli kyseessä on varmasti taitava kirjailija. Ainakin japanin kielellä. Minä tässä luonnollisesti pohdin enkkukäännöstä, koska en osaa japania.
Red Girls on sukuromaani Akakuchiban naisista, jotka polveutuvat Manyosta. Manyo on vuoristolaislapsi, joka jo pienenä hylätään (kuvitteelliseen) Benimidorin kylään (ei-kuvitteellisessa) Tottorin prefektuurissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että ulkopuolisesta ja mystisestä vuoristolaislapsesta tulee vauraan Akakuchiba-suvun matriarkka avioliiton myötä.
Kirjan takakannessa kerrotaan Manyon olevan selvännäkijä ja niin hän onkin. Harmillisesti tämä selvännäköosuus on melko suppea ja rajoittuu muutamiin (toki kohtalokkaisiin) näkyihin. Manyon maine selvännäkijänä toki kulkee läpi kirjan mukana, mutta lähinnä mystisenä aurana.
Sitten on Manyon tytär Kemari, tai “karvapallo”. Nimet merkitsevät aina jotain ja vauvat nimetään hartaudella. Minua kiehtoo kovasti nimeäminen ja tässä kirjassa se on hauskasti kuvattu. Nimeämistä tapahtuu jonkin verran, sillä lapsia syntyy.
Kemarista tulee menestyvä mangataiteilija, joka tekee yllättävän pitkän uran ja pyöräyttää siinä sivussa Tokon, joka on tämän kirjan kertoja. “Siinä sivussa”, koska Kemari ei ole järin kiinnostunut lapsestaan.
Toko pitää itseään nobodyna. Hän ei ole kukaan, hän on merkityksetön, turha, tuuliajolla. Niin hän itsestään ajattelee. Isoäitinsä ja äitinsä rinnalla hän on vain tavanomainen turhake, jolla ei ole suuntaa elämässä.
Eräs aspekti kirjassa onkin sukupolvien välinen muutos: miten ympäröivän maailman, teollistumisen ja siten kulttuurin muuttuminen vaikuttaa eri ikäryhmiin. Pienessä Benimidorin kylässä muutos ei ole niin dramaattista kuin vaikkapa Tokiossa, mutta kyllähän ne vaikutteet sinnekin (Benimidoriin) ulottuvat.
Siinä missä Manyon osuutta tarinassa kuvaa tietynlainen yksinkertaisuus, Kemarin osuus ajoittuu teollistumisen ja siten suurten työmarkkinamuutosten aikaan. Toko eli kertojamme elää nykyaikaa eli 2000-lukua. Ja hän on hukassa.
Toko on siinä mielessä epäluotettava kertoja, että hänen tarinansa perustuu toisten sanomisiin ja hänen omaan tulkintaansa niistä. Ja kuten me kaikki tiedämme, yhden asian voi tulkita monella tavalla. Tokon missio on selvittää, mitä Manyon viimeiset sanat tarkoittavat: isoäiti nimittäin väittää kuolinvuoteellaan murhanneensa jonkun. Mutta ei vihasta.
Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja sitä kirja periaatteessa onkin. Tässä olisi ainekset todelliseen sukanpyörimiskirjaan. Mikä sitten mättää?
Palataan kieleen. Mietin onko käännöstä lainkaan oikoluettu tai luettu hutiloiden. Siinä on ihan selkeitä kielellisiä virheitä ja virkkeet ovat ajoittain raskassoutuisia ja ponnettomia (etenkin kirjan alussa, sitten löytyi jotain virtausta tai tyyliin vain tottui). Jopa omituisia: joskus virke piti lukea useamman kerran, että tajusi. En usko, että älyssäni tai kielitaidossani on nyt syy.
Kirjan tyyli sitten. Ehkä alkuperäisessä versiossa tavoitellaan letkeää tarinankerronnan muotoa, mutta se ei mielestäni käännöksessä ole kovin onnistunut. Lähinnä se on toisteinen ja puuduttava. Siis ihan järkyttävän toisteinen. Jopa muistisairas voisi tämän lukea ja pysyä kärryillä.
Tekstissä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan, melko ponnetonta siis kaiken kaikkiaan. Henkilöt jäävät etäisiksi. Kenties se johtuu siitä, että monet henkilöt ovat Tokollekin etäisiä ja hän tätä tarinaa kertoo. Tosin Toko jää itsekin melko paperiseksi hahmoksi, johon en oikein saa synnytettyä mitään tunnesidettä.
Ihan kirjan lopussa jokin liikahtaa rinnassa, mutta sekin liittyy mahdollisesti enemmän muuttumiseen. Siihen, miten paljon maailma on muuttunut, alati muuttuu. Ja me ihmiset muutumme myös.
Ei tästä tullutkaan niin nihkeä miete kuin kuvittelin. Pohdiskellessani kirjaa tässä kirjoitellessani enemmän, näen nyt selkeämmin myös sen ansiot. Onhan tämä melko runsas ja rikas romaani: sekä kulttuurisesti että tarinallisesti. Kannatti lukea, vaikka se ajoittain rämpimistä olikin.
Huomio lukemistyylistäni
Erääs asian haluan tuoda esille. En lukiessani etsimällä etsi virheellisyyksiä, minä vain yleensä huomaan ne. Ja muistan. Minulla on hyvä lukumuisti, mikä voi johtua siitä, että luen osin pänttäämällä. En pääse tästä tavasta eroon, vaikka siitä oli hyötyä lähinnä opiskellessa. Romaaneja ei kaiketi tarvitsisi päntätä. Mutta toisaalta en tästä itse kärsi, joten mitä väliä.
Paitsi. Olisiko joskus parempi, ettei muista niin tarkasti? (en tosin oikein ymmärrä, miten voi lukea romaania eikä sitten muista lukemaansa hetkeä myöhemmin, hmm)
Nimittäin Red Girls, s. 170
And then ten years later, in the winter of 1984, I – Toko Akakuchiba, daughter of Kemari, unworthy granddaughter of Manyo – was born.
Pikainen laskutoimitus päässä lukemisen lomassa (koska sivulla 174 kerrotaan Kemarin olleen vuonna 1979 12-vuotias). Okei, Kemari sai Tokon ollessaan about 17-vuotias. Kirja jatkuu kronologisesti…
Vuosi ‘84 tulee ja menee. Ihmettelen, miksei Toko mainitse syntymäänsä. Käy mielessä, että hän on niin turha, ettei sitä ole edes tarpeellista mainita. Vai liittyykö Tokon syntymään jotain outoa: annettiinko hänet pois? Mitä tapahtui. Miten Kemari voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko toko edes Kemarin lapsi?
Aivot mylläävät, mutta odotan kiltisti mitä tuleman pitää. Huomatkaa: vaikka Toko on kertoja, hän kohdistaa valokeilan itseensä vasta kirjan kolmannessa eli viimeisessä osassa.
Sitten saapuu sivu 300.
This was the sort of year in which I was given life. Yes, in other words, at this time, Kemari Akakuchiba was pregnant with me, Toko Akakuchiba.
Kyseessä on vuosi 1989. Siis mitäs vattua. Kaikki spekulaationi menivät viemäristä alas, sillä kyseessä onkin “vain” virheellisyys tekstissä.
Ajattelenkohan muutenkin liikaa? Sen lisäksi, että muisti pelaa. Tähän itkunauruhymiö.
(äitini 88, meitä neljä sukupolve asuu tässä ihan lähellä, ihan eri elämää)
VastaaPoistaJep, kaikilla sukupolvilla on se oma nuoruusaikansa, joka toisistaan poikkeaa. Nykyisyys tietenkin sama, mutta niin eri kokemuksin ja näkökulmin <3
PoistaJälkipohdinta saa monesti muuttamaan mieltään kirjasta tai löytämään huonona pitämästä sittenkin jotain, tämä tuntuu tutulta,
VastaaPoistaTuollaiset virheet, mistä kerrot, on kyllä niin ärsyttäviä.
Minulla blogiaika on saanut lukemaan jotenkin seri tavalla kuin sitä ennen, lapun ja kynän kanssa, vaikka päätyisin siihen, etten kirjoita ko kirjasta mitään.
Juu, kirja ei pääty kun sen kannet sulkee viimeisen sivun jälkeen: sen jälkeen alkaa sulatteluprosessi ja kirja vielä muhinoituu mielessä. Tämä oli juuri sellainen, että lukeminen tökki aika paljon mutta sitten jälkikäteen kokonaisuutta tarkastellessa, pystyi hahmottamaan asioita eri tavalla.
PoistaMinä merkitsen tosi harvoin mitään ylös. Joskus aiemmin pidin kynää ja vihkosta vieressä, mutta se tapa on jäänyt melkein kokonaan pois. Etsin jälkikäteen haluamani kohdat ja kyllä siinä etsiskellessä käy välillä mielessä, että olispa merkinnyt sivunumerot muistiin. Minulla on kyllä sellaisia nuoliliimalappuja, joita käytän joskus mutta usein en malta tai halua lopettaa lukemista lappujen liimailua varten.
Onpas runsassisältöinen kirja. Varmasti kiinnostava kulttuuritaustankin vuoksi. Tuo on ihan totta, mitä sanot, että vaikutelma kirjasta saattaa muuttua lukemisen jälkeen. Olen huomannut tämän kun olen aloittanut blogin pitämisen ja lukemaansa pitää miettiä eri tavalla kuin ennen.
VastaaPoistaOnhan tämä runsas, vaikka näin jälkikäteen tarkasteltuna aika vähän tässä periaatteessa mitään tapahtui. Vaikutelma kirjasta muuttuu kirjasta riippuen joskus koko lukemisen ajan ja sitten vielä senkin jälkeen.
PoistaMinua alkoi naurattaa tuo loppupohdiskelusi. Minä olen juuri tällainen lukija. Jokin asia jää mieleen, ja jos myöhemmin huomaan epäkohdan, on pakko hakea kohta, josta kuvittelin ajatuksen tulleen. Yleensä käy niin, että oikeassa olin. Hah!
VastaaPoistaMutta kiitos kirjan esittelystä. Aineksia tuntuu olevan, mutta ehkä käännös ei ole tosiaan tehnyt oikeutta alkuperäiselle tekstille.
Jep, hyvän muistin ”kirous” :D Kaikki vaikuttaa lukiessa kaikkeen etenkin, kun kirjaa ei vain lue vaan myös tulkitsee lukemaansa ja vetelee johtopäätöksiä.
PoistaJocelyne Allen on vissiin enemmänkin keskittynyt japanilaisen mangan kääntämiseen, että ehkä tällaisen laajemman tekstiteoksen kääntäminen ei ole ihan hänen juttunsa. Pakko suoraan sanoa, että jatkossa skippaan tämän kääntäjän kääntämät teokset. Tosin en mangaa lue muutenkaan, niin ei taida osua enää eteen.
Minä en ehkä ole se herkin kieliasioista ärsyyntyjä, mutta jos kielijutut alkavat kovasti viedä huomiota negatiivisessa mielessä, jää kirja minulla yleensä aika helposti kesken. En tykkää, että ajatukset harhautuu jonnekin kirjan varsinaisesti sisällöstä. Toisteisuus on muuten tosi ärsyttävää! Se alkaa nyppiä jostain syystä aika nopeasti. Eli minusta tuntuu, etten ehkä itse olisi jaksanut sinnitellä tätä kirjaa loppuun asti. :D Juttuasi oli silti mukava lukea, aika paljon sait irti alkuun nihkeältä vaikuttaneesta tapauksesta. :)
VastaaPoistaEn minäkään koe olevani kovin herkästi ärsyyntyvää sorttia, mutta kyllä toki kirjallisuudelta odotan tiettyä sujuvuutta. Jos kirja on esimerkiksi täynnä kieliopillisia virheitä, niin en sellaista jaksa lukea. Typoja siedän, koska virheitä sattuu, mutta selkeät virheellisyydet ovat kyllä iso turn off.
PoistaTätä kirjaa sai kyllä todellakin tarpoa ja kompastella eteenpäin. Toisteisuuttakin siedän tietyssä määrin, mutta jotain rajaa senkin suhteen :D
No kyllähän tuollaista jäisi miettimään kun ihan päättömyyksiä aletaan tarjoilemaan :D
VastaaPoistaOlen huomannut saman kuin Anneli. Kun vähän aikaa kuluu, niin voi nähdä luetun kirjan jotenkin eri tavalla. Joskus tekisi mieli muuttaa antamiaan tähtiäkin kuukausia jälkikäteen.
Itse en ole tähdittänyt aikoihin lukemiani kirjoja Goodreadsissa, koska se on niin vaikeaa jo pelkästään sillä hetkellä, kun on kirjan lukenut. Jos minun pitäisi tälle kirjalle antaa tähdet, niin en todellakaan edes tietäisi, mitä antaisin. :D
PoistaNo on kyllä melkoinen antikliimaksi, että kirjassa on vain vuosilukuvirhe, jos itse on ehtinyt jo kehittelemään mielessä mitä erilaisempia juonenkäänteitä :D
VastaaPoistaHarmi, että tässä oli paljon puutteita, sillä tarina ja kolmen sukupolven naiset kuulostavat kyllä mielenkiintoisilta.
Juu, kyse oli vielä varsin oleellisesta henkilöstä, joten siksi aloin olettaa kaikenlaista. Ei ihan heti tullut mieleeni, että pelkkä virhehän se vain. Lisäksi jotenkin oletin, että jokin käänne kirjassa tapahtuu, koska oli periaatteessa ollut aika tasapaksu ja sellaisena säilyi loppuun asti.
PoistaPaskoja englanninnoksia löytyy minunkin hyllystä roppakaupalla juuri Aasian kirjallisuuksien saralla. Varmaan paskimpia ovat ne akateemisen taustan omaavat kääntäjät, jotka osaavat kyllä vierasta kieltä, mutta ovat vieraantuneet äidinkielestään eivätkä ole kiinnostuneita kaunokirjallisuudesta laajemmin. Tämä kuulostaisi vähän sen sortin käännökseltä. Toki huono palkka ja tiukat aikataulut tuottavat myös paskoja käännöksiä.
VastaaPoistaKirjan aihepiiri voisi kiinnostaa minua, mutta en luultavasti etenisi tässä teoksessa kuin 10 sivun vuositahdilla.
Kiitos silti sinulle siitä, että jaksat lukea muitakin japanilaiskirjailijoita kuin Murakamia.
Voi hyvinkin olla juuri tuollainen mainitsemasi kaltainen kääntäjä kyseessä. Lisäksi veikkaan, ettei tämä kääntäjä ole romaanikirjallisuutta pahemmin kääntänyt muutenkaan. Japanista englannistavista kääntäjistä suosikkejani on mm. Stephen Snyder, Philip Gabriel ja Giles Murray.
PoistaLuen mielelläni japanilaista kirjallisuutta. Murakamin Harukilta olen lukenut vain yhden teoksen, sen sijaan Murakamin Ryu on minulle tutumpi ja olen lukenut häneltä kolme teosta.