Hyvästit Ingridille

Kuka jäljelle jää on neljäs ja samalla viimeinen kirja vankilapappi-sarjassa. Kirja alkaa vauhdikkaasti vankilapaolla, jonka tiimellyksessä Ingrid otetaan panttivangiksi. Ingridin valikoituminen ei ole tarkoituksellista, vaan niin käy koska panttivangiksi aiottu vartija pääsee karkaamaan.

Karkureiden kanssa pakomatkalla vankina oleminen vie Ingridin ajatuksissa sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Menneessä kummittelee väkivaltainen suhde, jonka jättämiä jälkiä Ingrid pohtii edelleen. Samalla tuo suhde paljastaa kipeän asian Ingridistä itsestään: hän ei oikein koskaan ole jaksanut nousta kapinaan, ei ottaa omaa elämäänsä omiin käsiinsä. Ingrid ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta (en kerro, miten suhde päättyi) eikä hän nyt yrittänyt karatakaan kun taas vartija yritti ja onnistui.

Ingrid suomii omaa saamattomuuttaan ja heikkouttaan, passiivisuuttaan. Jumalan sijaan hän puhuu nyt paljon tuoreelle aviomiehelleen, Andersille, ja heidän pienelle vauvalleen. Kaappajiin hän yrittää vedota pienen lapsen äitinä, jotta päästäisivät hänet menemään.

On mielenkiintoista, että Ingrid tuntee osan kaappaajistaan, sillä hän on keskustellut heidän kanssaan virkansa puolesta. Mutta kuten taas käy ilmi, ei ihmisiä oikein voi oppia tuntemaan – ei ainakaan valtasuhteiden ollessa sellaiset kuin olivat. Vanki ja vankilapappi.

Soppaa sekoittavat myös karkureiden apurit, kaksi naista jotka alkavat käydä miesten hermoille. Kaikki alkavat käydä toistensa hermoille eikä mikään tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Kuka jäljelle jää on jälleen kerran koukuttava, mutta jokin taika siitä puuttuu. Se jokin, jonka olen kokenut muissa Ingrid-sarjan kirjoissa. Tämän kirjan kohdalla koin ajoittain jopa hieman pitkästymistä, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ennakko-odotukseni olivat kenties liian korkealla ja toivoin sarjalle repäisevää loppua. Toisaalta tietyllä tavalla Ingrid kai vihdoin muuttuu ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa.

Ja muuten, olen itsekin varmasti muuttunut tätä kirjasarjaa lukiessani. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan (Kun Jumala sulki silmänsä) luin jo yli kymmenen vuotta sitten. Voi olla, että kokisin kirjan nyt toisin. Tongin mökillä sinne säilömiäni kirjoja, joista en vielä ole hankkiutunut eroon ja löysin tuon ensimmäisen kirjan. Enkä otan sen joskus uusintalukuun.


Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja kuitenkin ja suosittelen sen lukemaan järjestyksessä, joka on

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa
Kuka jäljelle jää (tässä postauksessa)


Kirjan tiedot:

Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää
Karisto 2007
alkuper. Fly för livet 2006
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 325

Kotiinpaluu ja sikana kirjajuttuja

Gallträsk on minulle rakas ja merkityksellinen järvi. Kävin kiertämässä sen vanhempieni kanssa Suomessa ollessani.

Olen vihdoin ja viimein päätynyt takaisin kotiin. On kiva reissata, mutta koti on kuitenkin koti. Suomessa alkoi ilma viiletä, mutta täällä saa vielä nauttia kesäisistä säistä.

Runsas reissuilu on häirinnyt kirjaostosten seuraamista. Viimeksi kerroin kesäkuun ostokset. Heinäkuussa en ostanut yhden yhtä kirjaa, mutta elokuun ja tämän kuun aikana on tullut jotain ostettua.

Alla elokuun ja syyskuun aikana ostetut kirjat. Tummemmalla merkityt olen lukenut ja linkki lisänä, jos olen blogannut kirjasta.


1. Kate Dreyer: The Fox of Richmond Park

2. Esi Edugyan: Washington Black

3. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26

4. Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää (luen parhaillaan)

5. André Brink: Katson pimeään (luen parhaillaan)

6. Inger Frimansson: Varjo vedessä


Olen lukenut André Brinkin Katson pimeään -kirjaa 73 sivua. Kirja on todella kiinnostava, mutta tuntuu että nyt on jotenkin väärä aika sille. En oikein jaksa keskittyä siihen ja nyt on taas niin paljon kiintoisia kirjoja ympärilläni, että pää halkeaa. En silti vielä poista kirjanmerkkiä – ehkä voisin lukea kirjaa hitaammin muiden kirjojen ohella. Vaikkapa luku per päivä.

Sitten on kirjoja, joista en tullut bloganneeksi koska en joutanut. Toinen on Janoschin Oi ihana Panama, jonka luin kymmitytölleni. Kummityttö tosin osasi tarinan suunnilleen ulkoa, mutta sellaista se on lempikirjojen kanssa.

Samanlainen olin itse pienenä. Tarina (ja kuvitus sekä tietysti pikku karhu ja pikku tiikeri) vaikutti muutenkin tutulta eli olen satavarma, että olen sitä itsekin tavannut pentuna.

Oli siis jotensakin nostalginen elämys tämä kirja ja oli ihanaa lukea sitä rakkaan kummitytön kanssa.

Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumista en ehtinyt enkä oikein jaksanut (mikä periaatteessa harmittaa kovasti) blogata, koska olin juuri kirjoittanut samaa aihetta sivuavasta Aikuisten perheestä. Maksimaisen teos miellytti minua enemmän, sillä se on huomattavasti faktapitoisempi ja kyseenalaistaa vallitsevia perhekäsityksiä ja muitakin ennakkoasenteita.

Lisäksi ns. ”lapsettomuuden historia” on kiinnostava ja minulle tuli yllätyksenä, että politiikkaa on (Suomessa) ennenkin yritetty sotkea lastentekoon. Toki olen tietoinen vanhanpojan ja -piian verosta, mutta taustalla on paljon muutakin. Kaikki nämä vanhat asenteet kummittelevat edelleen monien mielissä. Toivon, että tulevien sukupolvien myötä noista homehtuneista ajatuksista ja ennakkoluuloista päästään kokonaan eroon.

Jos kiinnostaa lukea vain yksi lapsettomuutta käsittelevä teos, niin suosittelen ehdottomasti Vauvattomuusbuumia. Se on faktapitoinen, asiallinen ja monipuolinen. Siinä ei käsitellä lapsettomuutta tragediana eli biologisista syistä lapsettomiksi jääneitä ei tässä kirjassa esiinny. Siinä ei myöskään käsitellä vain kaltaisiani lapsettomia, jotka eivät ole koskaan halunneet lapsia. Minun tieni ei ole ainoa tie, vaikka lopputulos onkin yhdeltä osin sama.

Sitä paitsi kaltaisistani ei välttämättä olisi paljon sanottavaakaan valinnan tiimoilta: kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ihan sama kuin joku "hankkii" lapsia, koska haluaa lapsia. Eipä siinäkään paljon keskustelemista ole. Ihminen kun pyrkii rakentamaan sellaisen elämän, joka tuntuu itselle mielekkäältä. Jos ei pidä kahvista, miksi juoda sitä.

Vauvattomuusbuumin ehdottomasti paras anti on mielestäni vallitsevien (perhe)normien kyseenalaistaminen ja selkeä perustelu, miksi lapsettomuudesta keskustelu on tärkeää ja mikä nykyisessä ilmapiirissa on vahingollista aiheeseen (ja lapsettomiin) liittyen. Lisäksi kyseenalaistetaan syntyvyyspelottelu (veronmaksajat loppuu, nyyh, kuka hoitaa sinua vanhana ja plaa plaa) tai siis pikemminkin syntyvyyden aleneminen, joka ei siis edelleenkään ole vain suomalainen ilmiö.

Kappas vaan, tulikin jorina kirjasta, josta valittelin kun en tullut kirjoittaneeksi. Täytyykin valitella enemmän, niin saa kirjoitettua kirjoista joista ei muuten tullut kirjoittaneeksi.

Pahoittelut vielä lopuksi, että kommentteihin vastaaminen on kestänyt ikuisuuden ja ihan kaikkiin en ole vielä vastannut. Korjaan tilanteen mahdollisimman pian ja blogikin virkistynee nyt, kun olen taas kotona eikä ole reissuja tiedossa toistaiseksi.

Kaksi upeaa kirjaa

Olen lukenut kaksi kirjaa, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset mutta jotka molemmat herättivät omalla tavallaan nostalgisia tunteita.

Nyt kävi kuitenkin niin, että mykistyin kirjojen edessä. Kirja voi olla mahtava lukuelämys, mutta silti siitä ei oikein saa sanottua mitään. Nyt on myös niin, etten edes halua sanoa. Jotkin lukukokemukset haluaa pitää lähinnä itsellään. Siksipä vain muutama sana näistä kirjoista.


Noora Vallinkosken Perno mega city (Atena 2018, s. 359) kuljetti minut lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuihin ilmiöihin ja tapoihin. Vaikka kirja sijoittuu Turkuun ja itse vartuin ensin Helsingissä ja myöhemmin Espoossa, aikakauden kuvaus nostatti niitä nostalgisia tuntemuksia. Elin itse hyvin toisenlaisen lapsuuden/nuoruuden, mutta tietyt tunteet, tavat, tuotteet ja asenteet ovat tunnistettavia.

Pidin kirjan tyylistä ja erityisesti lapsinäkökulmasta, joka mahdollistaa kertojan eli Hannan kasvamisen ja muuttumisen. Upea ja traaginenkin kertomus, joka ei hevin unohdu.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjarikas elämäni.


Toinen komea lukemani romaani on Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018, s. 236). Minulla on kirjastosta lainassa myös Turusen esikoinen, Rakkaudenhirviö, mutta päädyin lukemaan Sivuhenkilön ensin. Harmikseni en ehdi enää Rakkaudenhirviötä lukea, koska tiimalasista hiekka hupenee. Mutta tuleehan näitä kesiä.

Sivuhenkilössä kuljetaan Helsingin kaduilla ja eletään hieman tuuliajolla. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, joka kokee olevansa omassakin elämässään vain sivuhenkilö, kertoo ajatuksiaan niin kirjoittamisesta kuin elämästä ja olemassaolosta yleensä. Tunnistan monia Turusen kuvaamia tunteita, vaikka elin (elän) itse hyvin toiselaista elämää. Silti tietyllä tasolla pystyn samastumaan "päähenkilön" tuntemuksiin, osa ajatuskuluista on jopa hyvin tuttuja.

Turusen tyylissä on jokin tenhoava ote, joka pitää pauloissaan. Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain se myös vähän ärsytti. En aio eritellä ärsytykseni syitä, koska minun ei tarvitse eikä huvita. Mutta yleensä kirja, joka herättää minussa ambivalenttisia tuntemuksia, on makuuni. Niin on Sivuhenkilökin.

Kirjasta ovat blogannet muun muassa Amman lukuhetki, Kirja vieköön ja  Nannan kirjakimara.

Lapsettomuus valintana

Lapsettomuus valintana kiinnostaa minua. Osittain siksi, että olen itsekin niin valinnut mutta myös aiheen ympärillä vellovan (ajoittain varsin ahdasmielisen) keskustelun takia.

Olen omia Syitäni valinnalle avannut muun muassa tässä postauksessa, joten en koe tarvetta toistaa itseäni. Jos et jaksa klikata itseäsi Ei äitimateriaalia -postaukseen, voin tiivistää valintani lyhyesti: ei vain kiinnosta mikään lapsiperhe-elämään liittyvä ja olisi mielestäni hieman omituista ryhtyä järjestämään itselleen elämää, joka ei kiinnosta vain siksi, että niin (muka) "kuuluu" tehdä.

Kiinnostuneena otin lukuuni Niku Hoolin ja ja Anna-Sofia Niemisen teoksen Aikuisten perhe - Miksi valitsemme lapsettomuuden?
Kosmos 2019
s. 208

Hooli ja Nieminen on pariskunta ja joutuneet itse pohtimaan paljon lapsettomuutta valintana, sillä Nieminen ei halua lapsia kun taas Hooli olisi halunnut. Kyseessä on sen verran suuri asia, että sitä on täytynyt jollakin tavalla käsitellä. Ehkä tämä kirja on osa käsittelyprosessia.

Aikuisten perheen rakenne on selkeä. Siinä pohdintaan lapsettomuutta (ja myös perheen käsitettä) sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Kirjassa kerrotaan useiden vapaaehtoisesti lapsettomien tarina. Läpi kirjan taustalla kulkee Hoolin ja Niemisen omat pohdinnat, havainnot ja asenteet.

Minun oli ajoittain vaikea ymmärtää erityisesti Hoolin ajatuksenkulkua, koska jotkin hänen pohdintansa tuntuivat olevan kuin toiselta planeetalta. Hooli esimerkiksi listaa plussia siitä, miksi hän haluaisi lapsia. Nämä plussat hän on jakanut sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin ja ne olivat mielestäni hieman omituisia. Vai miltä kuulostaa "lapsesta saisi hyviä postauksia sosiaaliseen mediaan." Tai "lapsella voisi ylpeillä, jos tai kun hänestä tulee hyvä jossain."

Kirjassa pohditaan, millä sitten täyttää elämänsä, jos ei kerran lapsia "hanki". Minusta sekin on varsin asenteellinen lähtökohta ja alleviivaa juuri sitä asennetta, että lapsia täytyy tehdä, koska muuten ei elämässä ole sisältöä tai ainakin sitä (sisältöä) täytyy jotenkin erityisesti etsiä tai hakea. Minulla ei tuollaisia "ongelmia" ole koskaan ollut, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö joillakin voisi olla.

Hyvää kirjassa on haastateltavien kirjo eli monenlaista persoonaa ja tarinaa esiintyy. Koen myös tärkeänä, että aiheesta keskustellaan ja "normeja" kyseenalaistetaan.

Silti läpi kirjan kulkeva "mieli voi muuttua" -asenne hieman häiritsee, jopa ärsyttää. Mietin miksi se niin tökkii minua ja tulin siihen tulokseen, että sitä saavat lapsettomuuden valinneet muutenkin kuulla ihan tarpeeksi, joten tällaista kirjaa lukiessa ei jaksaisi niitä kaikkia kliseitä kuulla.

Aloittelin eilen lukea Heini Maksimaisen teosta Vauvattomuusbuumi. Olen vasta ihan alussa, mutta ainakin toistaiseksi teos vaikuttaa tietokirjamaisemmalta (mikä miellyttää minua) kuin vaikkapa tämä Aikuisten perhe.

Pappikin on ihminen

Kesäisin Suomessa aktivoidun muistamaan Helena von Zweigbergkin ja erityisesti hänen vankilapappi Ingridistä kertovan sarjan.

Sarjassa on neljä kirjaa, joita olen laiskasti saalistellut muun muassa divareista. Tänä kesänä tärppäsi ja löysin sarjan neljännen osan, joka on nimeltään Kuka jäljelle jää.

Kolmas osa piti siten saada hyppysiin ja tutkin saisiko sitä mökkikunnan kirjastosta ja sieltähän sen sai. Muutkin sarjan kirjat olisi sieltä saanut, joten periaatteessa olen haeskellut niitä turhaan. Toisaalta pyrin lukemaan suomalaista kirjallisuutta Suomessa, joten siksi en ole aiemmin tullut katsoneeksi saisiko niitä kirjastosta.

Helena von Zweigbergk: Joka häpeää kantaa
alkuper. Hon som bar skammen 2004
Karisto 2005
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 440

Olen ruotinut aiemmissa postauksissa (linkit postauksen lopussa) melko lailla Ingridin persoonaa ja tekisi mieleni taas ruotia: muutos ja muuttuminen on Ingridille vaikeaa (kenellepä ei olisi) ja oikeastaan ne samat kipupisteet toistuvat kirjasta toiseen. Ingrid tietyllä tapaa kehittyy, mutta kuitenkin polkee paikallaan.

Laura on viisikymppinen entinen prostituoitu, joka on tuomittu vankilaan huumeiden välittämisestä. Ingrid työskentelee samaisessa vankilassa pappina ja Laura pyytää Ingridiltä apua muistelmiensa julkaisussa. Ingrid lupaa lukea Lauran käsikirjoituksen, joka sisältää arkaluontoista tietoa eräistä julkisuuden henkilöistä. Ja sitten käsikirjoitus leviää vääriin käsiin, asia johtaa toiseen ja kolmanteen eikä mikään oikein suju suunnitelmien mukaan.

Ingrid on edelleen varsin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänen on vaikea saada Laurasta selkoa, nähdä kulissin taakse. Vai onko mitään kulissia olemassa? Millainen Laura oikeasti on?

Mielestäni Ingrid lankeaa siihen samaan ansaan kuin muissakin kirjoissa: hän mieluummin pitää kiinni omista ennakkoasenteistaan eikä siksi näe ihmisissä toista puolta. Ingrid on ikään kuin "päättänyt", millainen henkilö on ja vaikka tuo henkilö lähettäisi ristiriitaisia viestejä, Ingrid ei kykene muuttamaan käsityksiään. Ei ainakaan ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.

Käsikirjoitusdraaman ohessa Ingridiä työllistää suhde ja tulevat häät Andersin kanssa. Ingrid on itsepäinen ja hieman hukassakin. Hän käy keskusteluja Jumalan kanssa, pohtii käytöstään ja ajatuksiaan. Miksi hänen on niin vaikeaa olla Andersin kanssa, vaikka sitähän hän haluaa.

Myös suhde omiin vanhempiin on vaikea, jopa katkera. Pakko taas todeta, että Ingridillä on melko mustavalkoisia ja inhottaviakin ajatuksia moniin asioihin ja henkilöihin liittyen. Kenties hän jollakin tasolla ymmärtää itseään ja asenteidensa taustaa, mutta ei silti kykene muuttamaan suhtautumistaan. Sitä on ajoittain turhauttavaa lukea, mutta toisaalta juuri Ingridin säröisyys tekee hänestä kiinnostavan persoonan.

En yleensä innostu kirjoista, joissa on vahva uskonnollinen vire mutta nämä Helena von Zweigbergkin kirjat ovat poikkeus. Minusta on kiinnostavaa lukea Ingridin ajatuksia ja niiden kulkua, hänen monologejaan Herran kanssa. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että alkaisivat tympäistä. En edes osaa eritellä, mikä näissä kirjoissa niin kiehtoo: ehkä se on Ingridin persoona, joka on todella taiten rakennettu.

Säästän sarjan viimeisen kirjan matkalukemiseksi. Olen edelleen Suomessa, mutta kotiinpaluu häämöttää vajaan parin viikon päässä. Pakko todeta, että ihan kihelmöi päästä lukemaan sitä viimeistä osaa!


Ingrid-sarjan kirjat:

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa (tässä postauksessa)
Kuka jäljelle jää (lukulistalla)

Miestä ei voi raiskata?

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
alkuper. Män kan inte våldtas 1974
Tammi 1975
suomentanut Kyllikki Villa
s. 184

Tova lähtee ravintolaillan päätteeksi miehen matkaan. Mies raiskaa hänet eikä Tova pääse tapauksesta yli. Teko aktivoi hänessä runsaasti tukahdutettuja ajatuksia suhteestaan toisiin miehiin ja kostonhalun.

Raiskaus piinaa, mutta samalla se avaa Tovan ajattelemaan suhdettaan entiseen aviomieheensä ja muutamaan muuhunkin mieheen. Nämä ajatukset ja havainnot keriytyvät auki Tovan selvitellessä kuka raiskaaja on ja "tutustuessaan" häneen salaa.

Miestä ei voi raiskata on tiheätunnelmainen ja vihainen. Se kuvaa taiten naisen elämää dominoivan miehen rinnalla ja yleensäkin naisen asemaa suhteessa miehiin. Myös sitä, mitä naisilta odotetaan ja mitä ei. Tova henkilönä on ristiriitainen ja inhimillinen, mikä tekee kirjasta erityisen vaikuttavan.

Kirjan tunnelma ja Tovan ajatukset (lopulta myös teot) ovat niin voimakkaita, etten voinut lukea kirjaa paikallani. Luinkin loput kirjasta kävellen. Lähdin kiertämään järveä (vajaan parin tunnin lenkki, johon minulta kului kaksi ja puoli tuntia) kirjaa lukien ja hiuksia repien.

Luin jotkin kohdat useaan otteeseen ja vuorosanoja lausuin ääneen niihin eläytyen. Mieli olisi tehnyt pää punaisena huutaa joissakin kohdin ja antaa ohjeita Tovalle. Aloin kihistä raivosta itse koston äärellä. En kostaisi noin, älä tee noin jumalauta. Alennat siinä samalla itsesi. En kerro, miten olisin halunnut Tovan kostavan, sillä minusta tuli väkivallanhimoinen.

Kirjallisuudessa ihan parasta on, että sen siivin voi nähdä itsestään(kin) erilaisia puolia. Se ei tarkoita, että itse ikinä tekisi mitään vastaavaa, mutta se että uskaltaa ajatella ja spekuloida, on mielestäni tärkeää. Kirjallisuus antaa siihen hedelmälliset ja turvalliset puitteet.