Sivut

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.



Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.




Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

6 kommenttia:

  1. Pohdintoja poikiva, monitasoinen teos! Tuominen omaa hyvän psykologisen silmän, ja hänellä on kyky omaleimaisen tekstin sujuvaan tuottoon. Kirjailija käsittelee näppärästi ystävyyden ja lojaalisuuden vs. velvollisuuden välistä - tässä räikeää - ristiriitaa, joka saattaa monasti asettaa komplisoidut punnukset Diken, oikeuden jumalattaren herkälle vaa'alle... Tiivistä ja otteessaan pitävää kerrontaa. Arttu Tuominen on nimi, jonka visusti pidän mielessä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ele :)
    Pitäisi lukea Tuomisen dekkari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, luulen että tykkäisit Verivelasta! Tässä on syvyyttä ja koskstuspintaa <3

      Poista
  3. Luen kotimaisia dekkareita tosi vähän, ja Tuominenkin on jäänyt tutustumatta. Pitäisi kenties kokeilla, tämä kuulostaa hyvältä. Dekkarin ei mielestäni tarvitsekaan olla niin täynnä toimintaa, en oikein tykkää lukea semmoisia että koko ajan mennään suuna päänä jonnekin hirmuisella vauhdilla. Tai jos luen, niin sitten on parasta olla niin vetävä juoni ettei kirjaa pysty laskemaan käsistään... kiitos hyvästä vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sattuneesta syystä luen aika vähän suomalaisia dekkareita. Arttu Tuomisen lisäksi olen tykännyt kovasti Jari Salosen Zetterman-sarjasta, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä kirjaa (kirjoja on julkaistu neljä tähän mennessä).

      Minä en jaksa liiallista äksöniä, tulee burn out sellaisesta :D Luin joskus muutaman Remeksen kirjan ja olivat liian "nopeita" makuuni, samoin Lee Childilta luin yhden Jack Reacher -kirjan ja totesin, etten jaksa sellaista "mättöä".

      Mutta juu, tätä Tuomisen Verivelkaa rohkenen suositella - on koukuttava ja syvä!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.