Irrallinen irlantilainen sukupolvikertomus

Vuoden ensimmäinen uutuus on nyt korkattu. Kunnian, mikäli tässä mistään kunniasta on kyse, saa

Jacqueline O’Mahony: A River in the Trees
Riverrun 2019
S. 320

Tässä kirjassa kauneinta on kansi, sen takia otin sen lähempään tutkiskeluun kirjastossa ja päätin lainata, koska

kiinnostaa

kaksi kerrontatasoa; nykyisyys ja sata vuotta sitten Irlannissa.
Irlannin vapaussota ja itsenäistyminen.
O'Donovanin suvun vaiheet.

Ellen edustaa O’Donovanien nykyaikaa. Hän on kaikin puolin hukassa sössittyään työnsä ja avioliittonsa (sitä ei tietenkään yksin sössitä) ja suru lapsettomuudesta kalvaa. Erityisen traumaattinen kokemus on vauvan menettäminen jo ennen sen syntymää.

Ilmeisesti näiden masentavien tapahtumien takia hän kiinnostuu omista sukujuuristaan. Mahdollisesti hän on ollut niistä kiinnostunut aiemminkin, muttei ole tehnyt mitään ottaakseen selvää asioista. Kun Irlannissa tulee O’Donovanien vanha sukutila myyntiin, Ellen haluaa ostaa sen – miehensä rahoilla.

En tajua miten on mahdollista, että Ellen voi käyttää miehensä hilloja tyyriisiin kiinteistöostoksiin ihan vain ilmoitusluonteisena asiana. Ehkä heillä ei ole avioehtoa. Tosin Ellenin miestä ei tuntunut sinänsä moinen (kiinteistön mahdollinen ostelu) ihan kamalasti häiritsevän.

Ellen on kohtuullisen vastenmielinen henkilöhahmo. Hän rypee tuskassaan ja turruttaa sitä ryyppäämällä eikä alkoilu estä autonrattiin tarttumista. Pienessä tumussa on ihan hyvä ajella. Ellen inhoaa myös pöhöttynyttä vartaloaan. Tässä kohdin oletin, että kehoinhoon paneudutaan kenties syvemmin, mutta ei paneuduta.

Ei muutenkaan paneuduta Ellenin persoonaan: Ellen lähinnä märisee ja ajelehtii saamatta mitään ahaa-oivalluksia (niitä ei saa lukijakaan, ainakaan minä). Siinä sivussa hän kiusoittelee paikallista kiinteistönvälittäjää ja välittäjän (vaikkakin) epäonnistunut “kosto” on karu. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni epäuskosta ja turhautumisesta. Jestas sentään mitä skeidaa, nyt oikeasti!

Vuosi 1919 on hieman kiinnostavampi. O’Donovanit piilottelevat kapinallisia talonsa ullakolla brittisotilailta. Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) on itsenäisyyden asialla ja kapinoi brittihallintoa vastaan väkivalloin. Tässä ajassa seurataan erityisesti nuoren Hannah O’Donovanin elämää. Juuri Hannahin kyseenalaisesta ansiosta perhe alkoi ottaa vastaan ja piilottaa kapinallisia. Se johtaa tietysti ongelmiin, sillä britit saavat asiasta vihiä.

Mielenkiintoista siihen asti, kunnes tapahtuu väistämätön. Sen arvaaminen ei ollut järin vaikeaa, sillä asia on tiedossa nykyajassa. Ironista on, että Hannah pamahtaa paksuksi (tuohon aikaan valtava häpeä tietenkin) ja kertalaakista tietty kun taas nykyajassa Ellen kärvistelee lapsettomuuden takia.

En tiedä mitä ajatella tästä koko vyyhdistä. Kauhea pettymys se ainakin oli. Juoni on kulunut ja kunnianhimoton. Menneisyyden ja nykyisyyden siteet jäävät melko irrallisiksi: ihan kuin olisi vain lukenut kaksi eri tarinaa.

She’d had the same dream again last night, she realized. You can’t tell anyone your dreams, no one wants to hear them. They’re only interesting to you. Simon had told her that a long time ago. (s. 68)

Olen samaa mieltä Simonin (Ellenin aviomies) kanssa. Toisten unet ovat usein kuolettavan tylsiä. Valitettavasti saamme lukea muutamatkin unet kirjassa. Onneksi niitä ei seposteta pitkästi. Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 29. kirjassa nähdään unia.

Ai niin, Simonkin on melko ärsyttävä henkilöhahmo, josta en saanut minkäänlaista otetta onko kala vai lintu. Kun pariskunta pohtii avioliittoaan ja rakkautta, Ellen (joka mielestäni on läheisriippuvainen) kysyy johtuuko Simonin latistuneet tunteet siitä, että hän on lihonut.

“Is it because of the weight?” she said. “The weight is because of the hormones.” ---- “I can try to lose the weight,” she said quietly. ---
“You can’t blame the hormones anymore anymore, Ellen,” he (Simon) said. “It’s the crisps and the wine and the no exercise.” (s300)

Ei ollut minua varten tämä kirja, joka on saanut ihastuneen vastaanoton ainakin Goodreadsissa.