Syyrian pakolaiset

Lainasin kirjastosta Melissa Flemingin teoksen A Hope More Powerful Than the Sea (Fleet 2017, s 274), koska sen sivulieve kertoi mielenkiintoisen tarinan (joka osoittautuikin olevan juonireferaatti kirjasta, mitä syvästi paheksun) nuoresta naisesta, Doaasta.

Oletin sen perusteella, että luvassa on syvälle Syyrian sodan rakenteisiin pureutuva teos, jonka keskushahmona on Doaa. Kirjan kansi tuki tätä oletusta ja mielestäni piirsi kuvaa kaunokirjallisemmasta lähestymistavasta ja muodosta.

Oletin osittain väärin. Jos olisin katsellut netistä, millaisiin kansiin kirja on muualla (Usa, Etelä-Afrikka) kääritty, olisin ehkä saanut paremman (oikeamman) kuvan.

Kirjasta julkaistaan pehemäkantinen versio (kuva oikealla) Briteissä tammikuussa: siinä kansi on tyystin toisenlainen. Tämä on yleistä täällä ja oletan sen virkistävän - tai ainakin pyrkivän virkistämään - myyntiä. Annetaan kirjalle ikään kuin kaksi mahdollisuutta olla "uutuus".

Mitä mieltä olet, kun katselet näitä kansia: vaikuttaako tuo tyystin erilainen brittikansi (ylin kuva) mielikuvaasi siitä, millainen kirja on kyseessä? Entä nämä toiset kannet: eivätkö olekin periaatteessa ennalta -arvattavia, mutta samalla aika paljon puhuvia?

Se kansista.

Fleming kertoo nuoren Doaan (nyt iältään käsittääkseni 21 tai 22) tarinan alkaen siitä, kun hän vielä asuu Daraassa, Syyriassa. Doaan tarinan kautta avautuvat ne moninaiset syyt, miksi Syyriasta paetaan naapurimaihin ja kauemmaksikin.

Syyriahan on tällä hetkellä melko asumiskelvoton: elämä siellä on lähinnä yritystä selviytyä hengissä vailla tulevaisuudennäkymiä. Fleming avaa yksinkertaisella kielellä, miten tähän on tultu eli jos ei ennestään sitä tiedä, kirja sivistää. Itse asiassa tämän kirjan voisivat lukea nimenomaan sellaiset ihmiset, joiden mielestä syyrialaisten tulisi joko pysyä kotimaassaan tai paeta vain naapurimaihin tai ainakin pysyä kaukana meistä.

Doaa pakenee perheensä kanssa ensin Egyptiin, jossa elämä näyttää aluksi asettuvan uomiinsa ja siellä jopa voi haaveilla uudesta alusta. Kovaa työtä se vaatii, ihan siis oikeaa työtä jota tehdään omin kätösin. Pakoon ei lähdetty asenteella, että toiset sitten elättävät. Suuri osa haluaa tehdä työtä, kokea olevansa osa jotain. Kokea löytäneensä paikkansa. Vastoin monien yleisiä (ennakko)luuloja syyrialaiset ovat ihmisiä, he ovat yksilöitä. Heillä on tunteet, heillä on sydämet. He eivät halua sotia. Mutta niinhän se taas on, että muutama mätä muna korissa tarkoittaa joidenkin ahdasmielisten silmissä sitä, että koko kori on pilalla.

Egyptin salliva ja ystävällinen ilmapiiri Syyriasta tulleita pakolaisia kohtaan muuttuu ns. Egyptin vallankaappauksen tuloksena (kirjan mukaan) yhdessä yössä. Nyt syyrialaiset nähdäänkin vallasta syöstyn presidentti Mursin kannattajina ja (maan) vihollisina, heitä uhkaillaan ja kiusataan, naisia lähennellään. Elämä alkaa olla vaivalloista, kun syyrialaisia lapsiakaan ei haluta enää kouluihin. Näistä syistä kumpuaa tarve paeta Eurooppaan etsimään rauhaa, etsimään ihmisarvoista elämää.

Doaa ja sulhasensa Bassem haluavat yrittää Ruotsiin Italian kautta. Sitä varten pitää tietenkin matkustaa Välimeren halki veneellä. Me olemme varmasti kaikki kuulleet ns. pakolaisveneistä ja erityisesti niiden vaarallisuudesta ja taipumuksesta upota. Niin ovat monet pakolaisetkin, myös Doaa ja Bassem. Silti he järjestävät itsensä tuolle karmealle kuolemanmatkalle, koska osa kuitenkin selviää. Se on toivoa, se on sitä kun ei auta muuta kuin toivoa, koska mitään muuta ei enää ole. Ja niin käy, että Doaa saa todistaa sulhasensa kuoleman.

Tämä kirja avaa hyvin pakolaiskuljetusta Välimerellä. Olen monesti miettinyt, miten nämä kuljetukset järjestetään ja mitä kaikkea niihin liittyy (googlettamalla toki löytyy kaikenlaista tiedonjyvää). Se selviää tämän kirjan lukemalla: Doaa ja Bassem yrittivät kolme kertaa ennen kuin pääsivät edes veneeseen asti.

Venettä vaihdettiin ylityksen aikana useita kertoja ja siihenkin on syynsä. Veneet/alukset ovat kämäsiä ja vanhoja eivätkä todellakaan vastaa niitä mainoskuvia, joita pakolaiset näkevät mm. näitä pakoja järjestävien tahojen Facebook-sivulla, mutta toisaalta eivät pakolaiset niihin edes itse usko (googlettelin, mutta en löytänyt mitään validia, koska en osaa arabiaa).

Sanoisin, että tämä kirja on varsin mainio läpileikkaus Syyrian pitkään jatkuneeseen kriisiin (ja sen syihin) ja sieltä lähtevien pakolaisten ajatuksiin, kokemuksiin ja motiiveihin. Vaikka kyseessä on periaatteessa vain yhden ihmisen (tähänastinen) elämäntarina, ei kenenkään elämä tapahdu tyhjiössä ja joskus voi yleistää, kunhan muistaa että yleistys on aina yleistys eikä kosketa joka ikistä. Aiheeltaan tämä kirja on tärkeä, jota tuskin ottavat lukuun ne ihmiset, joiden nimenomaan soisi tämän lukevan.

Valitusosuus

Melissa Fleming on UNHCR:n Chief Spokesperson. Hän on varmasti pätevä ja tekee arvokasta työtä. Tämä kirja on silti huolimattomasti toteutettu: toisteisuutta on uskomattoman paljon ja osa täysin samoin virkkein esitettynä. Väliä tähän toisteisuuteen ei välttämättä ole kuin sivun verran eli se on todellakin silmiinpistävää. Minulla kun ei muutenkaan ole muistiongelmia, niin ärsyynnyin. Jotkin asiat on mainittu jopa kolme kertaa - että en varmaan ikinä unohda niitä.

Kirjan tyyli ei myöskään täysin miellyttänyt minua. Doaa jää etäiseksi, paperimaiseksi hahmoksi johon on vaikea muodostaa tunnesidettä, vaikka hän onkin kirjan keskushenkilö. Koin myös, että persoonaansa on romantisoitu tai liioiteltu. En osaa selittää tarkemmin: ihan kuin hänestä yritettäisiin leipoa supersankaria, yli-ihmistä (en innostu ns. henkilöpalvonnasta, koen sen kiusallisena, jopa vastenmielisenä mutta se kenties on oma ongelmani). Ehkä tähän on vaikuttanut se, että vaikka Fleming ja Doaa ovat tavanneet useita kertoja, heillä ei ole yhteistä kieltä (ei ainakaan tätä kirjaa kirjoitettaessa).

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan kannatti lukea ja rohkenen suositella muillekin. Kirja on erittäin helppotajuinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiini, joita minulla sitä lukiessa heräsi. Riittävän perusteellinen siis myös. Olen aiemmin lukenut toimittaja Samar Yazbekin kirjoittaman kirjan The Crossing (tässä bloggaukseni), joka niinikään kertoo Syyriasta. Siinä näkökulma on hyvin toisenlainen kuin tässä A Hope More Powerful Than the Sea, joka on enemmän selvitymistarina kun taas The Crossing "tutkielma".

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu eikä minulla ole tietoa suomennetaanko ikinä.

Kiinnostuneille lisää tietoa:

Doaan haastattelu UNHCR:n sivulla
Melissa Flemingin TED-talk (kesto noin 20 minuuttia)