Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.
Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset
Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.
Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.
Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.
Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.
Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.
Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.
Entä se väkivalta sitten?
No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).
En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.
Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.
Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.
Slaughter on yksi vakkarikirjailijoista, joiden kirjat yleensä luen. Kirjassa pitää olla tietty määrä kauhua, pahuutta ja väkivaltaa, että se nollaa päänupin ja sitten on hyvä jatkaa muiden kirjojen parissa. Slaughter on todella hyvä kirjailija. Rohkea ja ravisuttava.
VastaaPoistaMinä luin tuota sarjaa tosiaan joskus aikoja sitten, mutta muistaakseni muuton (tänne Lontooseen) takia menin sekaisin kirjoissa ja samalla lukukieli vaihtui. Silloin jäi moni kirjasarja kesken. Makukin on muuttunut tässä vuosien varrella jonkin verran.
PoistaMinulle kirjallisuudessa - edes dekkareissa - ei väkivalta ole itseisarvo. Sitä saa olla vaikka kuinka paljon, mutta ei se kirjaa pelasta, jos kirja muuten on huono. Tässä Slaughterin kirjassa väkivalta oli mielestäni ihan perusteltua eikä minulle ollenkaan liian rankkaa. :)
Slaughterin kirjoja tulee luettua, koska ne on sellaisia tappovarmoja kirjoja. Oon välillä miettiny, että alkaisin lukemaan kirjat alusta asti. Että millasia mietteitä herää, ku ekojen kirjojen lukemisesta on mullaki se kymmenkunta vuotta.
VastaaPoistaJuu, ihan positiivinen tunne jäi tästä kirjasta. Sitten kun tämän tyyppistä kirjallisuutta seuraavan kerran haluan lukea, niin varmaan tartun Slaughteriin.
PoistaSlaughter on yksi, jota en jätä väliin. Nyt vain voi olla, että tämä Kaunokaiset on sen tehnyt. Hyvän tyttären juuri ostin ja luin. Mieltön.
VastaaPoistaMinäkään en pidä siitä, että löysäillään kirjan alkupuoli ja siihen Slauhghter ei lankea. Jos kirja-arvostelussa lukee 'lukijan sinnikkyyn palkitaan puolen välin jälkeen', se on minulle sama kuin tylsä kirja. Tarinan pitää vetää heti.
Vaikka et nyt jaksaisi mielestäsi Slaughteria enempää, mieti lukea kuitnekin Hyvä tytär, sillä se on todella hyvä. Menee lahjaksi parhaalle ystävälleni, joka aikanaan kantoi minulle ekan Slaughterini.
<3
Laitan tuon Hyvän tyttären harkintaan. Tuskin luen sitä ihan heti, mutta sitten kun Slaughterilta jotain luen, niin ehdottomasti sen.
PoistaOlin muuten melko varma, että olet Kaunokaiset lukenut, mutta en löytänyt blogistasi juttua siitä. Mutta juu, onkin jäänyt sinulta välistä. Onko tietoinen valinta vai etkö vain ole ehtinyt?
Harmillisen moni kirjailija (etenkin dekkareissa ja trillereissä) sortuu löysäilyyn ja sitten lopun heräämiseen ja pikakelaukseen ja loppuactioniin. Itse tykkään tasaisesta temposta, jossa oivalluksia syntyy koko kirjan ajan. En edes kaipaa sitä "loppurytinää", koska action ei hirveästi innosta. Mutta kaipa niillekin on lukijansa. Slaughterille iso plussa juonenkuljetuksesta ja jännitteen ylläpitämisestä.
Slaughter on kirjailija, johon en kyllästy koskaan! :) Ihanaa että luit tämän!
VastaaPoistaOli pakko lukea, kun kirjaa niin kauhisteltiin. :D Nyt on kirja koettu itse ja hyväksi havaittu. Kannatti lukea!
Poista