Ketjureaktioita

Olen aiemmin lukenut Kanae Minatolta Confessionsin, johon ihastuin toden teolla. Oli siis luontevaa haluta lukea Minaton uusin enkkukäännös, kun sellainen julkaistiin (se julkaistiin jo huhtikuussa, mutta vasta hiljattain löytyi sopiva hetki ja mielentila lukea se).

Kanae Minato: Penance
Alkuper. Shokuzai 2012
Mulholland 2017
Englannistanut Philip Gabriel
S. 227


Nimeltä mainitsematon pieni kaupunki Japanissa. Kymmenvuotiaat ystävykset ja luokkatoverit Maki, Yuka, Akiko, Sae ja Emily pallottelevat koulun lähistöllä. On loma-aika, joten kaupungissa on hiljaista. Pallottelun keskeyttää mies, joka pyytää tytöiltä apua pieneen askareeseen. Tytöt haluavat kilvan auttaa, mutta mies valitsee heistä yhden "onnekkaan" apurikseen, muut neljä jatkavat pallottelua. Se on viimeinen kerta, kun tuo ystävä nähdään elossa.

Tapaus luonnollisesti järkyttää kaupunkia ja etenkin murhatun tytön äitiä, joka syyttää tapahtuneesta tyttärensä kavereita. Äiti ei voi myöskään hyväksyä, etteivät tytöt muista miehen kasvoja, miltä mies näytti. Hän vannottaa, että jos tytöt eivät löydä murhaajaa, heidän tulee sovittaa asia jotenkin muuten: muussa tapauksessa äiti kostaa heille.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen vuotta 2010, sillä siihen asti Japanissa oli voimassa laki, jonka mukaan murha vanhenee viidessätoista vuodessa. Tuo viisitoista vuotta on tärkeä aika tytöille, sillä murhaajan on löydyttävä tai sovituksen tapahduttava ennen sitä.

Kirjan rakenne on monikerronnallinen, jossa kukin tyttö nyt aikuistuneena valaisee tarinaa omasta näkökulmastaan. Ensimmäisenä suunvuoron saa Sae. Kyseessä on kirjemuotoinen luku, joka avaa pikkukaupungin elämää sekä ystävysten välistä dynamiikkaa ja tietenkin sitä, miten yhden ystävän kuolema (ja äidin uhkailu) vaikutti Saeen yli kymmenen vuoden ajan - ja edelleen.

Kun kaikki tytöt ovat saaneet äänensä kuuluviin, astuu näyttämölle itse äiti ja tilkkutäkki saa lopullisen muotonsa. Mutta selviääkö murhaaja enää näin pitkän ajan jälkeen?

Penance on melko verkkainen ja rauhallinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Joskus täytyy kulkea kauas varsinaisesta aiheesta voidakseen ymmärtää. Mitä tekemistä esimerkiksi ranskalaisilla nukeilla on minkään kanssa? No on niillä, mutta kuten sanottua, pitää käydä kaukana ymmärtääkseen. Kaikkea rumaa ja etovaa löytyy, mutta lukijaa ei nitistetä niiden alle eikä niissä rumissa ja kamalissa asioissa ryvetä. Ne käsitellään melko hienovaraisesti siten, että lukija aavistelee, muttei haluaisi uskoa aavistuksiinsa.

Pidin Penancesta kovasti, mutta ei se valitettavasti Confessionsin tasolle yllä. Confessions oli huomattavasti kierompi ja sisälsi enemmän ajatuksia, oli jotenkin syvempi. Minato on silti kirjoittanut itsensä lukulistalleni jäädäkseen, joten toivon hartaasti että häneltä englannistetaan lisää! Suomeksi näitä on vissiin turha edes toivoa.

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Ankeriaspiirakkasaari

Minun juhannukseni ei sisällä kokkoja eikä taikoja, ei sammumista hankeen tai hukkumista järveen. Kuljin eilen siltaa pitkin Eel Pie Islandille, josta olen aiemmin blogannut joulukuussa 2014. Tältä taidesaari näyttää kesällä.

Skumppa taskuun ja menoksi.

Rakastan miljöön epäsovinnaisuutta ja anarkisuutta, mitkä luovat paikoin räikeän ristiriidan itse taiteelle. Mutta juuri vastakohtaisuutta minä rakastan. Ja ääripäitä (paitsi mielialoissani). Mielipiteissä ja asenteissa ääripaat yleensä ottavat aivoon, turhauttavat ja tuntuvat ahtailta, mutta taiteeseen ne sopivat.

Taiteilija Lee Campbell

Nyt olisi yläosatonta pk-seuraa tarjolla...

...tai päätöntä. Hän tietää, miltä tuntuu olla vihannes.

Saari on yksityisaluetta, mutta siellä sijaitsevat studiot ovat yleisölle avoimia muutaman kerran vuodessa. Saarella asuu reilut sata ihmistä.

Ankeriaspiirakkasaari on melko inside-mesta eli sinne harvemmin turisteja eksyy. Asiaan vaikuttaa tietenkin sekin, että saari on niin harvoin avoinna. Kyseessä on pitkälti paikallinen helmi.

Saari tuo mieleeni rakkaan ystäväni SusuPetalin, jonka kirjan Vanhat poikaystävät (Käsite 2017) vastikään luin (ja nautin suunnattomasti siitä). On hieman vaikea blogata kirjasta, jonka kirjoittajan tuntee, mutta bloggaan silti (tulossa ensi viikolla).

Toisaalta tunsin Susun tekstit ennen kuin tutustuin häneen ihmisenä. Ihastuin siis Susun kirjalliseen tuotantoon ensin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi alkaa olla pitämättä siitä, kun tunnen ihmisen sen takana. Eli kytkös on olemassa, mikä mahdollisesti kauhistuttaa joitakin tahoja. Noille mahdollisille kauhistuneille tahoille sellaisia terveisiä, että voi voi.

Ääneti katoavat elämät

Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.


François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200


For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.

Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.

Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.

Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.

Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.

Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?

Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.

On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.

Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.

Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?

Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.

I love Lake District

Paljastin patikkapostauksessa lempialueeni Brittilässä. Tuo lempialue on Lake District, jonne on pakko päätyä suunnilleen jokaisella Brittilän road tripillä. The Lakes sijaitsee Cumbriassa Pohjois-Englannissa. Lontoosta Lake Distrctin alueelle ajelee autolla noin viidessä tunnissa.

Mikä siinä alueessa sitten niin viehättää? Kauniita paikkoja riittää Brittilässä pilvin pimein jokaiseen makuun. Vaikka saari on pinta-alaltaan pieni (pienempi kuin Suomi), luonto on todella monipuolinen. Kompakti koko on myös ihanteellinen road trippejä ajatellen, sillä minnekään ei ole liian pitkä matka. Koko maa on oikeastaan käden ulottuvilla, vaikka ei olisi aikaa viettää useita viikkoja reissussa.

Vertauksena: Jenkeissä road tripeille kannattaa varata mielellään vaikka kuukausi, jos haluaa hurjastella monipuolisesti ja tehdä muutakin kuin istua autossa. Etäisyydet ovat suuret ja väleissä ei välttämättä ole mitään. On kokemusta niin monesta road tripistä Jenkeissä, etteivät taida sormet riittää laskemaan. Trumppiksen kruunaamisen myötä saavat road tripit sinne suunnalle jäädä - ei kiinnosta enää kys. maa.

Mutta järvialueen viehätyksestä piti kertoa. No, ne järvet. Pidän järvistä ja vesistöistä ja mielellään luonnollisessa muodossa (tekojärvet ovat turn off). Järviä ei paljon Lontoossa ole. Pidän myös vuorista (koska haluan patikoida nimenomaan vuoristossa) ja lampaista, järvialueen luonnosta, ihanista pikkykylistä ja niiden tunnelmasta. Rakastan pubien edessä olevia kylttejä, joissa lukee "Muddy boots welcome!"

Kaava on nimittäin sellainen, että patikka päättyy aina pubiin. Siellä vedetään yhden palkintotuopit ja lepuutetaan jalkoja. Tämä tyyli on yleinen Brittilässä ja terassit ovatkin usein täynnä "reppukansaa" ja punaisia naamoja. Rakastan rakastan rakastan!

Lake Distrctin alue on melkoinen turistirysä lomakautena ja majoituksen saaminen voi silloin olla hankalaa. Me emme koskaan roadtrippaa Brittien loma-aikoina (paitsi vahingossa: juuri viimeksi osui lasten lomaviikko samalle ajalle), vaan mieluummin ajoitamme reissut joko kevääseen tai alkukesään (kuten nyt) tai loppukesään/alkusyksyyn (kuten viimeksi). Matkustamme hommataan majoitus lennosta -tyylillä eli harvemmin varaamme mitään etukäteen paitsi ehkä ensimmäisen kohteen majoituksen, jos heitämme jo matkalla patikan.

Ambleside

Lempikyläni on Ambleside (kutsun sitä muuten Amppariksi), jossa olemme yöpyneet joka kerta The Lakesilla käydessä. Ambleside on ihanan kompakti ja kukkulainen ja koska kylä on tuttu, niin ei mene aikaa turhaan säätämiseen, vaan tietää heti, mitä saa ja mitä on missäkin. Se on luksusta ja lepoa, koska tripatessa saa koluta niin paljon uutta, että aivotkin kaipaavat joskus lepoa.

Viimeksi yövyimme pari yötä myös Keswickissä, joka niinikään lumosi kauneudellaan. Lake Distrctin alueella kulkee useita linja-autoja, joten liikkuminen kylien välillä on helppoa. Hyvät bussiyhteydet mahdollistavat myös patikoiden monipuolisemman suunnittelun. En tykkää tehdä yhdensuuntaisia patikoita, joissa pitää palata samaa reittiä. Haluan ympyröitä tai yhdensuuntaisia janoja, jotka voi kulkea kokonaan.

Eräs päivä hurautumme dösällä Grasmereen, josta oli tarkoitus patikoida vuoria takaisin Amblesideen. Satuttiin osuvasti paikalle, kun Grasmere Gallop starttasi. Onneksi olimme menossa ihan eri reiteille!

Grasmere Gallop 2017

Miksi korkeanpaikankammoinen haluaa patikoida vuoristossa? Siksi, että koen tasamaastot tylsiksi. Haluan keholleni haastetta ja nautin vuoristomaisemista muutenkin. Kestän kyllä ne muutamat pahat kohdat, kun kammo aktivoituu. En siis kammoile koko ajan, vaan kammo aktivoituu vain tietynlaisissa paikoissa. Tämä siedätyshoito toimii, sillä olen mennyt monista paikoista, joista en olisi vielä pari vuotta sitten suostunut menemään. Että ei sitä tiedä, mistä sitä vielä itsensä löytää!

Skiddaw

Skiddaw - tällä patikalla oli muutama niin karsea kohta, että oli yrjö lentää. Ei silti lentänyt ja hienosti handlasin homman, vaikka välillä piti mennä kyykkyyn hengittelemään (paperipussiin, jos olisi sellainen ollut).

Kaikki kuvat ovat Lake Distrctiltä, mutta useilta eri vuosilta. Kuvat ehkä valottavat sitä, miksi niin rakastan kyseistä aluetta. Jos biorytmit osuvat kohdilleen, heitetään sinne reissu vielä syssymmällä. Olisi korkein huippu eli Scafell Pike vielä valloittamatta!

Lopuun vielä Grasmere Gallopin startti

Syvällinen ja sydämellinen koomikko

Trevor Noah: Born a Crime
John Murray 2016
S. 285


Trevor Noah (s. 1984) on eteläafrikkalainen koomikko, joka heittää stand-up comedy -keikkoja sekä esiintyy jenkkiläisessä uutissatiirishow'ssa nimeltä The Daily Show.

En ollut tietoinen Trevorin olemassaolosta ennen kuin hiplasin hänen kirjaansa puodissa. Kirja lähti mukaani puhtaasti takakannen perusteella. Kotona sitten googlettelin Noahia ja opin, mikä hän on ns. miehiään.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut julkkisten kirjoista, koska hyvin harva julkku kiinnostaa minua ihan oikeasti. Olen myös siinä mielessä ignorantti, ettei minua välttämättä hirveästi jaksa kiinnostaa toisten ihmisten päätymiset niille urilleen, mihin ovat päätyneet.

Muille samanlaisille tiedoksi: Noah sivuuttaa kirjassaan kokonaan komediauransa ja keskittyy kertomaan varttumisestaan Etelä-Afrikassa (Johannesburgissa) apartheidin aikana ja sen purkamisen jälkimainingeissa.

Pelkästään kirjan nimi, Born a Crime, on väkevä. Trevor Noah on tavallaan rikollinen "tuotos". Hänen äitinsä on musta xhosa ja isänsä valkoinen sveitsiläinen. Mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat rangaistuksen uhalla kielletty apartheidin aikana.

"The genius of apartheid was convincing people who were the overwhelming majority to turn on each other. Apart hate, is what it was. You separate people into groups and make them hate one another so you can rule them all."

Apartheid ei erotellut pelkästään valkoisia ja mustia, vaan sekoitti koko pakan täydellisesti saaden mustat heimosta riippuen kääntymään toisiaan vastaan. Coloured-ihmisille oli vielä oma ryhmänsä. Trevor Noah tiivistää kirjassaan rotuerottelun "periaatteet" ja kertoo siitä, miten hän puoliksi valkoisena ja puoliksi mustana yritti luovia eri ryhmien välillä kun ei itse selkeästi kuulunut mihinkään. Ulkopuolisuus on Trevorille tuttu tunne.

Ajatus lipsuu helposti ja tekee mieli sanoa: "onko pakko valita?" Niin, helppo sanoa kotisohvalta ja omasta näkökulmasta käsin. Trevor Noah joutuu valitsemaan useita kertoja ja hän valitsee tilanteen mukaan. Trevor on kuin kameleontti, joka pyrkii sulautumaan tapettiin. Luovimisen taidon hän on oppinut pitkälti äidiltänsä. Trevor pohtii monien muiden asioiden lisäksi kielen vaikutusta identiteettiin ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Trevorin äiti halusi antaa Trevorille mahdollisuuden, näköaloja. Hän ei halunnut, että Trevor jää niiksi moniksi, joilla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä päivästä toiseen vailla toivoa paremmasta tai edes jostain muusta. Trevorilla ei ole afrikkalaista nimeä, koska Patricia ei halunnut antaa nimen tuomaa painolastia pojalleen.

Born a Crime on hauska, lämminhenkinen, älykäs ja pohtiva muistelmateos, jonka Trevor on omistanut äidillensä, Patricialle (käytän hänen englanninkielistä nimeänsä). Rakkaus ja kunnioitus äitiin näkyy läpi kirjan. Etuoikeutetun kermanekan näkökulmasta Patrician kasvatusmetodeja voisi pitää vähintään kyseenalaisia, mutta mitä varaa kenelläkään on tuomita. Jos sellainen valta jollekin kuuluisi, niin kenties Trevorille (minäkin olen muuten saanut selkäsaunoja monen muun 70-luvun lapsen tapaan, mutta ne on perusteltu eri tavalla kuin Trevorin saamat). Eikä hän tuomitse, vaan hän avaa lukijankin silmät.

"When I beat you, I'm trying to save you. When they beat you, they're trying to kill you."

Jos sinua kiinnostaa apartheid ja Etelä-Afrikan lähihistoria (ja älykkäät perustellut ajatukset), tämä kirja on juuri sinua varten. Jos vieroksut tietokirjallisuutta, tämä kirja on silti sinua varten. Jos et ole koskaan kuullut Trevor Noahista eikä poliittinen satiiri kiinnosta, tämä kirja on sinua varten. Itse asiassa mielestäni tämä kirja on kaikkia varten.

Mieluiten tietenkin suosittelisin tätä rasisteille ja muille itseään parempina pitäville henkilöille, mutta sellaiset ihmiset tuskin lukevat paljon muuta kuin mitävittualehtiä ja vastaavia, jotka vahvistavat heidän ennakkoluulojansa sopivilla valheilla.

Minä ihastuin ja ihailen Trevoria (ja hänen äitiänsä). Ihailen Trevorin räväkkää, mutta älykkään pohtivaa luonnetta, avarakatseisuutta, huumoria, rehellisyyttä ja sydämen sivistystä. Minusta hän on sankari. Ajattelin aiemmin sulloa hänet helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, mutta muutan mieltäni. Sijoitan hänet kohtaan 21. Sankaritarina.

En usko, että Trevor ajattelee itseään sankarina, mutta minä saan ajatella, mitä haluan. Ja teen sen kunnioituksesta häntä kohtaan. Kirjan lopussa tirahti kyynelkin poskelleni. Se oli liikutuksen ja rakkauden kyynel. Trevor, I love you.

Yllä olevaan sitaattikuvaan liittyen. Patricia on vahvasti uskovainen ja pakottaa Trevorinkin käymään kirkossa. Eikä vain yhdessä, vaan kolmessa. Äidin ja pojan uskonnolliset keskustelut ovat hauskoja ja nauroin (hyväntahtoisesti) ääneen niille. Trevor ei varsinaisesti ollut innostunut kirkossa käymisestä.

Ja muuten, kaikki yllä sivuamani asiat (aina lapsen nimeämisestä ja selkäsaunoista lähtien) - ja paljon muuta - tulevat kirjassa kunnolla avatuksi ja selitetyksi.

Suosittelen vahvasti lukemaan tämän haastiksen (tai jätä lukematta ja katso vain jutun lopussa oleva CBS:n videohaastattelu liittyen Trevorin kirjaan).

~~~

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta olisi kyllä aivan mahtava kulttuuriteko, jos se käännettäisiin. Ihan sama, vaikka kukaan Suomessa ei tietäisi kuka Trevor Noah on - sillä ei nimittäin ole väliä tämän kirjan lukemisen suhteen.

Herkullinen aavetarina japanilaisittain

Taichi Yamada: Strangers
alkuper. Ijin-tachi to no Natsu 1987
Faber and Faber 2005
Englannistanut Wayne P. Lammers
S. 203


Luin Strangersin ennen reissuamista, mutta en ehtinyt kirjoittaa siitä. Tätä kirjaa ei voi ohittaa kirjoittamatta, joten palaan siihen nyt tällaisen suppean esittelyn muodossa. Ja heti alkuun tiedoksi, että pidin kovasti tästä kirjasta.

Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä romaani miehestä, joka aikuisiällä herää kaipaamaan jo kauan sitten menehtyneitä vanhempiaan. Kaipuun laukaisee tuore avioero vaimosta.

Keski-ikäinen Hideo Harada muuttaa toimistohuoneistoonsa erottuaan vaimostansa. Ero tapahtuu Hideon aloitteesta ja vaimo saa kynittyä miehensä melko tehokkaasti. Asia ei sinänsä tunnu vaivaavan Hideota, mutta kun ei ole juuri ylimääräistä rahaa pistää erikseen kalliiseen asuntoon, on toimistoon muuttaminen järkevä ratkaisu ainakin tilapäisesti.

Toimistotalorakennus on kerrostalo vilkkaasti liikennöidyllä alueella Tokiossa. Harva haluaa kyseisessä talossa asua ja siksi se onkin lähinnä toimistokäytössä. Vain muutama muu henkilö Hideon lisäksi asuu toimistohuoneistoissaan. Eräs näistä muutamasta henkilöstä on Can Kei, johon Hideo tutustuu lähemmin. Suhdettakin viritellään.

Suhteen kukoistamista häiritsee Hideon visiitit lapsuusnurkillaan Asakusassa. Nimittäin Asakusassa Hideo tapaa miehen, joka näyttää aivan hänen edesmenneeltä isältään - juuri sellaiselta kuin hän (isä) oli kuollessaan. Hideo tutustuu mieheen ja heidän välilleen syntyy eriskummallinen ystävyys. Samoihin aikoihin Hideon terveys alkaa reistailla, mutta Hideo ei tunnu sitä itse huomaavan. Sen sijaan muut kyllä huomaavat.

Strangers on kuin lahjapaketti, jonka kääreistä avautuu hiljalleen murusia lukijan katseltavaksi ja oivallettavaksi. Tarina on tietyssä mielessä melko perinteinen "kummitustarina", mutta silti koin sen raikkaana ja kiinnostavana - jopa koskettavana. Onnistuipa se yllättämäänkin!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Patikkakuulumiset kotisohvalta

Kinder Scout, Peak District (Derbyshire, England)

Patikat on nyt patikoitu ja olen jälleen kirjojen äärellä. Parin viikon aikana en lukenut sivuakaan mitään romaania, mikä olikin odotettavissa sillä patikkareissut ovat melko rankkoja ja vievät energian lisäksi kaiken ajan ja aivotoiminnan (mistä iso plussa: ihana saada nollattua pää!).

Vuoristopuro (Peak District)

Tässä on yhteenveto kuvineen reissusta. Palaan myöhemmin erillisessä postauksessa yksityiskohtaisemmin reissuun, sillä usea kaupunki ja kyläkin tuli luuhattua. Harmillisesti nimittäin ruhjoin jalkani jo toisena patikkapäivänä.

Kalkkikiviä, Malhamin luolan yläpuolella (North Yorkshire, England)

Kerron myös miksi ihminen (tai ainakin minä), jolla on korkeanpaikankammo, valitsee patikakkohteikseen nimenomaan vuoristot, vaikka taas oli useammassa kohdin pelkokerroinmittari melko punaisella. Syntyi paljon muitakin ajatuksia, joista kertoilen myöhemmin kirjapostausten lomassa.

Skotlannissa Aberdeenin lähellä, en muista (lisään paikan myöhemmin)

Yhteensä patikointia kertyi noin 170 kilometriä vuoristossa ja yksi reilun 60 kilometrin pyörälenkki. Pyöräily ei kuulunut suunnitelmiin, mutta jalkavamman takia piti keksiä lempeämpää toimintaa. Hieman reiluun pariin viikkoon (lähdimme lauantaina ja palasimme maanantaina) mahtui kaksi lepopäivää eli sellaisia, jolloin ei patikoitu lainkaan. Ne olivat samalla siirtymäpäiviä autolla paikasta toiseen, jolloin ainoa liikunta oli tavallista arkiliikuntaa ja hengailua kaupungissa ymv.

Galloway Forest park, Scotland

Jalassa on todennäköisesti ruhjevamma, mutta puudutin sen päiväksi lääkkeillä ja illat lepuutin tukisiteessä. Heti vamman jälkeiset patikat olivat aika tuskallisia, mutta ei tullut mieleenkään katkaista reissua. En käynyt lääkärissä: pharmacyssä kävin saamassa konsultaatiota ja lääkkeitä.

Kivun kesti, kun tiesi ettei se ole "vaarallista" kipua. Kun jalan turvotus laski, pahin kipukin lakkasi ja särkylääkkeet puuduttivat lopun kivun lähes kokonaan (mitä nyt jalka lähettelee "sähköiskuja" silloin tällöin).

Vesiputousrailo, North Yorkshire, England

Tästä (kuva yllä) railosta kiipesimme. Osuus piti sisällään viitisen metriä pystysuoraa kiipeämistä (climbing), missä menee periaatteessa minun rajani. En halua kiivetä: se on liian vaarallista (ja vaatii erillisiä varusteita, jos siis kyseessä on kunnon kiipeäminen - tässä vain pieni pätkä ja kalliossa oli koloja, joista ottaa tukea ja survoa jalkansa). Sen sijaan kiipeäminen käsiä apua käyttäen (scrambling) jyrkissä kivikoissa tmv. on ihan okei.

Mutta siis, takaisin ei voinut kääntyä koska ei vain voinut. Kohtaa ei olisi voinut mitenkään kiertää muuttamatta koko reittiä, joten ei kun ylös. Oli kyllä melko voittajafiilis ylhäällä ja maisemat palkitsivat!

Lake District (lempialueeni UK:ssa!)

Ps. Vastaan blogiini aiemmin tulleisiin kommentteihin tämän viikon aikana.