Sivut

tiistai 7. helmikuuta 2017

Blue Light Yokohama

Voitin jokunen viikko sitten Goodreadsin arvonnassa kirjan, jonka olin merkinnyt tämän vuoden kiinnostavat uutuudet -listalleni. Tarkoitukseni oli postata lista tänne blogiinkin, mutta jäi postaamatta. Eräs syy (laiskuuden lisäksi) postaamattomuuteen oli se, että luonnollisesti kaikki kirjat ovat enkunkielisiä eli UK:n uutuuksia. Ne tuskin kiinnostavat monia suomalaisia, koska Suomessa on omat uutukaisensa.

Minulta on joskus kysytty, miksen pidä kirjablogia englanniksi. Vastaus siihen on yksiselitteinen: minä haluan edes pienen keitaan, jossa voin ympäriöidä itseni suomen kielellä, jota rakastan (myös kielenhuollon kannalta se on tärkeää). Tästä syystä en juuri lue enkunkielisiä kirjablogejakaan: luen lähes kaiken (uutiset, kirjat, lehdet jne.) muutenkin englanniksi, olen englannin kielen ympäröimä. Olen vetänyt rajan blogiini.

Arvonnassa voittamani kirja on Nicolás Obregónin dekkari nimeltä Blue Light Yokohama (Michael Joseph 2017, s. 432).



Kiinnostuin kirjasta sen nimen takia: nimi on tuttu, koska (japanilaisella laulajalla) Ayumi Ishidalla on samanniminen kappale, josta pidän kovasti (kuuntele biisi tästä). Kävi ilmi kirjan saatuani, että kirjan nimi viittaa kyseiseen biisiin. Odotukseni olivat melko korkeat, mutta ne rämähtivät alas ja hajosivat pirstaleiksi. Harmillista. Kerron myöhemmin miksi.

Kirjan tarinan synty on mielenkiinoinen. Se kumpuaa todellisesta murhatapauksesta, joka ei koskaan selvinnyt. Mies murtautuu taloon ja tappaa koko perheen. Sen jälkeen murhaaja hengailee noin yksitoista tuntia uhriensa talossa muun muassa syöden jäätelöä ja surffaillen netissä. Sitten hän häipyy eikä häntä koskaan saada kiinni.

Obregón on kirjoittanut Blue Light Yokohamaan  vastaavan tapauksen, jonka ympärille juoni rakentuu. Kirjan murha on tosin brutaalimpi (suolenpätkillä ei mässäillä, joten sopii herkemmillekin), sillä perheen isältä revitään sydän rinnasta, ja seinään jätetään kummallinen symboli. Tapausta ryhtyy tutkimaan vastikään Tokioon siirron saanut Kosuke Iwata, joka kantaa sisällään rikkinäistä menneisyyttä. Jotakin tosi kauheaa murhatapaus sisältää, sillä sitä aiemmin tutkinut poliisi, Hideo Akashi, tekee itsemurhan.

Varsin herkullinen asetelma kaikin puolin. Minulle ongelmaksi muodostui henkilöhahmojen länsimaalaisuus. Vaikea kuvitella että juuri rekrytty, alempiarvoinen poliisi tuosta noin vain lompsahtaa sisään esimiehensä toimistoon ja rojahtaa pyytämättä istumaan. Kiroilee ja kukkoileekin vielä, fuckit vain sinkoilevat. Haloo, ollaan Japanissa - ei missään New Yorkissa. Itse asiassa lähes kaikki kirjan henkilöt kiroilevat: aika uskomatonta, että voi haistattaa ylempiarvoisilleen ja yleensäkin kaikille.

Kyseessä toki on fiktio eli kirjailijalla on oikeus ja taiteellinen vapaus ilmaisuun. Itse arvostan kulttuurikuvauksissa autenttisuutta. En ole Japani-asiantuntija, mutta jonkin verran maasta ja sen kulttuurista tiedän (koska olen sitä hieman opiskellutkin). Se, että heittelee paikannimiä ja kuvailee metroasemia ja -linjoja, ei tee kirjasta hengeltään japanilaista.

On haastavaa kirjoittaa itselle vieraasta kulttuurista uskottavasti. Toisia mahdollinen epäautenttisuus ei häiritse. Minua se häiritsee. Törmäsin vastaavaan ristiriitaan lukiessani Jackie Copletonin romaania A Dictionary of Mutual Understanding. On valtava riski sijoittaa kirja maahan, jonka kulttuuria ja erityisesti arkea ei täysin ymmärrä. Hatunnosto rohkeudesta.

Obregónin kuvaama poliisilaitos (ja henkilöt) on valovuosien päässä esimerkiksi Hideo Yokoyaman romaanista Six Four, jossa ei tarvitse heitellä paikannimiä muistuttamaan, missä maassa ja kulttuurissa ollaan: se näkyy kaikessa, ihmisissä (ja heidän välisissä suhteissaan) erityisesti. Ja ihmisethän ovat pitkälti kulttuurinsa tuotteita. Obregónin romaani tuo hierarkioiltaan ja ihmisten käytöksen osalta mieleeni jotain ihan muuta kuin japanilaisuuden.

Nyt on korvikekahvin maku suussa. Ja miksi juoda korviketta, kun voi juoda aitoa. Minun makuuni Blue Light Yokohama on amerikka siirrettynä Japaniin. Sitä ei pelasta edes taustalla alati soiva Ayumi Ishida. Anteeksi.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, jotka haluavat vetävän tarinan ja käänteitä, salaisuuksia, hieman seikkailua. Tältä osin kirja on varsin onnistunut ja yllätyksellinen.  Minun ongelmani oli se, etten päässyt yli epäjapanilaisuudesta.

Goodreadsista voi lukea erilaisia (ja suopeampia) arvioita/mielipiteitä tästä kirjasta. Uudistaessani jokin aika sitten blogini ilmettä lisäsin myös otsikkokuvaan tekstin "Mielipiteitä kirjoista ja joskus vähän muustakin", sillä siitä on blogissani kyse: subjektiivisista mielipiteistä. Ja mielipiteitä maailmaan mahtuu eikä minun kanssani tarvitse olla samaa mieltä - eivät nämä ole mitään ainoita totuuksia ja julistuksia. Yleensäkin eri mieltä oleminen on ihan normaalia: toivoisin, ettei sitä nähdä niin kauhistuttava asiana kuin joskus tuntuu.

Itse aloitin (tarkalleen ottaen vuonna 2005 - kyseessä ei ollut kirjablogi) bloggaamisen osittain siksi, että uskaltaisin kertoa mielipiteeni, myös ne negatiiviset (joo, minun piti sitä ihan opetella). Minulle on myös tärkeää perustella mielipiteet - kaikki mielipiteet, ei vain negat. Sellainen olen ja se näkyy kaiketi blogissanikin.

Minulle negatiivinen mielipide vaikkapa kirjasta ei ole lyttäys. Lyttäys on sellainen "onpa paska kirja, huonosti kirjoitettu, miksi tuollaista sontaa edes julkaistaan." Tuollaisia kirjajuttuja minua ei kiinnosta edes lukea saati kirjoittaa. Jätän sellaiset omaan arvottomuuteensa.

Kirja sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

4 kommenttia:

  1. Olen joskus harmistunut vastaavanlaisesta tekstistä, jossa henkilöiden käytös ei istu ympäristöön ja kulttuuriin. Se vie heti uskottavuuden. Joskus jo käännöskin tekee sen, siksi pelkään lukea suomeksi joitain anglosaksisen alueen romaaneja.

    Uskottavuus vieraasta kulttuurista kirjoittaessa on tärkeä asia. Jokin lyhyt lomamatka kyseiseen maahan ei riitä, vaan tietoa pitää hankkia sekä opiskellen että paikan päällä eläen.

    Minusta perustellut mielipiteet on aina ok.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kiva kuulla etten ole ainoa "nipo". Toisaalta tykkään lukea kirjoja eri kulttuureista myös tai oikeastaan juuri tiedollisessa mielessä, joten siksi arvostan huolellista ja aitoa kulttuurikuvausta (myös dekkareissa ja trillereissä siis).

      Nicólas Obregón on matkatoimittaja, mutta periaatteessa sellainen ei vaadi välttämättä erityisen syvällistä kulttuurituntemusta (ja olisi aika vaikeakin handlata täysin kaikkien maiden kulttuurit): perusteet riittänevät ja yksittäisten juttujen kohdalla voi aina ottaa selvää asioista. Kokonaisessa romaanissa asia onkin sitten jo toinen.

      Voihan tietenkin olla, että Obregón ei tarkoituksella halunnut tehdä kirjasta "liian" japanilaista, koska markkinat ovat muualla. Minun silmääni tämä töksähti, koska luen noin muuten aika paljon japanilaista kirjallisuutta ja olen ollut "japanifani" lapsesta saakka.

      Poista
  2. Oi kirjoita vain enkunkielisistä kirjoista! Suomeksi käännetään niin pieni murto-osa maailman kirjallisuudesta, että väkisinkin on luettava englanniksi (tai ranskaksi tai kuka millä kielellä nyt lukeekaan). Ja kuka ties joku suomennospäätöstä pohtiva löytää juuri silloin sen blogijutun ja toteaa, että joo, tämä me otetaan.

    (Ja, haha, en voi minäkään kuvitella tuota kuvailemaasi toimistokohtausta japanilaiseen yhteiskuntaan... ;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. La plume, toki kirjoitan enkunkielisistä kirjoista - muuten voisi tulla aika tyhjä blogi (en ole tänä vuonna vielä lukenut yhtäkään suomenkielistä kirjaa!). ;) Pohdin tuossa postauksessa siis sitä, miksi en pidä tätä blogia englannin kielellä. Minulla runsas enkuksi lukeminen siis johtuu sijainnistani (asun Lontoossa).

      Kävin tässä pikaisesti kurkkaamassa blogiasi (menen uudelleen paremmalla ajalla) ja meitä näyttää kiinnostavan samantyyppiset kirjat eli sellaiset, jotka avartavat ja antavat ajattelemisen aihetta. <3

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.