Äiti otti ritolat

Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You
Sceptre 2016
S. 308


Harmless like you on mieto jogurtti. Sellainen samettinen, jossa on muutamia klönttejä. Ihan hyvää, mutta jäi vähän nälkä. Otan kahvia palanpainikkeeksi: se on lattea. Jep, lattea niin kuin Harmless Like You.


Ennakko-odotukseni olivat melko massiiviset. En keksinyt niitä omasta päästäni, vaan luin muun muassa kirjan sivuliepeestä. Ehkä ylitulkitsin lukemani kehaisut ja siksi koin lukemani kuin tyynen kesäillan. Kaunista, mutta melko tunteetonta. Silloin tällöin heinä väreilee tuulessa, mutta muuten ollaan hiljaa.

1968, New York. Yuki on 16-vuotias japanilaisamerikkalainen nuori. Perhe elää isän työn takia New Yorkissa, mutta vanhemmat kaipaavat kotiin Japaniin. Yuki ei osaa haaveilla Japanista, sillä hän ei muista siitä ajasta paljon - Japanissa ei ole hänelle mitään. Japani on poistunut Yukista, mutta silti hän ei ole tarpeeksi (pohjois)amerikkalainenkaan. Ulkonäkö erottaa hänet muista Usassa, mutta Japanissa se yhdistäisi. Vaan pelkkä ulkonäkö ei tee ihmisestä tietynmaalaista: Japanissa Yuki olisi riittävän amerikkalainen ärsyttääkseen sukulaisiaan.

Yuki haluaa jäädä, kun vanhemmat muuttavat takaisin Japaniin. Yukille löytyy asumisjärjestely, jonka vanhemmat hyväksyvät. Yuki muuttaa ainoan ystävänsä, Odilen, perheen luokse. Odile asuu kaksin boheemin äitinsä kanssa. Kylässä käy satunnaisesti Odilen äidin miesystävä. Kurinalainen elämä muuttuu rennoksi olemiseksi, sillä ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä Yuki tekee tai on tekemättä. Vanhemmat ovat liian kaukana vahtiakseen Yukin koulunkäyntiä.

Lukija tietää jo kirjan alussa, että Yuki on muuttanut Berliiniin ja hylännyt lapsensa tämän ollessa vain kaksivuotias, eikä ole tavannut lastaan koskaan sen jälkeen (mutta tapaaminen on tapahtumassa: prologi paljastaa). Sen sijaan lapsen isän henkilöllisyyttä ei paljasteta heti alussa, mutta sen voi helposti arvata, kun on lukenut kirjaa jonkin matkaa. Oikeastaan tämä "salaisuus" ei ole edes mitenkään merkittävä juonen kannalta, mutta enpä silti paljasta sitä.

Mikä on oleellista? Se, että Yuki rakastuu ja muuttaa rakastamansa miehen (jonka nimeä en mainitse, koska se ehkä hieman spoilaisi, joten kutsun häntä vain mieheksi) luokse. Yuki on vielä nuori ja kokematon, ohjailtavissa oleva puhdas canvas. Suhde vanhemman miehen kanssa jättää Yukiin ikuisen leiman. Rakkaus ei sammu, vaikka sitä yritettäisiin nyrkein sammuttaa. Iskuthan ovat merkkejä siitä, että välittää. Niihin tottuu ja niitä alkaa odottaa. Silloin ainakin tuntee olevansa elossa. Ja kun molemmat ovat "luusereita", ei oma huonous tai riittämättömyys ole niin päällekäyvää.

Luuserit sitaateissa, koska eivät he ole luusereita (paitsi että mies joka lyö, on kyllä luuseri vaikka kuinka menestyisi muilla elämän osa-alueilla). Kumpikaan ei vain ole tavoittanut sitä, mitä oikeasti haluaa. Yuki haluaa maalata, olla taiteilija. Mies on urheilutoimittaja, joka haaveilee olevansa kulttuuritoimittaja. Ihminen helposti näkee vain epäonnistumisensa eikä sitä, missä on onnistunut. Mies on kiusaaja, alistaa ovelasti. Se on helppoa, koska Yuki on rakastunut eikä tiedä muusta. Eihän hänellä edes ole muuta tai ainakaan hän ei näe, jos on.

Tulee ero ja uusi mies. Mutta Yuki on jo rikki. Ja jos minulta kysytään, hän ei koskaan rakasta uutta miestään. Miestä, joka kohtelee häntä kuin mimosaa, käärii rakkauteensa, antaa kaiken mitä voi rahalla ja sydämellä antaa - ihan ilman vastakaikuakin. Mutta vakaan miehen kanssa oma paskuus korostuu; kun toinen menestyy ja itse on vain roska. Mikään ei ole omaa, vaan aina toisen kautta tullutta. Ja tässä on kenties eräs kirjan sanoma: tarve saada aikaan jotain ihan itse.

Now the days had fallen off their hinges, and doors without hinges aren't doors but wood for the burning.

Sen sijaan Yukin kokema ulkopuolisuus (kirjan nimikin kumpuaa sieltä: miehen ilkeästä heitosta, joka selviää kirjan lukemalla) jää... eh, ulkopuolelle. Ei siitä oikein saa otetta: se ei ole vain kansallisen identiteetin "puutetta", vaan jotain sitä suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä se kumpuaa yksinäisyydestä ja siitä, että läheiset ovat niin kaukana, saavuttamattomissa. He ovat oikeastaan olemassa enää vain ajatuksissa. Toisaalta ei ulkopuolisuutta voi selittää, sillä se on pitkälti kasa tunteita ja tuntemuksia. Ne pitää aistia, ei selittää. Eli perunkin sanani: en jäänytkään ulkopuoliseksi.

Buchanan kuvailee taiten erilaisia tuntemuksia, mutta jokin palo puuttuu ja siksi ne jäävät hengettömiksi, tunteettomiksi. Etenkin Yukin äitiyden (tai pikemminkin kyvyttömyyden tai haluttomuuden olla äiti) kuvaus on mielestäni onnistunut. Olisin mielelläni lukenut siitä ajasta ja erityisesti niistä tuntemuksista enemmänkin, mutta valitettavasti niille ei paljon anneta tilaa.

Kirjan painopiste on ajassa ennen Yukin lasta ja loppuosa vedetään pikakelauksella vuosia harppoen. Olisin mieluummin nipistänyt kirjan alusta ja lisännyt loppupuolelle tavaraa. Ehdottomasti ei pidempää kirjaa tällä tyylillä, koska silloin on vaarana, että leppoisuus muuttuu laiskuudeksi.

Kirjan rakenne, jossa liikutaan vuoroin Yukin, vuoroin hänen poikansa (Jay) elämässä mahdollistaa Yukin tekojen vaikutusten peilaamisen Jayssa. Se myös vihjaa, että Jayn isä rakasti loppuun asti Yukia. Hieman itketti kyllä kirjan lopussa. Ei ehkä suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan kenties mieleeni tuli ne kaikki menetetyt päivät, elämättömät eiliset. Se kun herää liian myöhään ja sitten kaikki onkin jo ohi.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja pistän Buchananin seurantaan. Jos häneltä julkaistaan lisää, varmasti luen. Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, sillä teemoja löytyisi lisää reposteltaviksi. Esimerkiksi ystävyys, taide, karvaton kissa (jonka kohtalo meinasi alkaa suututtaa, mutta ei onneksi tarvinnut saada raivaria) jne.

Erityishuomio Yukista kertovista luvuista: ne alkavat väreillä lyhyine kuvauksineen. Ensimmäinen väri on quinacridone gold. Lukujen edetessä värit synkkenevät, kunnes on aika alustaa pohjakangas uudelleen - maalata vanha piiloon. Aloittaa alusta.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen ja täten tulin omalta kohdaltani sen korkanneeksi, jee. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40 eli kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.