Talvinen kansikuva
Harrodsin tavaratalon näyteikkunoita voi pitää kyseisen murjun
Päivän kirja on hyytävä rakkaustarina. Ehkä suurinta rakkautta on päästää rakastamansa ihminen liukumaan pois?
Simon & Schuster 2012
S. 291
Unbroken Trust sai minut kiemurtelemaan turhautuneena ja sitten ärsyyntymään. Sitten taas turhautumaan. Iso osa ärtmyksestä ei suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan ajatuksista, joita se nostatti.
Osa niistä (ajatuksista) ei sellaisenaan liity kirjaan, vaan kuten usein lukiessa, ajatus johtaa toiseen ja voi matkustaa kauaskin kirjasta.
Vuosi 2003, Jill Andersonin aviomies, Paul, nappaa riittävästi morfiinia tappaakseen itsensä. Jill saapuu paikalle, mutta ei soita ambulanssia: hän ei kenties usko, että annos on tappava. Hän ehkä haluaa antaa Paulin levätä - päästä edes hetkeksi kipuja pakoon. Yliannostelu ei ole Paulin ensimmäinen kerta ja hän on yrittänyt itsemurhaa aiemminkin. Sen sijaan tämä kerta on ensimmäinen, kun Jill ei tee mitään.
Paulilla on diagnosoitu krooninen väsymysoireyhtymä, CFS (Chronic fatigue syndrome), aikana jolloin siitä oli vasta vähän tietoa ja sitä pidettiin joissakin piireissä - kuten pidetään vieläkin - psyykkisenä sairautena. Paul ja Jill haraavat vastaan: kyse ei ole mielenterveysongelmasta, vaan fyysisestä sairaudesta. Paulin kohdalla sairaus on erittäin ärhäkkä kipuineen ja se etenee. Paul on itsemurhan tehdessään 43-vuotias ja lähes vuodepotilas. Jill on miehensä hoitaja.
Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se koostuu Jillin hajanaisista muistoista ja kuulustelunauhoitteista. Jilliä epäillään taposta ja heitteillejätöstä (negligence). En ole koskaan kuunnellut/lukenut aitoja kuulustelunauhoja tai -pöytäkirjoja. Oletan, että Jill on saanut kuulustelut itselleen kirjallisina nauhalta litteroituna. Ne ovat siis aitoja kuulustelukuvauksia.
Kuulustelujen lukeminen on varsinaista myllytystä ja jankkaamista, saivartelua ja toistamista. Samoihin asioihin palaamista. Ymmärrän, että poliisin on tehtävä työnsä ja kuulusteltava perusteellisesti. Se on toisen elämän repimistä auki. Kaikki tongitaan ja vatvotaan moneen kertaan.
Jillin terapiakirjoitukset: niitä ei ollut koskaan tarkoitettu kenellekään luettavaksi. Kirjoittaminen oli Jillin tapa selvitä, purkaa tukalaa oloaan. Silti hän joutuu perustelemaan kirjoituksiaan kuulustelussa. Kirjoituksia, joita ei ollut koskaan tarkoitettu kenenkään muun silmille. Kirjoituksia, joiden ainoa tehtävä oli kanavoida Jillin tunteita.
Jokainen, joka on kirjoittanut ns. terapiamielessä itselleen, ymmärtää että tekstit voivat olla liioiteltuja ja kärjistettyjä, jopa uhkaavia. Tunteiden päästäminen valloilleen auttaa, se rauhoittaa. Pointti on nimenomaan siinä, että tekstit ovat vain itselle: silloin uskaltaa revitellä ja päästää halutessaan pirun itsessään irti. Tekstit voivat sisältää fantasioita ja ne voivat väärässä kontekstissa (eli toisten silmille leväytettynä) saada niiden kirjoittajan näyttämään suorastaan psykopaatilta ihmishirviöltä.
Siksi minua ärsytti suunnattomasti poliisin takertuminen Jillin yksityisiin terapiateksteihin (joiden sisältöä ei sen kummemmin lukijalle paljasteta eikä tarvitsekaan). Jankuti jankuti. En voi kuin ihailla, miten maltillisesti Jill jaksaa toistaa itseään, kärsivällisesti toistaa kuin idiooteille kahvinkeittimen käyttöohjetta. Minulta olisi palanut käämi sata kertaa.
Miksi säästit nämä kirjoitukset? kuulustelija kysyy Jilliltä. Jill ei osaa vastata. Poliisin mielestä tekstit olisi voinut hävittää. Jill on samaa mieltä, mutta ei osaa sanoa, miksei ole niin tehnyt. Minä osaisin, nimittäin mitä helvettiä se sinulle kuuluu! Minä saan säästää terapiatekstini, jos haluan. Ehkä minä haluan joskus lukea ne uudelleen ja katsoa, miten asiat nyt koen. Onko jokin muuttunut. Ehkä minä vain haluan muistaa. Kai minulla on oikeus säästää ajatukseni? Jumalauta.
Sitä paitsi Jill olisi voinut hävittää tekstit ennen kuin saatte ne käsiinne. Hän olisi voinut siivota kaikki jäljet ja vaikka valehdella ajankohdan, jolloin tiesi Paulin kuolleen. Mutta Jill ei valehtele: hän kertoo, miten asiat menivät. Hän kertoo, että kun tiesi Paulin kuolevan, ei hän heti silti soittanut ambulanssia. Koska se olisi jo ollut liian myöhäistä.
Jill on selkeästi järki-ihminen. Häneen on vaikea saada yhteyttä eikä hänen tunteensa tässä kirjassa muutenkaan juuri näy. Tarkoitan, että kirja tuntuu melko tunneköyhältä, vaikka Jillin ja Paulin avioliitto selkeästi oli rakkausliitto. Rakkaus ja tunteet pilkahtelevat pienistä hetkistä, ne pitää vain nähdä ja uskoa niihin. Eivät kaikki kuuluta tunteitansa kovaäänisellä kaikelle kansalle eikä ole pakkokaan. Me kukin saamme tuntea ja näyttää tunteemme tavallamme.
Ja ihmisellä on oikeus kuolla, jos hän haluaa. Ei mitään soft-exitejä (ellei itse halua), että ihmistä pidetään esimeriksi nukutuksessa, ettei hän tuntisi kipua. Ja kuolisi sitten kätevästi joskus heräämättä koskaan? Kun elämä on olevinaan niin pyhää, että jopa eläminen "kuolleena" on arvokkaampaa kuin kuoleminen?
Haluan hard-exitin, eutanasia lailliseksi. Ihmisellä on oikeus päättää itse ja halutessaan lähteä tästä maailmasta kunniallisesti kitumista pitkittämättä. Se ei ole kuoleman romantisoimista: se on ihmisen oikeus.
Jillin piina kesti useita vuosia, kunnes hänet vapautettiin kaikista syytteistä.
Juttu Jillistä The Guardianissa: Why I let my Husband Die
Me/CFS Association
Krooninen väsymysoireyhtymä Wikipediassa suomeksi, in English.
Olipas iso postaus. Tuo, mitä tuot esiin noiden terapiakirjoitusten käytöstä kuulustelussa tuntuu jo näin luettuna ihan kamalalta ja väärältä. En siis tunne tätä keissiä ollenkaan, mutta näin niinkun kaukaa katsottuna.
VastaaPoistaEutanasia-asista samaa mieltä.
Asian vierestä: Huomasin tuossa sun sivupalkissa, että olet lukemassa Edvard St Aubynia. Se kiinnostaa kovin. Luin hänen kirjansa Mother's milk taannoin ja se oli aikamoisen huikea. Tyyppi ei Suomessa taida olla juurikaan tunnettu, mutta bongasin hänet 1001-kirjaa listalta.
Omppu, annoin suhteellisen paljon tilaa tekstissäni noille terapiakirjoituksille, koska minua niihin vetoaminen ärsytti todella paljon. Ymmärrän, että poliisin täytyy tutkia kaikenlaista, mutta kyllähän joillakin vihapuheilla ja murhasuunnitelmilla (vrt. Breivik) on ihan eri lähtökohta kuin kaappiin piilotetuilla käsinkirjoitetuilla tunneryöpyillä. Keissikin on ihan eri. Tämä oli kyllä monessa mielessä häiritsevä kirja ja toi tosiaan eutanasiaan liittyvät ajatukset mieleen.
PoistaTuo Edward St Aubynin Never Mind on ainoa, jonka lopulta sain lainattua kirjastosta maanantaina. Oli aika surkuhupaisa kirjastoreissu! Minun on pitkään pitänyt lukea Never Mind ja olen sitä monesti lääppinyt. Nyt vasta tuntui siltä, että on sopiva hetki (olisin tosin varmaan lukenut ne muut haalimani kirjat ensin, jos olisin saanut ne). Hyvältä vaikuttaa - jopa niin hyvältä, että lukenen varmasti jatkotkin. Mother's Milkhän on Patrick Melrose -sarjan neljäs osa, mutta nämä kaiketi toimivat itsenäisinäkin romaaneina ja ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Never Mindissa Patrcik on vasta viisivuotias. Hänen isänsä David on järkyttävä kusipää (oops) - tosin niin on moni muukin tässä kirjassa. Kukin omalla tavallaan. :D
Joo, en tiennyt, kun lainasin tuon Mother's Milkin, että se on sarjan neljäs osa. Olin silloin hädin tuskin kuullut St Aubynin nimen. :D Kyllä sen pystyi lukemaan hyvin itsenäisenäkin romaanina, mutta varmasti olisi näyttäytynyt osin toisin, jos olisi lukenut ne aiemmat osatkin. Mother's Milkissä Patrickilla on jo oma perhe.
PoistaJuu, nämä ovat käsittääkseni ihan ehyitä kokonaisuuksia sellaisenaan. Voi olla jännäkin lukea missä tahansa järjestyksessä: tarina sitten täydentyy vain eri järjestyksessä.
PoistaNever Mind on kyllä mielettömän koukuttava ja kielellisesti todella nokkela ja antava. Toisaalta myös shokeeraava: on herännyt inhon ja suuttumuksen tunteita ja niiden seassa naurattaa. Melkoinen helmi, uskallan jo tässä vaiheessa sanoa!
Fazerin karkeista: jäi vaivaamaan, kun en pystynyt osallistumaan Fazer-keskusteluun. Meninpä sitten ostamaan Fazerin parhaat. Karkkisekoitukselta en odota muuta kuin tasalaatuisuutta eli että kaikki karkit ovat yhtä pahoja :D
VastaaPoistaHaha, menit ostamaan! :D Joko olet päässyt maistelemaan, löytyykö yhtään hyvää vai ovatko kaikki yhtä pahoja? Kai nyt Laktasta edes tykkäät - eihän siitä voi olla tykkäämättä!
PoistaSuometar-karkki on hyvä. Lakta menettelee.
PoistaMäkin tykkään Suomettaresta, vaan ei ole Laktan voittanutta.
PoistaEutanasiasta: sinänsä erikoista, että lemmikkieläimille sallitaan eutanasia, mutta ihmisille ei välttämättä. Aika ristiriitaista, että kärsivän lemmikkieläimen pitäminen väkisin hengissä taitaa olla rikollista, mutta ihmisen kärsimystä voi pitkittää, ellei ihminen ole tajunnut kieltää sitä etukäteen (hoitotestamentti?), näin olen käsittänyt.
VastaaPoistaTuija, todellakin. Toisaalta se voi johtua siitä, että ihmisen mielestä hän saa päättää eläinten asioista ja kuka menee teuraalle jne. joten miksipä ei noin muutenkin eli sitten hyvässäkin (eli ei pidetä sairasta, kivuista kärsivää eläintä väkisin elossa, koska elämisenlaatu olisi kiduttavan huono). Ihme, että ihmisen elämä on niin pyhä, ettei ihminen saa päättää omasta elämästään, vaan on väkisin kiduttava, vaikka mitään toivoa parantumisesta ei olisi.
PoistaHoitotestamentilla voi tosiaan kieltää keinotekoisen elämän ylläpitämisen. Se ei tietenkään auta esim. syöpäpotilasta, joka on terminaalivaiheessa ja vain kituu ja odottelee kuolemaa.