Klassikkohaaste II, Havukka-ahon ajattelija

Mikä ihmeen klassikkohaaste?

"Kaihertaako lukematon klassikko? Kaikki ovat SEN lukeneet paitsi minä? Kalvavan sivistysaukon pääset täyttämään vertaistuen voimin." Lue lisää täältä.

Minulla on ollut sivistyksessäni Veikko Huovisen mentävä aukko. Vaan eipä ole enää!

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Wsoy, 1952 (minulla vuoden 1974 painos)
S. 240
Kirjan kansi: Urpo Huhtanen

Olen pitkään halunnut lukea Havukka-ahon ajattelijan, mutta en ole saanut aikaiseksi. En, vaikka appiukko osti kirjan minulle jo useita vuosia sitten, kun Huovisesta sattumoisin tuli puhetta. Mikä mukava yllätys.

Oletin tuolloin lukevani kirjan ensi tilassa, mutta luinkin sen vasta nyt "perätilassa" (anteeksi huono huumorini). Kuvat toki katsoin: minulla on nimittäin vuonna 1974 julkaistu Urpo Huhtasen kuvittama laitos.

Havukka-ahon (paikan nimi) ajattelija on nimeltään Konsta Pylkkänen (metsä/kirvesmies), joka tekee filosofisia havaintoja lähes mistä ja mitä tahansa kohdatessaan: pelkästään mittarimadon näkeminen voi laukaista Konstan sisäisen keittiöfilosofin. Ajatukset pyörivät omassa päässä ja mielellään niitä kertoisi muillekin. Ajatella näet täytyy ja siihen toimeen on varattava oma aikansa. Asiat on saatava (ajatuksen tasolla, jos ei muuten) järjestykseen.

Kun he  muistelivat Pylkkäsen esittämiä kysymyksiä, niin heidän oli tunnustettava, että pienempiäkin asioita voisi kysellä lohenonkijoilta. (S. 101)

Juonta tässä kirjassa on vain nimeksi: suuri ajattelijamme päätyy kahden "Helsingin herran" apulaiseksi luontoa tutkimaan. Apumiehen tehtäviin kuuluu muun muassa linnunpoikasten ampuminen tutkimuksia varten ja leirimuonan vääntäminen Helsingin maistereille.  Konsta hoitaa työnsä kunniakkaasti ja esittelee ajatuksiaan siinä sivussa.

Konstan menneisyydessä on useamman vuoden mentävä salaperäinen aukko, jota monet ovat arvuutelleet ja arvuuttelevat. Kullakin on tuosta ajasta omanlaisensa käsitys eikä Konsta ota siihen juuri kantaa. Antaa muiden ajatella, mitä ajattelevat.

Onko noissa "Kateissaolon vuosissa" sitten mitään hekumaa ja taikaa niin kuin moni olettaa? Se jää hieman epäselväksi, koska Konsta on kova valehtelemaan. Tai ainakin kiertämään totuutta. Luonteeltaan Konsta vaikuttaa muutenkin olevan melko mahtipontinen ja itsetietoinen. Sellainen harmiton liioittelija, joka kaipaa yleisöä mietteilleen.

Viina maistuu, miksipä ei. En kylläkään halua korostaa tuota viinan litkimistä minään suomalaiskansallisena piirteenä, sillä kyllä se viina on maistunut (ja maistuu) muissakin maissa ja kulttuureissa. Miljööt vain ovat hieman erilaiset. Kärjistäen: muualla ryypätään juottoloissa, Konsta vetää kännit luonnonhelmassa. 

Havukka-ahon ajattelija lienee mainio aikalaisromaani. Ainakin ajankuvaus (vaikken tuolloin vielä ollutkaan syntynyt saati koskaan edes asunut Kainuussa tai muualla Pohjois-Suomessa) vaikuttaa autenttiselta ja uskottavalta. Luonto tulee niin läsnä, että tuli nostalginen olo.

Kaipaan Suomen kesiä ja havuntuoksua. Kaipaan telttailua saaressa (kaupunkilaisuudestani huolimatta olen viettänyt suurimman osan lapsuus- ja varhaisnuoruuskesistäni maaseudulla), navetan tuoksua, heinätöitä, lehmiä, veneilyä, uimista (tosin nykyään pelkään uimista järvessä eli en ui).

Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti kieli. Tähän maailmanaikaan Konstan tarjoilemat ajatukset näyttäytyvät varsin yksinkertaisina ja naiiveina, mutta kirjan kieli on herkullinen ja rikas, vanha. Siitä revin riemua koko romaanin ajan.

Konsta sylkäisi lattialle. Penkin alta käveli esiin sairas russakka. Konsta Pylkkänen sylki uudestaan koettaen saada sattumaan russakkaan. Hän innostui, keskittyi, ja valkoiset hampaat välähtelivät huvista ja kiinnostuksesta.

Mutta Havukan Iita ei ymmärtänyt Konstan urheilua. Hän huusi kiukkuisesti:
- Juuttaan räkäkirnu, ukonröhlä! Elä syle enää kertaakaan minun lattialleni tai lähet justiinsa tästä talosta. Minunko se pitäisi joka päivä luututa sinun räkälammikkosi lattioilta. Siinä on kanssa minulla muuan kotka, töpehtii päivät pitkät permannolle.

~~~

Täältä löytyy linkit muiden klassikkohaasteeseen osallistuvien blogeihin. Kiitos Tuijalle emännöinnistä! Tämä on tosiaan jo toinen järjestetty haaste ja lisää on tulossa. Jos et siis nyt ehtinyt mukaan, niin ei tämä tähän pääty. Kolmannen klassikkohaasteen deadline on 31.7.2016. Ei muuta kuin klassikkoa valitsemaan!

Ajattelin itsekin jatkaa mukana, koska klassikon mentäviä aukkoja piisaa sivistyksessäni edelleen. Tuskinpa olisin tätäkään saanut luetuksi ilman haastetta eli taputan tässä itseäni olalle ja skoolaan punkulla, kippis!

(Tämä postaus on kirjoitettu 30.1. kello: 16.30 ja olen ajastanut sen huomiselle eli sunnuntaille 31.1. kello 6.00)

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: God Help the Child
Chatto & Windus, 2015
S. 178
Suomennettu nimellä Luoja lasta auttakoon

Kiinnostuin Toni Morrisonin romaanista God help the Child luettuani  siitä muutamia mietteitä/arvioita toisista blogeista.

Olin aiemmin ajatellut, että Toni Morrison on mies (ei sillä, että minulla olisi mitään miehiä vastaan). Olen myös olettanut, että hän kirjoittaa jotain kuivakkaa. En edes tiedä mitä, mutta olen sulavasti skipannut hänen teoksensa tähän asti. Jännä miten ihminen voikin muodostella kaikenlaisia olettamuksia ja vieläpä ihan tyhjästä.

Bride on musta kuin hiili, mikä on suuri järkytys hänen äidilleen, Sweetnessille, joka on huomattavasti vaaleampi. Miten hän saattoi tuollaisen luonnonoikun synnyttää, kun ei lapsen isäkään ole niin musta. Sweetness päätyy lopulta siihen tulokseen, että miehen puolelta se "sudaninmusta" geeni on tullut: eihän nyt hänen suvussaan, jestas sentään.

Bride menestyy urallaan lopulta juuri kauneutensa takia, jota tummuus pukee vastakohtanaan valkoinen. Mutta äidin rakkaudettomuus satuttaa. Se on haava, joka ei umpeudu vaan märkii märkimistään. Sen eteen hän oli valmis lapsena tekemään mitä tahansa - ja tekikin - voittaakseen edes hetkeksi äitinsä huomion. Tekokin jää taakaksi harteille.

Briden näennäisen seesteinen elämä heilahtaa raiteiltaan, kun Booker jättää hänet. Booker, joka jaksoi kuunnella mutta joka pysyi itse vaiti - suljettuna. Bookerista tulee Bridelle pakkomielle: jonkinlainen selitys - jos ei muuta - on saatava hylätyksi tulemiselle.

Tarinaa tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä tekee kirjasta mukavan monipuolisen. Eniten tietenkin kiinnostaa äidin ja tyttären välit, jotka aika on peruuttamattomasti  etäännyttänyt. Syy ei tietenkään ole äidissä, vaan ympäröivissä asenteissa ja ajassa. Morrison kuvaakin tarkkanäköisesti ihonväriltään tummien omia hierarkioita ja arvotuksia: mitä vaaleampi, sen arvokkaampi. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta, vaan samaan asiaan olen törmännyt muussakin kirjallisuudessa. Toisaalta aihe on mielenkiintoinen, koska se ei ole omakohtainen.

God Help the Child on lyhykäinen romaani, jossa on suuri sanoma. Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta sen loppu oli mielestäni kliseinen pannukakku.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjalämyksiä ja ajatuksia, Oksan hyllyltä, Ullan luetut kirjat.

Tunnelin päässä ei valoa, vaan murha

Ernesto Sabato: The Tunnel
Alkuper. El Tunel, 1948
Penguin, 2011 (julkaistu ensimmäisen kerran UK:ssa 1988)
S. 140
Espanjasta englannistanut Margaret Sayers Peden
Kirja on suomennettu nimellä Tunneli

Onpa hauska huomata samastuvansa murhaajaan. Tai no, en suinkaan kokonaan vaan tiettyihin hänen ajatuksiinsa (en sentään ole misogyyni) etenkin kirjan alkupuolella, kun tuleva murhaajamme on vielä suunnilleen tolkuissaan tai ainakin kykenee pitämään perimmäiset ajatuksensa - ja tekonsa - piilossa.

Vaan eivätpä ajatukset ihmisestä yksistään hullua tee, vaikka normista poikkeva maailmankuva ja käyttäytyminen helposti jonkin sortin hulluutena voidaan nähdäkin.

Why the hell should I explain why I do not go to art exhibits?

Murhaajamme istuu vankilassa kirjoittamassa selontekoa rikoksestaan. Hän on nimekäs taidemaalari, jota kriitikotkin ylistävät. Oikeudenkäynti on jo takana ja tuomio langetettu, mutta murhamiehemme haluaa vielä tehdä tilinpäätöksen.

It should be sufficient to say that I am Juan Pablo Castel, the painter who killed Maria Iribarne.

Näillä sanoilla alkaa The Tunnel ja se vetää minut heti mukaansa käytävilleen, jotka alussa ovat hieman väljemmät mutta loppua kohden käyvät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi. Mutta minä naureskelin tätä kirjaa lukiessani.

Castel on samaan aikaan huvittava ja rasittava pakkomielteisessä ihastumisessaan, vainoharhoissaan ja pakonomaisessa tarpeessaan analysoida joka ikinen asia puhki. Ja juuri noita analyysejä ja vaihtoehtoja lukiessani olin kuolla nauruun. Samoin hirnahtelin Castelin postissa asioimiselle. Hän postitti kirjeen, mutta muuttikin mielensä ja olisi halunnut kirjeensä takaisin. Seuraa huvittava episodi postilaitoksen tiloissa.

En tiedä onko tämän kirjan tarkoitus olla hauska/viihdyttävä vai syvällinen. Toisaalta miksi nämä olisivat toisensa pois sulkevat. Löysin The Tunnelista lukuisia kiehtovia ajatuksia, joihin voisin itsekin yhtyä, ja joita jäin pohtimaan enemmänkin mielessäni. En kuitenkaan sanoisi, että tämä on mikään syvällisyyden kevätlähde, vaan enemmänkin sekoitus komiikkaa ja itsetutkiskelua, joka kiihtyy ja suistuu raiteeltaan loppua kohden. Mutta minä pidin.

Ja  tässä on nyt se mahdollinen ongelma: saako näin vakavalle asialle nauraa. Tässähän on kuitenkin kyse murhasta. Mietin asiaa yön yli ja päädyin siihen tulokseen, että minähän nauran jos naurattaa. Näin minä tämän kirjan koin, ja jos se on "väärin" tulkittu, niin voi voi.

Voisinkin tästä hipsiä vaikka Goodreadsiin lukemaan toisten mietteitä: en ole vielä uskaltanut sitä tehdä, koska en halua vahingossakaan saada mitään vaikutteita omaan tekstiini. Kiinnostaa kuitenkin toisten kokemukset ja tulkinnat tästä kirjasta.

Kauniiksi lopuksi haluan heitellä parit mieltäni kutkuttavat sitaatit The Tunnelista, olkaa hyvä.

The phrase "the good old days" does not mean that bad things happened less frequently in the past, only - fortunately - that people simply forget they happened." ...

Experience has taught me that what seems clear and evident to me is never so to my fellow human beings.

Tulipa tässä samalla valloitettua uusi maa, Argentiina. Ernesto Sabatosta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta.

Pieni merenneito sarjakuvana

Grimm Fairy Tales presents
The Little Mermaid
Zenescope, 2015
Story: Joe Brusha, Writer: Meredith Finch, Artwork: Miguel Mendonca, Colours: Nunes, Cortes.
S. 150


Tällä pienellä merenneidolla on esikuvaansa yhtä paljon yhteistä kuin Lumikilla ja seitsemällä kääpiöllä siinä tapauksessa, että lumikki onkin blondi ja asuu kolmen kääpiön kanssa ja syö ilkeän äitipuolen tarjoaman päärynän, joka muuttaa hänet zombieksi ja sitten paikalle ratsastaa karhuherra Paddington ja taputtaa Lumikkia pyllylle, ja he elävät elämänsä kuolleina loppuun saakka.

Ei siis kovin paljon.

Ihmettelenkin, miksi tässä edes viitataan Grimmin satuihin. Vai eikö merenneidoista ja kadonneesta Atlantiksesta voi kirjoittaa ilman viittausta Grimmiin, vaikka ainoa yhteinen tekijä on, että joo merenneito löytyy kirjasta ja se Atlantiskin. Tokihan kannesta ja takatekstistä saattoi päätellä, että ei tässä ihan perinteisellä merenneidolla olla liikkeellä.

Anyway, ihan viihdyttävä, luettava ja katsottava sarjakuva eli ei kaduta että lainasin kirjastosta (jos olisin ostanut omaksi, saattaisi kaduttaa). Kuvitus on mukavan värikylläistä ja fantastisen taiteellista. Merenneidon rinnat tosin näyttävät liian täyteen puhalletuilta ilmapalloilta, mutta onneksi eivät puhjenneet seikkailun tohinassa.

Takakannesta voi lukaista juonen, kas tässä. Vaikka tarina näennäisesti päättyy, sen loppu vihjailee että jatkoa on luvassa. Enpä taida lukea.

Jään odottamaan Pienestä tulitikkutytöstä tehdyn sarjakuvan tulemista (vai onko sellainen tehty jo?). Siinä pieni tulitikkutyttö oppii, ettei yksi mokoma tikku paljon lämmitä. Parempi on tuikata kokonainen talo tuleen ja lämmitellä sen kupeessa. Armoton tuhopolttojen aalto uhkaa muuttaa koko kaupungin tuhkaksi, mutta tyttö se vaan raapaisee seuraavan tikun. Poliisi on ymmällään eikä kenellekään tule mieleen, että palopaikalla tikunnokassa HK:n sinistä käristävä ryysyläinen on pyromaani.

Journey Under the Midnight Sun

Keigo Higashino: Journey Under the Midnight Sun
Alkuper. Byakuyak, 1999
Little Brown, 2015
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 539


Oho. Olo on melko sanaton tällaisen mammutin jälkeen. Kuin olisi saanut maatuskan, mutta sisältä ei paljastunutkaan toinen maatuska, vaan ihan muuta. Silti olo ei ole petetty, ainoastaan hämmentynyt.

Osaka, 1973: Murhatun miehen ruumis löytyy autiosta rakennuksesta. Tapausta tutkii rikosetsivä Sasagaki, mutta murha ei koskaan selviä. Siitä tulee mysteeri, joka ei jätä Sasagakia rauhaan. Erityisesti Sasagakia kiinnostaa uhrin poika (Ryo) ja erään epäillyn tytär (Yukiho), vaikka murhan tekoaikaan he olivat vasta lapsia. Mutta tietävätkö he kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Tästä alkaa kaksikymmentä vuotta kestävä näkymätön ajojahti. Vuodet vierivät ja lapset varttuvat tahoillaan. Mystisyys heidän ympärillään säilyy. Tässä kohden on todettava, että Higashino on nerokas kirjailija. Lukija ei kohtaa yhden yhtä kertaa Yukihoa saati Ryo'a suoraan: näkökulma on aina jonkun muun.

Niitä muita onkin melko joukko eli kannattaa painaa nimet tarkasti mieleen. Aluksi minulla oli hieman vaikeuksia paisuvan henkilögallerian kanssa, mutta koska ihmisille suotiin pääsääntöisesti melko paljon (sivu)tilaa, ne jäivät kyllä mieleen. Tai ainakin ponnahtivat muistista, kun yhtäkkiä myöhemmin pompsahtivat uudelleen esille jossakin toisessa yhteydessä.

Luulin tämän kirjan olevan dekkari ja niinhän tämä periaatteessa onkin, vaikka Sasagaki katoaa kirjasta melko alussa ja palaa uudelleen "näkyvästi" kuvioihin vasta kirjan puolivälin tienoilla. Ei siis pelkkää dekkaria tämä, vaan myös elämien seurantaa parinkymmenen vuoden ajalta. Aikaharppauksia on lukujen välillä joskus useitakin vuosia. Silti mukana on helppo pysyä ja uusi "aika" vie nopeasti mukanaan.

Kirjan rakenne on periaatteessa varsin perinteinen, mutta kerrontatapa erilainen. Eipä ainakaan heti tule mieleeni toista vastaavaa. Hienovaraiset vihjeet kertovat omaa kieltään: pitää vain nähdä ne ja uskaltaa vetää johtopäätökset. Siitä huolimatta, että ne ehkä ovat vääriä. Tuliko siis vedeltyä liikaa vai kenties liian vähän?

Kirjan suljettuani ensimmäinen ajatus "oho:n" jälkeen oli "voi paska". Tämä kirja ei ihan heti lähde pääkopasta. Suosikkeihini menee taas ihan heittämällä. Luulen, että tämä kirja jakaa mielipiteet melko rankasti eli joko tykkää kovasti tai sitten ei lainkaan. Toki voin olla väärässä niin kuin usein olen.

Entäs kirjan nimi sitten? Se saa merkityksensä lukemalla.

Miinukset liittyvät käännökseen: Typoja on ihan hullun paljon ja jonkin verran prepositiovirheitä. Ihan kuin olisi kiireessä väännetty käännös kasaan eikä jaksettu oikolukea ollenkaan.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Onpahan muuten jo kolmas haasteeseen lukemani kirja.

Empty Zone - taiteellinen dystopia

Jason Shawn Alexander: Empty Zone vol. 1
Conversations with the dead
Image Comics, 2015
S. ei ole merkitty enkä jaksanut laskea
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomen kielelle

Tämä laitos pitää sisällään Empty Zonen numerot 1-5, enempää niitä ei käsittääkseni olekaan. Kyseessä on kokonaisuus, jota ei voi mitenkään ymmärtää, ellei lue kaikkia numeroita.

Empty Zone on dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat maapallolle kahdenksankymmentä vuotta maailmanlaajuisen sähkökatkon jälkeen. Lukijan eteen läväytetään melko synkkä ja karu maailma, jossa ihmiset selviytyvät kuka mitenkin.

Corinne White, entinen sotilas, piehtaroi syyllisyydessä painajaisten riivaamana. Viina maistuu ja huumeetkin. Lopulta menneisyys on kohdattava, koska sen "haamut" on vapautettava. Enpä kerro juonesta enempää. Melko hyytävä se on, mutta en tiedä kuinka omaperäisenä se näyttäytyy dystopiaa paljon lukeville.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta (tai oikeammin graafisesta romaanista) erityisesti sen taiteellisuuden takia: pelkästään kannen ja pikaisen selaamisen perusteella lainasin sen kirjastosta. Empty Zone sisältää verta, irtoavia raajoja ja seksiä, joten herkimmille sitä en suosittele.

Kotona koneen ääressä googlettelin Jason Shawn Alexanderia ja opin, että hän on varsin monipuolinen taiteilija. Pidän hänen tyylistään kautta linjan eli seurantaan menee. Kiinnostaisi lukea myös Abe Sapien, jonka Alexander on kuvittanut (mutta ei ymmärtääkseni kirjoittanut).

Suosittelen dystopiasta ja brutaalista taiteesta kiinnostuneille. Vaaleanpunaiset villakoirat voivat mennä kotiinsa.

Kuvat luonnollisesti Empty Zone -kirjasta.

Muslimitkin osaavat nauraa

Zarqa Nawaz: Laughing All the Way to the Mosque
Virago, 2015
(Kanadassa julkaistu samalla nimellä 2014)
S. 222

Islam lienee maapalleron halveksutuin uskonto. Siitä pitävät huolen pienet, mutta äänekkäät ryhmät, jotka tekevät Islamin nimissä kaikenlaista terroria.

Suurin osa muslimeista on kuitenkin ihan tavallisia niin kuin me kaikki siviilit, ja haluavat elää rauhassa.

Mielikuva vakavista ja huumorintajuttomista muslimeista on myös eräänlainen stereotypia. Ei ole olemassa mitään kansakuntaa, joka olisi täysin huumorintajuton: aiheet vain voivat olla erilaiset. Eivätkä nekään välttämättä aina ole niin erilaisia. Emmehän me yksilötasollakaan naura samoille asioille.




Millaista on elää muslimina länsimaassa, ja vielä tarkemmin Kanadassa? Asenteet muslimeihin ovat melko toisenlaiset pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Nawaz ei näitä eroja käsittele kirjassaan Laughing All the Way to the Mosque, mutta postauksen lopussa oleva video kannattaa katsoa, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Tämä kirja on oikeastaan läpileikkaus Nawazin elämästä lapsesta nykyisyyteen. Hän kertoo hauskasti ihan tavallisista arkisista asioista, joita ei-muslimi ei edes ajattele - koska ei tarvitse ajatella. Esimerkkinä vaikkapa säärikarvat: niiden ajelua ei katsella hyvällä. Säärikarvat tuottavat teini-ikäiselle Zarqalle paljon päänvaivaa. Kyse ei ole turhamaisuudesta: koulun jumppatunnilla säärikarvat saavat paljon ikävää huomiota.

Kun kulttuuri ja uskonto sekoittuvat, on joskus vaikeaa erottaa mikä on varsinaista uskontoa, mikä kulttuuria. Zarqa kapinoi - kuten teinit lähes kaikkialla - äitiään vastaan käyttämällä juuri uskontoa "aseenaan". Äidin ja tyttären välit ovat läheiset ja rakastavat, mutta tuliset.

Zarqa itse on kupliva ja eläväinen persoona. Hän on utelias, nokkela ja mahdottoman hauska. Melkoinen vastakohta aviomiehelleen Samille, joka on maltillisempi ja vakaampi, vakavampi. Silti heidän liitostaan välittyy lämpö ja arvostus toisiaan kohtaan.

Enpä muista nauraneeni aikoihin näin paljon kuin tätä kirjaa lukiessani. Sellaista hyväntahtoista ja lämmintä naurua. Olen hyvin valikoiva huumorikirjallisuuden suhteen, mutta tämä kirja herätti heti kiinnostukseni. Ja kyllä tästä oppikin kaikenlaista, pääsi tilanteisiin joihin ei tavallisesti ole asiaa. Kirja houkuttelee ajattelemaan asioita eri kanteilta, mutta ei  saarnaa tai osoittele sormella. Tyyli on kautta linjan kepeä.

En tiedä ollaanko tätä kirjaa kääntämässä joskus suomen kielelle. Ainakaan toistaiseksi en löytänyt siitä viitteitä. Minusta tämä on tärkeä kirja, jonka toivoisin saavan mahdollisimman paljon huomiota ympäri maailman - ehdottomasti myös Suomessa.

Zarqa Nawaz on käsikirjoittanut sarjaa Pieni moskeija preerialla, jota on esitetty Suomessakin.

Zarqa Nawaz on pakistanilaistaustainen nainen, joka on syntynyt Liverpoolissa ja varttunut Torontossa. Hän on opiskellut muun muassa journalismia. Zarqa Nawaz Wikipediassa.

Alla video, joka ei sinänsä liity tähän kirjaan mitenkään, mutta on minusta katsomisen/kuuntelemisen arvoinen. 

Kiinalaisia runoja

Hai Zi: Näkymä valtamerelle
Basam Books, 2012
S. 108
Suomentanut Pertti Seppälä


Olen hyvin valikoiva runojen suhteen. Vähän niin kuin taiteenkin: en pidä mistä tahansa.

Odotan saavani jonkin tuntemuksen, ihan millaisen tahansa. Jos ei sellaista tule, ei ole minun juttu. Tunteettimuus runouden/taiteen edessä on jopa pahempaa kuin ällötyksen kokeminen. En tosin pidä tarkoitushakuisesta shokeeraamisesta: haluan tarinan ja tunteen.

Kyse ei ole siitä, että runous/taide, josta en pidä, olisi huonoa. Se voi olla hyvin tasokasta, mutta ei puhuttele juuri minua, jää mitäänsanomattomaksi. Joku toinen kokee sen mahdollisesti toisin, saa irti jotain, mitä minä en.

Hai Zin Näkymä valtamerelle on melko pliisu ja hiljainen, jopa tylsä ja toisteinen. Vaikka yleensä pidän luonnosta vertauskuvana ja muutenkin, nämä runot pysyvät vaiti muutamaa yksittäistä säettä lukuun ottamatta.

Ettei mene ihan haukkumiseksi, niin tässäpä eräs ote, joka herätteli tuntemuksia.

Viimeinen säe runosta Kukunorjärvi

Näin sinun lentävän alas auringosta
sininen prinsessa, Kukunorjärvi
minun kymmenen yksinäistä sormeani
muuttuvat taivaan lumivalkeiksi linnuiksi


Hai Zi oli kiinalainen runoilija, joka teki itsemurhan 25-vuotiaana. Kirjan alussa on tiivis infopaketti Hai Zistä ja hänen elämästään sekä runoudestaan. Hän nousi kulttirunoilijan maineeseen Kiinassa kuoltuaan.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Hienosti on alkanut haastelukemiseni, taputan itseäni olalle.

Minimiete: Naisena Kiinassa

Xinran: The Good Women of China
Vintage, 2003 (2002)
Englanniksi kääntänyt Esther Tyldesley
S. 230
Kirja on suomennettu nimellä Vaiennetut äänet: kiinalaisia naiskohtaloita


Millaista on olla nainen Kiinassa? Xinran kertoo jouhevasti ja kiinnostavasti noin kahdentoista naisen tarinan sekä siinä sivussa omansa.

Kirja sisältää runsaasti kauniita ja perinteikkäitä kiinalaisia sanontoja ja ajatuksia, jotka elävöittävät tekstiä hienosti.

“Everybody says women are like water. I think it's because water is the source of life, and it adapts itself to its environment. Like women, water also gives of itself wherever it goes to nurture life....”

Tämä kirja on ylistys naisille, hatunnosto ja halaus. Samalla se on läpileikkaus naisten (ja vähän miestenkin, mutta silti pääasiassa naisten näkökulmasta) arkeen Kiinassa. Kirja sivistää monella tasolla, ja suosittelen sitä vahvasti feminismistä ja eri (maiden) kulttuureista kiinnostuneille. Kieli on napakkaa ja suoraa, mutta myös tunteellista.

Tämä ei ole novellikokoelma, vaikka lukujen otsikoista voisi niin päätellä. Kirja täytyy lukea järjestyksessä, koska tarinoiden rinnalla kulkee Xinranin työ radioasemalla ja asiat linkittyvät toisiinsa. Sattumalla on useammin kuin kerran sormensa pelissä.

Haluaisin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän, mutta pääni on tyhjä eikä tapoihini kuulu väkisin vääntää. Tekstieni pituus ei kuitenkaan korreloi missään muodossa kirjan hyvyyttä tai huonoutta. Tämän kirjan lisään suosikkini-kategoreiaan ja sinne ei ihan helpolla pääse.

~~~

Korkkaan tällä omalta osaltani Kurjen siivellä -haasteen.

Salainen puhe

Tom Rob Smith: The Secret Speech
Simon & Schuster, 2009
S. 450
Suomennettu nimellä Salainen puhe

Kannattaa lukea Lapsi 44 ennen kuin tarttuu tähän. The Secret Speech nimittäin jatkuu ajallisesti melko suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Lisäksi viittauksia (ei kuitenkaan ärsyttävää toistoa) edeltävään on paljon ja tämän kirjan ymmärtäminen kunnolla vaatinee, että tietää mitä on aiemmin tapahtunut.

Leo (suomenkielisessä laitoksessa Lev) ja Raisa ovat saavuttaneet jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen ja perustaneet perheen. Lapset - siskokset - on adoptoitu (Leo oli paikalla, kun heidän vanhemmat raa'asti tapettiin) ja siten pelastettu joutumasta orpokotiin. Vanhemmalla tyttärellä, Zoyalla, on suuria sopeutumisvaikeuksia, mikä ei ole ihme. Hän vihaa Leoa, jota pitää vastuullisena vanhempiensa kuolemaan. Osittain (vai kokonaan?) Leo onkin, vaikka ei painanutkaan itse liipasinta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Nikita Hruštšovin astuttua Neuvostoliiton johtoon alkaa puhallella erilaiset tuulet. The Secret Speech sijoittuu tähän murrosaikaan, vuoteen 1956. Hallintojärjestelmä natisee liitoksissaan ja valtasuhteet muuttuvat. Jos politiikka ja Neuvostoliiton historia ei kiinnosta, kannattaa harkita pari kertaa tämän kirjan lukemista.

Entisenä MGB:n (myöhemmin KGB) poliisina Leo on onnistunut haalimaan joukon vihollisia. On monia, jotka kantavat hänelle kaunaa ja haaveilevat kostosta. Menneisyydestä nousee eräs, joka ei vain haaveile, vaan järjestelmällisesti toimii romuttaakseen Leon elämän. Leolla, joka ei enää työskentele MGB:llä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä selvittämään, kuka kaunan takana on.

Siinä missä Lapsi 44 nosti vahvasti esille luottamuksen ja sen puutteen, The Secret Speech korostaa syyllisyydentuntoa ja kostoa. Kuka lopulta on syyllinen ja mihin? Onko täysin viattomia ja syyttömiä edes olemassa? Vastaan itse, on totta kai - ja he kärsivät eniten. Pääsääntöisesti (tässä kirjassa) ihmiset toimivat ankaran ryhmäkurin ja -paineen alla ja tekevät mitä tahansa oman perseensä pelastamiseksi: vaikka sitten käräyttävät ystävänsä, sukulaisensa tai kenet tahansa.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka jossain vaiheessa joukkosurmat alkoivat tympäistä. Ja kuollaanhan tässä muutenkin melko paljon, siis suorastaan urakalla. Ei nyt heti tule mieleeni kirjaa, jossa kuoltaisiin näin paljon. Ei ole minun juttuni ja siinä varmaan syy, miksen jaksa sotakirjoja (ainakaan aktiivivaiheisia rintamakuvauksia) lukea.

Kun pääsee kuolemista yli, kirja on varsin häiritsevää (hyvällä tavalla, jos nyt noin voi edes tämän kirjan kohdalla sanoa) luettavaa. Kirjan punainen lanka on verestä punainen, perustunnelma on synkkä ja melko toivotonkin. Muutaman kerran musta huumorinkukka oikoo terälehtiään, mutta kokonaistunnelma on iloton.

The Secret Speech  haastoi ainakin minut pohtimaan ihmisluontoa. Itse asiassa tuli mieleeni The Lucifer Effectissä käsiteltävät asiat. Ovatko ihmiset niin sanotusti pahoja vai tuleeko heistä pahoja? Miten olosuhteet vaikuttavat ihmisen moraaliin ja "hyvyyteen"/"pahuuteen".

Kirjan juoni on sen verran polveileva ja kiero (ihan ymmärrettävä silti eli ei sekava), etten aio sitä avata. Lukekaa itse ja yllättykää: mitä tahansa voi tapahtua.

Tähän Neuvostoliitto-kirjasarjaan on olemassa vielä yksi osa, Agent 6. Sitä ei käsittääkseni ole suomennettu. Minua se odottaa hyllyssä, mutta täytynee hetki sulatella tätä ennen kuin tartun siihen.

~~~

BLOGINI NIMENMUUTOSILMOITUS

Blogini nimi on vaihtunut, koska en kokenut edellistä enää omakseni. KirjaValas oli väännös Markus Zusakin romaanista Kirjavaras.

En ole kuitenkaan edes lukenut Kirjavarasta enkä välttämättä koskaan luekaan, sillä intuitioni varoittelee, ettei ehkä ole minun juttuni. Ja minähän en lue mitään kirjaa, jos ei kerta kaikkiaan innosta.

Maailmassa on niin paljon kirjoja, että jostain on pakko karsia ja sisäisen äänen kuunteleminen toimii hyvänä esikarsijana. Tämän takia en koe mielekkääksi, että blogini nimi on väännös kirjasta, joka ei minua kiinnosta.

Uusi nimi olkoon Kartanon kruunaamaton lukija. Osoite säilyy samana eli periaatteessa mikään ei muutu - paitsi se nimi. Tervetuloa blogiini eli kartanooni!

Älyköt uudelleenkoulutuksessa

Dai Sijie: Balzac and the Little Chinese Seamstress
Alkuper. Balzac et la Petite Tailleuse chinoise
Vintage, 2001
Ranskasta englanniksi kääntänyt Ina Rilke
S. 172
Kirja on suomennettu nimellä Balzac ja Vaatturintytär


Vuosi 1971, Maon kulttuurivallankumous on huipussaan. Kaksi nuorta  kaupungissa asuvaa ystävystä lähetetään uudelleenkoulutukseen maaseudulle.

Nuorukaiset päätyvät pieneen kylään tekemään raskasta ja likaista työtä. Se on melkoinen muutos koulua käyneille ja kaupungissa varttuneille pojille.

Pojat alistuvat kohtaloonsa, vaikka haaveilevat paluusta kotiin. Kotiinpaluu ei näytä järin todennäköiseltä vanhempien menetetyn aseman takia. Huumorillinen pilailu auttaa ystävyksiä jaksamaan. Pojat kunnostautuvat myös tarinankertojina ja saavat joitakin oikeuksia kykyjensä ansiosta.

Sattuman kautta mukaan kuvioihin astuvat kirjat - nuo kielletyt ja turmiolliset hedelmät, joiden pelkkä hallussapito on rikos. Ja sitten on räätälin kaunis tytär, ompelijatar...

Erikoinen tarina, silleen hyvällä tavalla. Miljöö- ja ajankuvaus on niin taitavaa, että kylään oli helppo asettua. Tavat ja taikausko tulevat liki. Kirja pohjautunee osin Dai Sijien omiin kokemuksiin, sillä hän on itsekin ollut uudelleenkoulutusleirillä. Vuonna 1984 Sijie muutti Ranskaan, ja asuu siellä edelleen.

Kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleeni ystävyys. Sellainen aito ja lojaali ystävyys. Mietin olenko kyynistynyt, kun koko kirjan ajan pelkäsin, että toinen puukottaa toista selkään. Tai sitten lojaali ystävyys on niin harvinaista (kirjallisuudessa), että automaattisesti oletin sen rapautuvan.

Muualla blogeissa:

Tarukirja
Nannan kirjakimara

Kirjaostoskooste ja vuoden mieleenpainuvimmat romaanit 2015

Palaan vielä kerran viime vuonna ostamiini/saamiini kirjoihin. Kokonaissaldoksi muodostui 96, hups. Luvussa on mukana sekä lahjaksi saadut että itse ostamani kirjat.

Plus-luvut ovat arvostelukappaleita. Niitä sain yhteensä 9, joista kahdeksan olen lukenut. Yhdeksännen otan lukuun asap.

Tässä lisääntymistilasto kuukausittain:

Tammikuu: 5 + 1
Helmikuu: 6 + 1
Maaliskuu: 6 + 1
Huhtikuu: 6 + 1
Toukokuu: 8 + 2
Kesäkuu: 13
Heinäkuu: 10
Elokuu: 4 + 2
Syyskuu: 3
Lokakuu: 19 (joukossa myös saatuja kirjoja plus yksi varsinainen a-kappale)
Marraskuu: 7
Joulukuu: 9

Yhteensä (ilman a-kappaleita):  96
joista olen lukenut: 38

Enemmänkin voisi tietty niitä ostoksia lukea, kun kerran ostelee. Tänä vuonaa tavoitteeni on lukea enemmän omasta hyllystä. Kirjojen ostamista en voi lopettaa, koska kirjastosta ei saa läheskään kaikkea haluamaani. Esimerkiksi suurin osa japanilaisten kirjailijoiden kirjoista loistaa poissaolollaan.

Kirjasto on täällä kätevä lähinnä ns. valtavirtakirjallisuuden/yleisesti tunnettujen kirjojen lainaamiselle. Satunnaisia helmiä toki löytyy ja niistä iloitsen, mutta esimerkiksi monen lempparikirjailijani kirjoja saattaa kirjastossa olla vain yksi tai kaksi: hänen muita kirjojaan ei koskaan sinne tilata.

Kirjasto on silti tärkeä ja tykkään siellä käydä. Lisäksi voi rohkeasti kokeilla jotain (itselle) erilaisempaa ja uutta, eikä tarvitse pelätä hyllytilan haaskaamista "huteihin".

Alla kolme kirjastotärppiä, joista tuli eräitä vuoden 2015 suosikkejani (eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä).

Byambasuren Davaa & Lisa Reisch: The Cave of the Yellow Dog

Tämä hellyttävä ja informatiivinen kirja on tehty dokumenttielokuvan pohjalta. Kirjassa seurataan mongolialaisen nomadiperheen arkea. Kirjan luettuani katsoin kyseisen dokumenttielokuvan, josta pidin kovasti.

Mark Henshaw: The Snow Kimono

The Snow Kimonoa ei voi vain lukea, sitä pitää tulkita. Kieli on lyyristä, se ei kuvaile vain maisemia ja tapahtumia, se kuvailee tunnelmia, ajatuksia, sisintä. Ja se karkaa käsistä kuin tiimalasissa juokseva hiekka, se leikittelee ajalla - ja ajattomuudella.

Kirjastosta lainasin ensimmäisen lukemani Yoko Ogawan eli Revengen. Vaakutuin laadusta ja lisäsin ostoslistalle ne Ogawan romaanit, joita ei kirjastosta saa. Hotel Iris ja The Housekeeper and the Professor kuuluvat niinikään tämän vuoden mieleenpainuvimpiin romaaneihin.



Ja tässäpä vielä muut vuoden vaikuttavimmat lukuelämykset hassusti sommiteltuna ilman mitään paremmuusjärjestyksiä:

Keigo Higashino - kaikki kolme lukemaani
Yoko Ogawa - kaikki lukemani
Denis Thériault: The Peculiar Life of a Lonely Postman
Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat
Arttu Tuominen: Muistilabyrintti
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit
Ha Jin: In the Pond
Natsuo Kirino: Out

Sain lukea todella paljon upeita kirjoja viime vuonna ja samaa ajattelin tehdä tänäkin vuonna. Oikein mukavaa ja kirjavaa alkanutta vuotta!

Lukuhaasteet 2016

Osallistuin viime vuonna joihinkin lukuhaasteisiin, mutta en enää muista mihin. Mitään koostetta ei siis ole tulossa, vaan pakko lakaista ne vain maton alle. Anteeksi.

Tänä vuonna soi uudet virret ja kokoan tähän postaukseen kaikki lukuhaasteet, joihin tänä vuonna osallistun. Kun olen lukenut ja blogannut haasteeseen sopivasta kirjasta, lisään tänne linkin kys. postaukseen. Jo luulisi, ettei pääse unohtumaan.

Jotta tämä haastepostaus olisi helpompi löytää, lätkäisen siitä oikein linkin tuohon sivupalkkiin. Siten luettujen haastekirjojen päivittämisen luulisi onnistuvan jouhevasti. Tykkään lukuhaasteista ja osaan suhtautua niihin rennosti ja ilman suorituspaineita. En kuitenkaan halua suhtautua niin rennosti kuin viime vuonna eli unohtamalla niiden olemassaolon.

Tänä vuonna osallistun kahteen haasteeseen (ja klassikkohaasteeseen), vaikka kiinnostavia haasteita olisi enemmänkin. En kuitenkaan usko kykeneväni handlaamaan useampaa kuin kahta haastetta kerralla, ja haluan säilyttää ilon ja mielekkyyden haasteluvuissa. Siksi vain kaksi.


Lukuhaasteet, joihin osallistun vuonna 2016

MOLEMMAT HAASTEET OVAT PÄÄTTYNEET

Hämärän jälkeen  3.11.2015 - 2.11.2016 

Luetaan kauhua! Tarkempi kuvaus täältä.

Haasteeseen lukemani kirjat:

1. Thomas Olde heuvelt: HEX
2. Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Kurjen  siivellä 1.1 - 30.12.2016

Luetaan Itä-Aasia! Tarkempi kuvaus täältä.

Haasteeseen lukemani kirjat:

1. Xinran: The Good Women of China -Kiina
2. Hai Zi: Näkymä valtamerelle -Kiina
3. Keigo Higashino: Journey Under the Midnight Sun -Japani
4. Natsuo Kirino: Grotesque - Japani
5. Hwang Sok-Yong: Princess Bari - Etelä-Korea
6. Han Kang: The Vegetarian - Etelä-Korea
7. Keigo Higashino: A Midsummer's Equation - Japani
8. Sun-Mi Hwang: The Hen Who dreamed She Could Fly - Etelä-Korea
9. Shuichi Yoshida: Villain - Japani
10. A Yi: A Perfect Crime - Kiina
11. Naoki Higashida: The Reason I Jump - Japani
12. Keigo Higashino: Naoko - Japani
13. Minna Eväsoja: Melkein geisha - Japani
14. Hideo Yokoyama: Six Four - Japani
15. Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding - Japani
16. Chen Guangcheng: The Barefoot Lawyer - Kiina
17. Yeonmi Park: In Order to live - Pohjois-Korea
18. Kanae Minato: Confessions - Japani
19. Shuichi Yoshida: Parade - Japani
20. Natsuo Kirino: Real World - Japani
21. Yoko Ogawa: The Diving Pool - Japani
22. Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates - Japani
23. Sayo Masuda: Autobiography of a Geisha - Japani
24. Yukio Mishima: The Sailor Who Fell from Grace with the Sea - Japani

Haastekoonti: Hyvästi kurjet