Sivut

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Miten monin eri tavoin voi lapsia kiduttaa?

Victoria Spry (with Kate Moore): Tortured
Ebury Press, 2015
S. 340+kuvat

Hei, olis sossupokee tarjolla! Kunnon kauhistelua ihmisille, jotka lukevat kirjoja päästäkseen huokailemaan, jeesustelemaan ja tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi. Mikä mainio lähtökohta lukea kirjallisuutta, vai mitä? Not. Vaikka toisaalta, kukin tyylillään.

(Varoitus: tämä teksti sisältää mahdollisesti enemmän avautumista ihan muusta kuin itse kirjasta. Myös muutama kirosana esiintyy. Tai no, onko paska kirosana?)

Sitä paitsi perun sanani: ei tässä ole sossupokea. Eikä mässäilyä. Victoria Spryn (adoptio)äiti, Eunice Spry, on ihmishirviö ja Victoria luonnollisesti kertoo kirjassaan muun muassa hänen kasvatus- ja rankaisumetoidestaan. Hän kertoo myös omista tuntemuksistaan, hämmennyksestään jne.

Brutaaleja kidutuskuvioita kaipaava jäänee kylmäksi, sillä niihin (kidutussessioihin) ei jäädä rypemään: ne mainitaan ja kuvaillaan kun on aiheellista. Tokihan se itsessään riittää shokeeraamaan, jos tykkää shokeeraantua.

Victoria kirjoittaa:

I couldn't look Martell in the eye, though that was partly because I could see the hurt in her eyes, and that hurt made me feel sad, like I'd brought this horror to her door and was personally responsible for her pain.

Voin samastua monin paikoin Victorian ajatuksiin, vaikka minulla ei samanlainen tausta olekaan. Mutta tunnistan tiettyjä ajatuksia, ymmärrän niitä. Itse puhun tietyista asioista vain tiettyjen ihmisten kanssa; sellaisten jotka jollain tasolla ovat itsekin siipirikkoja. He eivät ole ensimmäisenä pyörtymässä, kauhistelemassa, jeesustelemassa. Saati syyttämässä mässäilystä. He osaavat suhtautua asioihin ilman extra-draamaa ja jopa nauraa. Ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Väite: Tällaisia kirjoja kirjoitetaan vain, että päästään mässäilemään omilla traumoilla.
Jep jep.

As we told her, we didn't cry. We had become so used to it that it was just what happened - there was no drama or emotion to it; not for us, not anymore.

Draama ja mässäily ovat ihmisen/lukijan omassa pääkopassa, todennäköisesti valmiina asenteena. On helppo kauhistella ja jeesustella sieltä omasta pumpulimaailmasta, kun suurin draama elämässä on tyyliin peräruiskeen törkkääminen anukseen. Sitä taustaa vasten voi toki kaikenlaisen "poikkeavuuden" normista tulkita yritykseksi shokeerata. Kertonee enemmän tulkitsijasta kuin kohteestaan.

Ja tämä ei muuten koske ainoastaan ns. misery lit -kirjallisuutta. Olen huomannut, että on ihmisiä jotka näkevät mässäilyä ja repostelua kaikenlaisessa kirjallisuudessa. Eittämättä sellaista on, ihan tarkoitushakuistakin. Mutta siinä vaiheessa minua alkaa turhautuneesti naurattaa, kun ihminen näkee sellaista lähes kaikessa lukemassaan.

Victoria Spry ei alun perin halunnut tulla julkisuuteen asiansa takia. Lopulta hän taipui, koska halusi estää Eunice Spryn sijoittamisen vankilasta vapauduttuaan itsensä lähelle. Jokseenkin naurettavaa, että tällaista (siis että tuomittu sijoitetaan uhrinsa kotikulmille) edes tehdään. Äidille riitti kyllä sympatiaa ja apua, Victorian oli sitä vaikea saada. Kirjasta ei silti kuvastu katkeruus, vaan Victoria pohtii ja pyörittelee asioita. Perustelee ja selittää tunteitaan, joihin hänellä on oikeus.

Eunice Spry ja luonnollisesti hänen lapsensa sitä myötä ovat Jehovan todistajia. Yhteisöllä on tässäkin kirjassa suuri merkitys erityisesti Victorian "pelastamisessa" ja tukemisessa. Kannattaa unohtaa ennakkoasenteet Jehovan todistajia ja kys. uskontoa kohtaan ja muistaa, että nämä ryhmät pitävät sisällään yksilöitä. Säännöt ovat kuitenkin tiukat ja Victorian erotessa yhteisöstä, hän samalla menettää ystävänsä.

Suvussani on "jehovataustaa", mutta meidän piirissä on ollut sallivampaa eli Jehovan todistajia ei ole pakotettu katkaisemaan välejään suvun "ei-jehoviin". Olen kirjoittanut "jehovamuistoistani" aiemmin täällä.

En aio koskaan lakata paasaamasta näistä asioista. Mielestäni on halpamaista leimata vaikeita kokemuksia sietäneet ihmiset automaagisesti huomiohuoriksi ja draamakuningattariksi. Ei ihme, että niin moni vaikenee, sillä kukapa haluaa tuollaiseksi leimautua. Ikään kuin ihminen ei voisi kertoa paskoista(kin) kokemuksistaan ilman paineita tulla lokeroiduksi ties miksi.

I would like to ask something of you all. If you feel angry or upset at the way my mother treated me, or the way the authorities dealt with my case, then please, please channel that emotion into helping other children.


Spryn tapaus on ollut runsaasti esillä mediassakin. Tässä Dailymailin eräs juttu, googlettamalla löytyy lisää. Itse kiinnitin lehtijuttuihin huomiota vasta kirjan luettuani.

Mietteitäni misery litistä ja syitä, miksi luen kyseistä kirjallisuutta (linkki vie vanhaan blogipostaukseeni, jossa olen aihetta käsitellyt).

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin tämän päivän aikana.

10 kommenttia:

  1. Tämän haluan lukea, kunhan se on suomennettu. En elä aurinkolasit päässäni onnellista elämää ukuleleä soitellen, vaan elän työkseni lasten keskellä ja tiedän, että vanhempien käytös näkyy lapsissa ja minun on oltava se turvaverkko, johon voi luottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, teet arvokasta työtä. <3 Uskon että saisit tästä kirjasta paljon irti.

      Minulla on kutina, ettei tätä kirjaa suomenneta. Näitä tällaisia harvemmin suomennetaan ja kun niin käy, pitää kyseessä olla joku todella "ilmiömäinen" ja suurta kansainvälistä huomiota saanut kirja kuten vaikkapa aikoja sitten se Dave Pelzerin "Pimeän poika".

      Poista
  2. Aihe on mielenkiintoinen,ehkä tekee mieli vähän "kurkistellakin". Joten laitan tämän kirjan ylös jos sattuisi tulemaan vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä on lukemisen arvoinen kirja eikä se mielestäni ole kurkistelua sen enempää kuin minkään muunkaan romaanin lukeminen. :-)

      Poista
  3. Mielenkiintoinen aihe. Nimi on jo itsessään karmiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin suositella tätä. Kirja on perushyvää ja -tavallista tekstiä eli ei mikään kaunokirjallinen taideteos, mutta aihe onkin tässä tärkeämpi. :)

      Poista
  4. Minä olen myös kokenut vetoa tämäntyylisiiin kirjoihin ja lukenut niitä paljon. Termin 'misery lit' olen varmaan oppinut sinulta.

    Eivät kaikki ihmiset - muka - pysty katsomaan teatterissa ja elokuvissakaan muuta kuin viihdyttäviä ja hymyilevän olon jättäviä komedioita. Sellaiset taas ovat minusta jotensakin turhia.

    MInkä takia natsiaiheet ovat aina vain suosiossa. Siksi, että äärimmäinen pahuus on niin käsittämätöntä ja ihminen haluaisi ymmärtää.

    Oletko lukenut Laura Gustafssonin Anomalian? Siinä on yhtenä osana tositapahtumaan perustuva Baby P:n tarina, joka perustuu 2007 tapahtuneeseen rikokseen, jossa pieni Peter Connelly kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Tämä tapahtui siellä Briteissä. Tämä on yksi kauheimpia misery lit -kuvauksia, mitä olen lukenut. Näen nytkin silmissäni erään kohtauksen. En silti toivo, että tämä olisi jäänyt lukematta.

    Kirosanat ja omasta elämästä kertominen tai sen sivuaminen ovat minusta blogeissa ok. Mieluummin luen ihmisten raskaista kokemuksista kuin täydellisen suloisesta ja sopusointuisesta elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä opin misery lit -termin vasta muutettuani tänne ja alkaessani lukea pääsääntöisesti enkuksi. En pidä kyseisestä termistä, mutta käytän sitä silti. :D

      Kyllähän komedioille ja hauskuutuksillekin on aikansa ja paikkansa - ja katselijansa. Minäkään en tosin sellaisista yleensä piittaa. Varsinkin komediaelokuvat ovat yleensä mielestäni pitkästyttäviä. Mutta makuasiahan se. En nyt tiedä onko esimerkiksi kauhuleffojen katseleminen sen järkevämpää :D

      Minusta pahuus ei ole edes käsittämätöntä: se on ihmisluonteessa. Jos "oikeita naruja" vedetään, kuka tahansa voi oikeastaan tehdä, mitä tahansa. Luen "sivuprojektina" kirjaa nimeltä The Lucifer Effect - How good people turn evil. Melko mielenkiintoinen, luulen että sinua kiinnostaisi kys. opus.

      En ole lukenut Anomaliaa, mutta olen kuullut siitä ja lukenut joitakin blogiarvioita siitä. Baby P:n tarina on kyllä tuttu median kautta. Kirjaa en ole lukenut, ehkä minulle riittää se mitä mediasta olen lukenut. Kammottava tapaus todellakin.

      Hyvä etteivät kirosanat ahdista. En puhuessani kiroile, mutta joskus kirjoittaessani käytän tietoisesti rumahkoja sanoja tehokeinoina.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.