Manic D Press, 2010
S. 220
En ole maailman ahkerin sarjakuvien lukija, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Yleensä ei vain tule sellaisiin tartuttua.
Kyylään kuitenkin lähes aina kirjastossa käydessäni sarjakuvahyllynkin läpi. Se on melko aneeminen lähikirjastossani, mutta kyllä sieltä aina joskus jotain minua kiinnostavaa löytyy.
Eilen eteeni pompsahti Neil Blousfieldin (never heard) tummanpuhuva teos Walking Shadows. Kirja on siitä erikoinen, ettei siinä ole tekstiä lainkaan. Tarina on ymmärrettävä pelkästään takakannen esittelyn ja kuvien turvin.
Kirja kertoo pariskunnasta, jolla on kaksi lasta. Mies työskentelee tehtaassa yksitoikkoisessa työssä, vaimo on siivooja. Pariskunnalla on kaksi poikalasta, jotka vaativat oman huomionsa. Elämä on melko tyhjää ja kuluttavaa.
Mies viipyy myöhään töissä, vaimo yrittää oman työnsä ohella hoitaa kodin ja lapset. Jaksamista auttaa viinaryyppy - jopa kesken työpäivän salaa siivouskomerossa. Laskuja putkahtelee postiluukusta, mutta rahaa on niukasti.
Kirjan edetessä lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi, joilla tuntuu olevan edessään yhtä ankea tulevaisuus kuin vanhemmillaan. Isällekin käy huonosti hänen yrittäessään keksiä ulospääsyä kamalasta arjestaan. Tarina on kaikkinensa synkkä ja lohduton - puhumattakaan kuvituksesta.
Kuvitus on tehty kaivertamalla (woodcut, wood engrave) ja jälki on todella dramaattista, mikä sopii kirjan teemaan. On uskomatonta, miten voimakkaan tunnelman voi kyseisellä tekniikalla saada aikaan ihan pelkästään mustavalkoisissa kuvissa. Kukin kuva käsittää yhden sivun.
Ainut ongelmani oli ajoittainen vaikeus erottaa henkilöt toisistaan (toinen "luku"kierros tosin helpotti tässä asiassa). Lapset - pojat - näyttivät kuin miniaikuisilta kirjan alussa - eivät lapsilta lainkaan.
Mietin ensin, että olisin kaivannut hieman rautalankaa: vaikkapa virke pari silloin tällöin, kenties kunkin luvun alkuun. Lukuja kirjassa on kaksitoista. Mutta sitten toisaalta siinä missä ensimmäinen "lukukerta" jätti aukkoja, uusintakierros paikkasi ne ("luin" siis kirjan kahdesti).
Periaatteessa - ja käytännössä - kirja todella toimii ilman sanojakin. Huomasin lisäksi toisella kierroksella alkavani itse laittaa sanoja henkilöiden suuhun, muodostaa tarinasta omanlaistani. Se oli oikeastaan melko antoisa kokemus, vaikka tarina itsessään ei ole järin omaperäinen. Omaperäisen kirjasta tekee nimenomaan kuvitus ja mahdollisuus itse rakentaa tarinaa raamien sisällä.
Enpä ole tällaisesta kuullutkaan, mutta näyttää ja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Sitä mietin, että voisiko tälla lailla kertoa myös jotain omaperäistä tarinaa, vai vaaditaanko tuollainen suht kliseinen ympäristö, jotta lukija pystyy tulkitsemaan juonen...
VastaaPoista-Maija
Enpä ole itsekään sitten lapsuuden ns. kuvakirjoja "lukenut". Minusta idea oli siinä määrin mainio, että oli pakko kokeilla. Oli jännä huomata, miten oma mielikuvitus alkaa täyttää aukkoja. Tässä kirjassa ongelmaksi (ainakin minulle) tosin muodostui henkilöiden samannäköisyys. Minun oli vaikea erottaa etenkin veljeksiä toisistaan. Tarina pysyi silti kasassa, vaikka loppu jäi hieman sekavaksi. Tai sitten en vain ihan tajunnut.
PoistaTässä kirjassa on muutamia sanallisia vihjeitä lukijalle mm. työpaikan nimi lukee talossa, eräässä kirjeessä lukee "bill" jne. Vihjeiden avulla voi päätellä melko paljon. Luulen, että tällainen voisi toimia hieman monimutkaisemmassakin tarinassa, jos vihjeitä annetaan riittävästi. Se vaatii kyllä tarkkaa suunnittelua ja toteutusta.
Minulla menee kyllä joskus luetuissakin kirjoissa henkilöt sekaisin, esim. venäläiset kirjat joissa on valtava henkilökaarti. Joka tapauksessa outoa tehdä liian samannäköisiä hahmoja tällaiseen.
PoistaTässä on olemassa kyllä jonkinlainen mahdollisuus, että minun päässäni on vika ja siksi sekoitan henkilöitä. Minulla on nimittäin ihan oikeasti jonkinlainen "ongelma" tunnistaa minulle ennestään uusia kasvoja. Minun pitää nähdä ja tutkia niitä tosi kauan ja eri kanteilta (mihin ei sarjakuvissa usein ole mahdollista) ennen kuin alan erottaa niitä massasta.
PoistaTämä on usein ongelmana normielämän lisäksi esim. elokuvia katsoessani. Jos vaikkapa päähenkilöinä on kaksi miestä (tai naista), joilla molemmilla on tummat hiukset ja ovat suunnilleen saman ikäisiä ja värisiä keskenään, on melko varmaa että sekoitan heidät keskenään about puoli elokuvaa. Ja siinä sivussa toki sekoitan helposti muitakin henkilöitä. Voipi olla eräs syy, miksen jaksa usein katsoa elokuvia. :D
Mies joskus tokaisee minulle "etkö seuraa tätä elokuvaa", vaikka olen sata kertaa sanonut, että en oikeasti voi sille mitään, että sekoitan henkilöitä. :D
Tätä voisi olla mielenkiintoista kokeilla. Kuvat on taitavasti tehty. En tunne ko. tekniikkaa, mutta kuulostaa työläältä tehdä kokonainen albumi kaivertamalla.
VastaaPoistaTekniikka on tosiaan työläs ja tämän kirjan tekeminen vei vuosia. Minusta idea on sen verran mielenkiintoinen ja voisin kuvitella enemmänkin tällaista "lukevani".
PoistaUpeita kuvia, vau.
VastaaPoistaNäitä tummanpuhuvia kuvia on kirja pullollaan. :)
Poista