Retkikuuluminen

Sandusky, Ohio.

Terkut Jenkeistä. Hengissä olen edelleen ja tarkoitus olisi olla jatkossakin. Retki alkaa lähetä loppuaan: lauantaina on lento takaisin kotiin Chicagosta. Toivottavasti kenttä ei ole enää ihan sekaisin silloin. Jos joku on seurannut uutisia, hän on saattanut huomata että Chicagon kentällä on posahtanut.

Graceland, Memphis, Tennessee.

Enpä ole muuten lukenut sivuakaan kirjaa reissussa. Tästä tuli siis todellinen loma myös lukemisesta. Alkaa kyllä jo esiintyä vieroituisoireita, mutta täytynee vielä pyristellä. On ollut mahtava reissu, mutta toisaalta koti-ikäväkin alkaa jo kaihertaa. Reissaaminen on niin hektistä, että taidan olla loman tarpeessa.

Pleasure Pier, Galveston (Texas).

Paljon on nähty ja koettu eli kirjamietteiden - kunhan saan jotain luettua - ohessa luvassa on matkajuttuja.

Nyt olisi tarkoitus lähteä dyynejä tutkimaan. Tällä hetkellä sijaitsen Michigan Cityssä, Indianassa. Aika kälynen (eli ei-kiinnostava) mesta (en kuulu kohderyhmään), mutta onneksi on hotelli kasinokompleksissa, niin voi illat pelata. Vielä olen voiton puolella. Huomenna jatkuu matka jonnekin.

Palailen blogimaailmaan kaiketi seuraavan kerran sitten kotoota. Siihen asti lukekaa minunkin puolesta!

Ps. Vastaan vastaamatta jääneisiin kommentteihin palauduttuani kotoon.

Hyvää yötä, rakkaani

Kansi ?

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani
(God natt, min älskade 1998)
Like 1999
Suom. Outi Menna
S. 339

No jopas oli kirja. Sellainen kirja, jonka kaikki henkilöhahmot ovat omalla tavallaan luotaantyöntäviä. Tai no, Hans-Peter oli ihan ok, vaikkakin melko vaisu ja intohimoton ihminen. Lattea ja tylsä peräti.

Justine Dalvik on nelikymppinen nainen, joka edelleen rypee lapsuuden traumoissaan. Justinen äiti kuoli hänen (Justinen) ollessa vasta kolmivuotias ja tuo tapaus oli muuttava koko elämän suunnan. Justinen isä avioitui assistenttinsa kanssa ja niin Justine sai äitipuolen, Floran.

Flora ei ainakaan alkuun ole varsinaisesti ilkeä, mutta Justinen "kylmyys" muuttaa häntä. Flora ei tiedä, miten olla Justinen kanssa ja lopulta kasvatusmetodit alkavat olla melko kyseenalaisia. Samaan aikaan Justinea kiusataan koulussa.

Justine on hyvin sulkeutunut jo lapsena ja samanlainen hän on aikuisiälläkin. Edes lukijana en saanut häneen oikein kosketusta. Justine on ristiriitainen: toisaalta hän on ovimattomaisen kiltti ja naiivi, toisaalta kylmähkö ja tomera. Justinen sisällä kiehuu ja poreilee, mutta ulos se jokin ei pääse.

Kun Justine ja Hans-Peter sattumalta kohtaavat, jokin lämmin läikähtää Justinessa. Rakkautta varjostaa kuitenkin Justinen pelot: miksi niin moni hänen ympärillään kuolee? Ei kai Hans-peterkin?

Kerronta kulkee useissa aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmasta. Näin Frimansson paljastaa pala palalta Justinen menneisyyttä säilyttäen jännitteen kirjan loppuun saakka. Varsin mehevä ja koukuttava kertomus on siis kyseessä. Lukunautintoa häiritsi ainoastaan ajoittainen kielellinen kömpelyys ja töksähtelevyys.

Kirjan tunnelma on synkähkö ja hiljainen, mikä sinänsä miellyttää minua. Juonen tempo on makuuni sopiva: kuin astelisi metsäpolulla verkalleen tarkkaillen ja tutkien maisemia. Ei tarvitse juosta saati hengästyä, mutta missään tapauksessa ei tarvitse myöskään tylsistyä.

Tälle kirjalle on olemassa jatko-osa, Varjo vedessä. Sehän täytyypi lukea. En löytänyt muita bloggauksia tästä romaanista, joten ei linkityksiä tällä kertaa.

~~~

Epäkirjallinen huomio: Halusin kuvata tämän kirjan ulkona, koska löysin erään paikan, joka sopi kirjan taustaksi kuin nakutettu. Kuvatessa sattui pieni kömmähdys ja kirja putosi maahan. Luonnollisesti mutakasaan. Järkyttyneenä pyyhin kirjaa paidanhelmaani saadakseni pahimmat paakut ja roippeet siitä pois. Sainkin, mutta kirja näyttää nyt melko törkyiseltä. Että voi kirjanörtin elämä olla draamaa täynnä!

Toinen epäkirjallinen huomio: lähden huomenna reissuun rapakon taakse ja viivyin siellä kuukauden. En tiedä, mihin tuuli (tai ehkä kuitenkin auto) minut kuljettaa, mutta tarkoitus olisi tulla takaisinkin. Blogini saattaa - tai sitten ei - vaieta joksikin aikaa.

Mahdollisia kuulumisia voi seurata matkablogistani, Tärkeintä on lähteminen.

Koomisen koskettava Iisakin kirkko

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Wsoy 2004
S. 176

Iisakin kirkko on toinen Hotakaiselta lukemani romaani. Ostin kirjan kesällä Suomessa, kun se käveli eteeni. En enää edes muista, mistä juuri Iisakin kirkko on mieleeni jäänyt: luulen, että joku on sitä saattanut minulle joskus suositella. En tosin ole varma kuka ja milloin.

Juoksuhaudantie ei aikoinaan ihan vakuuttanut minua, joten minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia Hotakaisen suhteen. Iisakin kirkon takakansikaan ei  houkutellut, mutta aloittaessani kirjan lukemisen se oli menoa.

Iäkäs mies palaa tajuihinsa sairaalassa.

Kirurgi Kallio kertasi tosiasiat.
- Valtimon pullistuma aivokudoksen sisällä. Jalat ja kädet toimivat, joskin vaillinaisesti, pää kerää hukkaamaansa tietoa, sängyssä on pyörät, seinässä on nappi jota painamalla joku meistä tulee...

Sairaalassa on aikaa mietiskellä elettyä elämää. On aikaa mietiskellä ainokaista poikaa, joka on Pietarissa eikä vastaa puheluihin. On aikaa mietiskellä, miten takoa pojalle järkeä päähän, että hän lakkaisi höpsimästä uskonnosta ja tulisi järkiinsä.

Makasin sängyssä voimatta mitään, olin suojaton muistoille. Ne putosivat päähän kuin lokinpaskat. Ensimmäisenä keskelle pälvikaljua läsähti Koistinen kotikylältä.

Hotakaisen tyyli on napakkaa, mutta kuvailevaa. Ajoittain ajatukset rönsyilevät unenomaisiksi tykityksiksi, joissa vilahtelee poliittikkoja niin Suomesta kuin Venäjältä. Iäkkään miehen muistoihin sekoittuvat uutiset, maailman tapahtumat ja omat kokemukset. Nämä kohtaukset ovat utopistisia ja harhaisia enkä edes väitä tajunneeni kaikkea. Mutta ehkä ei ole tarkoituskaan: nehän ovat harhaisia unia - hassuja lukea kylläkin eikä niitä ole niin paljon, että mieli uupuisi.

Oman hauskan - koskettavankin - ripauksensa kirjaan tuo ikäihmisen huonetoverit - hekin jo elämänsä ehtoopuolta eläviä. Kemiat eivät ihan kohtaa, mutta toimeen on tultava, kun kerran samaa huonetta asutetaan. Konflikteilta ei voi välttyä ja hampaitakin irtoaa.

- Hampaanne ovat oikein kauniit. Visuaalisesti kalustonne kestää päivänvalon.
- Ulkonäkö ei enää kiinnosta, ulosanti kyllä. Tällä suulla pitää kertoa tosiasioita.

Iisakin kirkko on sekoitus koomisia kohtauksia ja ajatuksia, luutuneita asenteita ja mielipiteitä. Isän on vaikea ymmärtää poikaansa, koska hänen (pojan) valintoja on vaikea ymmärtää. Isä on jääräpää, ärsyttäväkin, mutta silti koin hellyttäviä tunteita häntä kohtaan.

Mitä enemmän ajattelen tätä kirjaa, sitä enemmän alan tästä pitää. Kummallista ja kiehtovaa! Minut tämä kirja tosiaan yllätti ja ihan loppupuolella jysähti runopommikin niskaan. Sitä olen lukenut jo useita kertoja. Ja luen.  Mietteeni haluan päättää erääseen sen säkeeseen.

Tunnoton sieluni syntinen se on
kuin mistään ei piittaisi mitään
Kun maailma kaiken antanut on
ei se antanut yhtikäs mitään.