Sivut

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Vieras jäi vieraaksi

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
S. 299

Pidin kovasti Pulkkisen Totasta ja Rajasta. Tartuin siis toiveikkain mielin Vieraaseen. Vieraan teemojen perusteella (muukalaisuus niistä eniten) olin hyvinkin innostunut ja odottavainen romaanin suhteen.

Maria on seurakuntapastori, jonka tie uskoon ei ollut ihan suora polku. Kiihkoisaa uskoa seuraa romahdus, mutta tie saattaa silti jatkua. Ja Mariasta tosiaan tulee pastori.

Pastori, joka lähtee karkuteille. Lähtee etsimään juuriaan New Yorkiin, mutta löytääkin - vai kadottaako? -  jotain ihan muuta.

Kerronta polveilee kolmessa tasossa, ajoittain suoraviivaisesti, toisinaan hienovaraisesti vihjaten. Kaikki tasot ovat kiinnostavia, mutta minä väsyin siihen keplotteluun.

Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua olin koukussa, mutta sitten tapahtui jotakin. Alkoi tamppaaminen saman ruoholäntin päällä. Tumps tumps liiskaan ruohoa jalkojeni alle ja se litistyy, lopulta tiivistyy kellastuneeksi karvaksi. Käteen ei jää juuri mitään, mutta korvissa kiekuvat tyhjät virkkeet, joita en jaksa enää edes ajatella.

Siinä missä ihastuin Pulkkisen kieleen ja kielikuviin Totassa ja Rajassa, Vieraassa ne toistavat itseään - ja ehkä edellisiäkin kirjoja. Vieraan kohdalla käväisi mielessäni jopa (teko)taiteellisuuden pakkotavoittelu, jota en aiemmissa kirjoissa kokenut. Tässä se se tuli ihan iholle - niin, että alkoi väsyttää. Kyllä, väsyttää. Ei edes ärsyttää tai suututtaa - ei mitään. Vain väsymys.

Anoreksia ja sen kuvaus jäivät minulle vieraaksi. Minusta se oli kummallinen ja mainitut kalorimäärätkin kummallisia; ajattelin - noin paljon! Miten voi anorektikko syödä 1300 kaloria. Tai edes tuhat.

Muukalaisuuteen en päässyt käsiksi lainkaan - siis juuri siihen, mitä eniten odotin. Kyllä, ihminen voi olla muukalainen ja vieras itselleen(kin). Ihminen voi monella tapaa olla vieras, mutta minä en saanut siitä otetta Vieraassa. Se oli tehty ihan tekemällä - niin minä sen koin. Lisäksi Maria oli minusta naiivi - jopa siinä määrin, että olisi tehnyt mieli tehdä face palm.

Minun makuuni kirjassa oli myös liikaa uskontoa. Sekin puudutti. Tunnen oloni kamalaksi, koska tässä kirjassa minua ei viehättänyt juuri mikään. Miten voikin olla näin erilaiset tuntemukset, kun suorastaan rakastin Tottaa ja Rajasta pidin valtavasti?

Noh, oli Vieraassa ajoittain pohdintaa, jota oli antoisaa lukea. Saatoin jopa hihittää, vaikka en tiedä oliko se tarkoitus.


- On minullakin oikeuteni, hän sanoi.
Ja minä vastasin:
- Eikö tuo ole eräänlaista sovinismia? Jos väität että sinulla on oikeutesi minun ruumiiseeni, voisit yhtä hyvin vaatia oikeutta raiskaukseen. Etkö voi tajuta? Jos sinä väität, että sinulla on oikeus istuttaa minuun jotain sellaista joka ei minuun kuulu, olet suoranainen kolonialisti.

...

- Minä yritän puhua oikeudestani mahdolliseen vanhemmuuteen, ja sinä kutsut minua siirtomaaherraksi. Vähän paksua, minun mielestäni.


Kuivakan ja nihkeän arvioni vastapainoksi haluan linkata muutamaan blogiin, joissa Vieraasta on pidetty ja koettu se ihan eri tavalla. Kas tässä: P.S. Rakastan kirjoja, Magenta Books, Järjellä ja tunteella.

Aion edelleen jatkaa Riikka Pulkkisen kirjojen lukemista. En siis mitenkään traumatisoitunut Vieraasta, vaikka... Eh, nyt kävi näin. Näen ja tunnustan kyllä Pulkkisen ansiot tässäkin kirjassa, vaikka se ei nyt sitten osoittautunutkaan minun teekupposeksi.

12 kommenttia:

  1. Olin myös pettynyt Vieraaseen ja jätinkin sen sitten kesken, vaikka aika harvoin niin edes teen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, minäkin muuten meinasin jättää kesken, mutta en sitten voinut. Keskeyttämiskynnys on minulla tosi korkealla ja tämä ei sentään sinne asti yltänyt, vaikka läheltä hipoi.

      Mutta ehkä seuraava Pulkkinen taas tenhoaa. Toivon siis, että hän vielä kirjoittaa! :)

      Poista
  2. No voi harmi, että Vieraan lukeminen tuntui nihkeältä. Minulle se on ollut paras lukemani Pulkkisen romaani (olen lukenut Totan, Vieraan ja Iiris Lempivaaran - Raja jäi aikanaan kesken). Totastakin pidin, mutta minulle taas juuri siinä kirjassa oli jotain vieraannuttavaa ja tekotaiteellista. Mutta on mielenkiintoista odottaa, mitä Pulkkinen seuraavaksi kirjoittaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osa pettymyksestäni saattoi johtua myös siitä, että olin kasannut melko korkeat odotukset Vieraalle. Minulla oli jopa kutina, että siitä tulee uusi lempparini. Vaan nyt kävi tosiaan näin. Mutta minusta on oikeasti kiva huomata, että Vieras jakaa melko jyrkästikin lukijoita; eli osa tykkää kovasti, osa sitten ei. Ehdottomasti Vieraalle on siis paikkansa kirjallisuuskentällä!

      Mielenkiintoista, että sinulla jäi Raja kesken; minut se imaisi heti mukaansa. Mutta näin se menee; kukin tulkitsee ja kokee tavallaan. :) Minulta on Iiris Lempivaara lukematta. Tunnustan, ettei se alussa edes kiinnostanut aiheensa puolesta, mutta olen hiljalleen alkanut utaloitua sen suhteen. Että jospa lukisi jossain vaiheessa kuitenkin.

      Poista
  3. Vai että 299 sivua tällaista? Nihkeä arviosi ei ainakaan minua haittaa, koska Pulkkinen ei hirveästi inspaa. Mitä muuten tarkoittaa face palm? Lyödä avokämmenellä? Taisi olla todella ärsyttävä romaanihenkilö? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika tamppaavaa se minusta oli, Tuija. Mutta huom. se on minun subjektiivinen kokemus - moni muu on tykännyt! :D Minuakaan ei Pulkkinen inspannut ennen kuin tartun härkää sarvista ja luin Totan, sitten Rajan. Eli jos joskus (eli ei koskaan) tulee pulaa luettavasta, niin kokeile ihmeessä (paitsi ei tätä Vierasta ekaksi Pulkkiseksi).

      Vieraan keskeinen henkilö, Maria, ei ollut edes ärsyttävä. En saanut häneen mitään otetta. Hän jäi yhdentekeväksi. Kliseinen loppu kruunasi koko tortun.

      Facepalm- eli "naamapalmu"-oppintunti sinulle tässä :D

      1. http://www.viewfromtheblueridge.com/wp-content/uploads/2011/03/facepalm.jpg

      2. Double facepalm - when one isn't enough: http://i.stack.imgur.com/jiFfM.jpg

      Poista
  4. Minua askarruttaa nykyisin "tekotaiteellisuus" terminä. Olen sortunut sitä itsekin käyttämään, mutta nyt viime aikoina olen yrittänyt pohtia, että mikäköhän kenenkin mielestä on tekotaiteellista. (Pulkkinen ei kyllä kiinnosta minua muutenkaan.) Mietin esim. omaa käsikirjoitustani/tyyliäni kirjoittaa, ja ajattelin, että ehkä minä itse olen tekotaiteellisin pelle on earth! =D Minulta kyllä kaikki "tekotaiteellisuus" tulee luonnostaan, eli en mieti enkä silottelle enkä puunaa, jos niin huomaan tekeväni, hyppään eteenpäin ja jätän homman sikseen. Ihan kuule googlasin, mitä porukka on mieltä, ja löysin jotain keskusteluja, joissa ihmiset olivat sitä mieltä, että metaforat ym ja sanoilla leikkiminen on jo tekotaiteellista. I mean what???!!!! Eli esim. runous on täysin tekotaiteellista huttua noiden ihmisten mukaan. Tulipahan vaan mieleen. Avautua. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pohtimuksia heitit ilmaan! Olen itsekin miettinyt useasti samaa ja tullut siihen tulokseen, että tekotaiteellisuus on jotakin väkisin väännettyä ja "laskelmoitua". Kirjoituksessa tekotaiteellisuuden voisi ajatella olevan sellaista tyyliä, jolla kirjailija yrittää väkisin elävöittää tai hämärtää tekstiä. Eli virkkeet voivat olla kauniita, mutta ne eivät lopulta tarkoita mitään. Tuntuu, että ne puserrettu väkisin kasaan motiivina saada hieno virke sen sijaan että saataisiin aikaan hieno ajatus.

      Pulkkisella oli kauniita virkkeitä ensimmäisissä kirjoissaan ja niissä oli tosiaan sitä sisältöäkin ja raikkaita kielikuvia, joita pohtia. Tässä Vieraassa sellaisia minusta ei ollut, vaan tuli juuri tuo väkinäisyyden tunne, ja kaipuu kirjoittaa kaunista -ajatuksen kustannuksella.

      Tämä on siis minun subjektiivinen mielipiteeni (varaan oikeuden muuttaa sitä, jos tulee eteen parempi). Kenenkään ei ole pakko olla samaa mieltä. :D

      Minen edes uskalla googlettaa toisten mielipiteitä tekotaiteellisuudesta. Varmaan niitä juttuja lukiessa tulisi tunne, että kaikki on tekotaiteellista. Niin ei missään tapauksessa ole!!! :D Ja minä pidän sanoilla leikittelystä, runoudesta, metaforista ja aforismeista (en mistään paulocoelho-sitaateista kuitenkaan - jotain rajaa) jne.

      Hyvin avauduttu! Piti ihan itsekin ajatella näin aamutuimaan :D

      Poista
    2. Minusta tekotaiteellisuus tulee usein tekstiin helposti silloin, kun ei ole oikein mitään asiaa. Kirjailija haluaa kirjoittaa ja tekniikka on hallussa, mutta missio puuttuu.
      Suurten teemojen kirjoissa ei ole koskaan tekotaiteellisuutta, mutta jos aihe puuttuu, niin ei ole sitä kirjoittamisen vimmaakaan. Sinä sanoitkin sen tuossa äsken hyvin, kun puhuit väkisin väännetystä.

      Minä tunnen tekotaiteellisuuden - sen mikä minusta on sitä - noloutena, myötähäpeänä kirjailijan tai puheen pitäjän puolesta.

      Olen aivan samaa mieltä kanssasi anoreksiasta. Portia de Rossi on kirjoittanut kirjan Unbearable Lightness, joka kuvaa tätä sairautta sellaisena kuin se oikeasti on. Siinä hypitään parkkipaikalla purkkapalan kaloreitten takia. Romaanin Marian sairaus on pikemminkin ortoreksiaa.

      Poista
    3. Marjatta, juuri noin. Tämän kirjan kohdalla minulle tuli tunne, ettei "koruvirkkeillä" pyritty sanomaan mitään. Ne elelivät omaa elämäänsä vailla ajatusta. Vähän sama, jos kirjoittaisi "Maton, jo nukkaa tuottavan, hapsottava reuna kuin punainen pallo lattialistan takana." Eeh.

      Minä en oikein osaa tuntea myötähäpeää. Kukin kantakoon oman häpeänsä, jos sellaista kokee. :)

      Olen kuullut tuosta Portian kirjasta ja se on minulla lukulistallakin. Tosin unohtunut sinne enkä oikeastaan enää tiedä haluanko sitä edes lukea. Kyllähän anoreksia vaihtelee henkilöstä riippuen, mutta tiettyjä samoja piirteitä on olemassa.

      Minusta epäuskottavaa kirjan Marian kohdalla oli myös se, että hän ei voinut kahvilassa syödä, mutta yhtäkkiä (kun hänet oli roudattu sairaalaan) hetken kuluttua hän pystyikin syömään. Tuota noin, en ihan tajua. Kun anoreksia on kestänyt pitkään, ei se syöminenkään enää ole ihan valittava asia. Tarkoitan sitä, että jos ollaan siinä pisteessä, että elimistö ei "kestä" ruokaa (eli yrjö tulee), niin ei sitä kyllä enää tahdonvoimalla päätetä, että nyt se ruoka pysyy sisällä.

      Toisaalta, jos vetää tuhatta kaloria päivässä, niin ei luulisi syömisen olevan ongelma. Eli kaipa ne ruuat siellä mahassa pysyy. Että juu, minusta Pulkkisen kuvaus anoreksiasta oli tosiaan outo. En väitä, että se on väärä tai virheellinen, mutta minusta se ei ole uskottava.

      Poista
  5. "Anoreksia ja sen kuvaus jäivät minulle vieraaksi. Minusta se oli kummallinen ja mainitut kalorimäärätkin kummallisia; ajattelin - noin paljon! Miten voi anorektikko syödä 1300 kaloria. Tai edes tuhat. "

    Anoreksia ei ole aina riippuvainen kalorimääristä - yleisemmin kyseessä on ruumiinkuvan häiriintyminen tai emotionaalinen tarve kontrolloida syömistä. Teoksen päähenkilö on anoreksia-aikanaan nuori, ja kasvavan nuoren kalorikulutus on suurempi kuin aikuisen. Liikunta myös lisää kalorikulutusta (obviously). Joten liikkuvalle ja kasvavalle nuorelle 1300 kaloria päivässä TOISTUVASTI on liian vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kerroinkin omista ajatuksistani eli mitä ne määrät minussa herättivät. Itsekin sairastin anoreksiaa teini-iästä pitkälle aikuisuuteen ja melko pienillä kalorimäärillä (ja runsaalla liikunnalla) menin ihan kasvavassa iässä. Siitä on tosin viitteitä "kehossakin" eli terveyden kannalta peruuttamattomia asioita tapahtui.

      Eli kuten kirjoitin postauksessani: minä ajattelin. Muiden ei tarvitse ajatella niin.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.